Odottavan aika

On se pitkää ja pitkäveteistä. Kun odottaa jo neljättä viikkoa valmiusasemissa  tietoa, milloin pitää lähteä veljen muuttoa ja uusia sopimuksia tekemään. Pitäisi jo tietää, voinko ostaa liput ja lähteä tyttärentyttären kanssa ensi pyhänä Helsinkiin pariksi päiväksi pientä serkkua hoitamaan. Puhelin ei soi eikä vastuuhenkilö pidä puhelinta päällä. Välillä veli on ollut pahan tulehduksen takia keskussairaalassa, jossa minulle kuvailtiin myrkytykseen johtaneita hoitopuutteita paikallissairaalassa.

Nyt odotan toistakin soittoa, omia laboratoriovastauksiani. Täällä on kyllä hyvä takaisinsoittosysteemi. Tulehduslääkkeen saa mennä hakemaan apteekista käymättä lääkärillä.

On tämä turhan panttina olemista, odottelua, riippuvaisuutta, hiljaiseloa. Odotus korostuu, kun on liian vähän muuta ohjelmaa.  Kahlaan dekkarin toisensa jälkeen. Kuinka minä näin tyhjäksi ja hiljaiseksi olen elämäni päästänyt? Sitäkö se on loppuelämä?

Kevään kuningattaret

Enkö ole ennen huomannutkaan, että mummanpesänkin ympäristössä on koivuja? Nyt ne nousevat tuolla ja tuolla kulmalla esiin vaaleanvihreässä heleydessään, hohtavat sadesumussa ja auringossa tummia havupuita vasten. Bussipysäkilläkin ihastelimme niitä odottajien kanssa. Aina tämä kevään kruunaushetki, pian tummuva ja muuhun sulautuva, on ollut tärkeätä panna merkille, mutta nyt kun kevät odotutti itseään, silmä löytää koivujen kauneuden erityisen tarkasti.

Torpan kevät

On ollut hienoa olla juuri nyt Torpalla, kun koivut ensin saivat hennon vihertävän harson ja sitten alkoi tulla pysyvämmin näkyvä pyöreä muoto esiin. Pihapihlajassa hautoo rastas, pelehdittyään ensin vilkkaasti kumppaninsa kanssa. Maanviljelijät surraavat ahkerasti isojen koneidensa kanssa edestakaisin. Isoisän isoisän raivaamat pellot muokattiin tänään kylvökuntoon. Olen siivoillut tiloja, pessyt lukuisia koneellisia pyykkiä kuivumaan tuuleen ja järjestellyt innokkaimmin vinttiä, jossa ei juuri kukaan muu käy kuin minä. Mutta jos tyttärentytär olisi taas siellä yötä kesän aikana tai se pieni tyttö tutkisi nukkekoppaa ja pikkulelureppua. Täällä ei ole niin yksin kuin kaupungissa, kun tietää kaikki asujaimet ja kyläillään puolin ja toisin. Yllätysautokin ajeli pihaan, leskikollegat tulivat ilahduttamaan.
 Omat konehommani reistailevat taas. Netti suostui juuri nyt yömyöhällä avautumaan, mutta yleensä "ei ole käytettävissä". Jotain muuta on keksittävä, vaikka nettiriippuvuudesta onkin hyvä vähän vieroittua. Televisio ja radio sentään toimivat. Ajoleikkurin, ruohonleikkurin toinen etupyörä oli puhjennut talven aikana eikä sitä minun konsteillani hoideta. Osasin nyt ihan itse ladata akun. Kyllä tavallinen ruohonleikkuri olisi minulle sopivampi, vaikka kai minä senkin rikki saisin. Kauankohan sellaisella menisi aikaa (ja voimia) näiden nurmikoiden ajoon, kun päältäajettavalla menee yli puolitoista tuntia?
Veljen uudesta kodista ei kuulu mitään. Ei ole kukaan kuollut. Raadolliseksi on mennyt ihmisen elämä. Lähden kuitenkin aamulla Jyväskylään,kun on asioita, ellei aamulla muuta ilmene.

Nyt on ollut hyvä olla Torpan keväässä, toisin kuin vuosi sitten. Ikkuna on auki, käki kukkuu. Pääskysiä kaipaan. Ne ovat olleet poissa kolme vuotta. Mies piti pahana, kun pääskyset katosivat. -Mitä se tietää, sanoi. Pihalla kulkiessani sanoin miehelle: -Lähetä nyt minulle pääskysiä. Aamulla menin kahvikupin kanssa portaille ja sanoin taas samat sanat. Ja kas, sähkölangalle eteeni lennähti pääskyspari. Toivotin iloisena ne tervetulleiksi. Ne puikahtavat autokatokseen, minkä kattohirsillä ne ennen aina pesivät. Mutta sen koommin en ole niitä nähnyt. Kävivät vain tervehtimässä.

Mikä päivä!

Oli ensimmäinen kevätpäivä, aamulla portaille astuessa vaikutelma kuin ulkomailla lentokoneen portailla : lämmin ja kostea ilma, linnunlaulu kaikkialla.
Mutta meillä oli sisareni kanssa hikinen urakka edessä.Tyhjensimme veljen kaksiota, pakkasimme vaatteita, kirjoja, pikkutarvikkeita, petivaatteita, laatikoiden kaikenlaista sisältöä. Kuinka valtavan paljon olemme kantaneet hänelle vaatetta viiden vuoden aikana, talvitakkejakin seitsemän! Minä olen etsinyt vaatetta lähinnä kirppiksiltä. Roskiin meni nyt monta pussillista, pussilakanakin täyttyi poistovaatteista. Varasto täyttyi kasseista. Uutta paikkaa ei ole tiedossa, mutta entistä pitää päästä remontoimaan eikä häntä sinne enää oteta.  Erikoissänky oli jo viety pois. Omat huonekalut odottavat parvekkeella, mitä tulee tapahtumaan. Välillä kävimme sairaalassa veljeä katsomassa. Silmälasit olivat jääneet pyörätuolin alle. Hommasimme ajan optikkoliikkeseen silmälääkärille ja järjestimme kuljetuksen.  Emme kertoneet asunnon tyhjennyksestä eikä hän ollut puhetuulella meidät nähdessään. Tädin autteleminen olikin mukavaa, kun hän aina ilahtui näkemisestä. Kun uusi paikka tulee, edessä on muuton järjestäminen, sen asunnon kalustus, varustus ja tavaroiden asettaminen. Sisarten velvollisuus.
Torpalle päästyämme pidimme kesän kunniaksi juhlahetken: söimme ulkona jätskit.

Nyt illalla alkoi Torpalla puhelimen nettiyhteys viimeinkin toimia, varmaan tilapäisesti. Muuta yhteyttä tänne ei saa ja kaikki haut takkuavat. Taitaa someaktiivisuus vähetä kesän aikana. Ja televisiossa näkyy yllättäen vain muutama kanava. Illalla sain kanavavirityksen toimimaan ja kanavat löytyivät, mutta nyt taas ei näy nelonen eivätkä kaikki muutkaan kanavat. No, olenhan minä elänyt aikana, jolloin ei ollut sähköäkään. Puhelinta ei lapsuuskodissani ollut koko nuoruuteni aikana. Kuinkahan käy, kun tänne yhdistetään uusi maanalainen sähkölinja, jonka päät ovat jo tuvan nurkalla, toimiiko se vai koetaanko sähköttömyyskin? -Selvittiin sitä talvisodastakin, sanoi aikanaan naapuri putkiremonttimme alla.

Mitä synkistelyä! Nythän on ihana kevätilta! Kurjet ja joutsenet joikuvat, käki kukkuu, tulppaanit nousevat, piha alkaa vihertyä, syreeneissä on isot silmut.
Pystyn vielä hoitamaan itse asiani ja pääsen liikkeelle.

Toisin kuin ennen

Olin kaupungilla. Ei ollut kiirettä kotiin, niinkuin entisinä aikoina. Nythän voisin shoppailla kaikessa rauhassa. En keksinyt mitään. En tarvitse mitään. Ehkä huivin, mutta en viitsinyt lähteä senkään perään. Jonkun mielestä ehkä tarvitsisin paljonkin, ehkä kaikki tavarani ja vaatteeni pitäisi vaihtaa ja uusia, mutta ei minun mielestäni.
Olen oppinut olemaan tekemättä mitään. Aika kuluu, vaikka ei tee mitään. Ehkä olen oppinut sen toistuvilla neljän tunnin bussimatkoilla. Olisinpa osannut sen aiemmin. Mies istui mökin kuistilla, teki ristikkoa ja kärsi, kun touhuilin ympäri saarta. En pyytänyt häntä tekemään mitään, ei tarvinnutkaan, mutta hänellä oli syyllinen olo. Äsken istuin kauan parvekkeella, katselin laskevan auringon punaamia mäntyjä ja ajattelin tätä. Nyt istuisin vierellä.
Taas ilta ilman televisiota. Kuuden uutiset katsoin. Ei sieltä tule mitään. Kansanmusiikki-iltaa kuuntelin radiosta. Televisioton ilta on uutta. Lukemista en ole lopettanut, mutta moni kirja jää kesken, jos ei tunnu kiinnostavalta. Mökkinaapuri kertoi vuosia sitten, etteivät he enää lue. Iltaisin he sytyttävät tulen takkaan, paistelevat siinä kalaa ja juttelevat. Mikähän ikäilmiö tämä hiljeneminen on?

Intervallihoitoa

Intervallihoitoa, sitähän minulle ovat vierailut poikani perheessä! Kaksivuotiaan maailma, puheet ja toimet pyörivät mielessä kotonakin. Oho, sanon samalla äänenpainolla, oo' ho, muistelen hänen ilmeitään, kun hän päättää naurattaa pöytäseuruetta.  Opastelen häntä luonnontuntemukseen, vien retkille merenrantaan ja mäntykallioille ja saan itse ihailla kevään pieniaskelista viriämistä. Saan nukkua saman katon alla muiden kanssa, katsoa illalla televisiota yhdessä, laittaa aamulla kahvit tulemaan kaikille, olla lomalla yksinolosta. On minusta toki siellä monenlaista apua. Palasin taas ehkä vähän väsähtäneenä, mutta virkistyneenä.Täällä taas tyttären perhe tulee minun luokseni syömään, kun se logistisisti sujuvoittaa heidän arkeaan.
Otsikon rinnastus tuli mieleeni, kun kuulin, että kotipaikkakuntani muuttaa yhden palvelukotiosaston intervallipaikaksi, jotta iäkkäät omaishoitajat jaksaisivat hoitaa iäkkäitä monisairaita puolisoitaan kotona yhä pidempään. Toinen paikka muuttuu päivätoimintapaikaksi, tukemaan kotonaan asuvia.  Hyvä niin, mutta nyt veljelleni pitäisi löytyä tehostetun palveluasumisen paikka, joita on siis entistä vähemmän. Entiseen paikkaansa hänellä ei ole paluuta. Hän on ollut jo puolitoista kuukautta sairaalassa ilman tietoa uudesta paikasta. Hänelläkin on meneillään intervalli, väliaika. Avuttoman kodittomuus. Nyt on viimein luvattu antaa hänelle uusi paikka, kun sopiva vapautuu. Sitä ja siihen liittyviä sisarten tehtäviä tässä odotellaan.

Uutta pohtimista

Asuinpaikkani lähelle aletaan rakentaa uutta yhteisöllistä ikäihmisten asuintaloa. Varttuneiden asumisoikeusyhdistys Jaso on rakennuttaja. Tulossa on yhdistyksen viides talo muutamassa vuodessa. Infotilaisuus osoitti suurkiinnostuksen jatkuvan ja voi olettaa näiden asumisoikeusasuntojen (hinta 15% rakennuskustannuksista) menevän nopeasti kaupaksi.Nyt pitäisi päättää, haenko sieltä asuntoa. Erona nykyiseen olisivat yhteistilat, yhteissaunat, päivittäiset kahvihetket, toiminnanohjaaja - ja noin 400 €/kk lisämaksu yhteisöllisyydestä. Tytär meni pyynnöstäni infotilaisuuteen, koska olen taas täyden viikon pojan perheessä. Olen viidessä kuukaudessa ollut yhteenlaskien täällä noin puolitoista kuukautta.Torpalla olen käynyt useamman kerran talven aikaan ja aion olla siellä kesällä noin neljä kuukautta. Sieltä käyn välillä saarimökillä. Yhdessä paikassa en ole tänä vuonna ollut viikkoa pidempään. Yhtään muuta matkaa en ole tehnyt. Olen siis noin puolet vuodesta muualla. Sitähän ei tiedä, kauanko olen tässä toimintakunnossa. Kerrostalossa ollessani tuntuu pian yksinäiseltä, ei siellä helposti tutustu asukkaisiin. Kaikilla lienee omat kuvionsa. Kannattaako minun hakea ja muuttaa tähän yhteisötaloon?

Päästä kotiin

Viime päivinä olen monta kertaa törmännyt lauseeseen:
" Elämän tarkoitus on päästä kotiin". Se oli kirjailija Eeva Kilven vastaus espoolaisten koululaisten kysymykseen elämän tarkoituksesta. Muiden vastaukset olivat pidempiä ja mutkikkaampia.
Lause voi tarkoittaa eri asioita eri ihmisille, tässä ajassa ja tulevassa. Kyllä siitä elämän tarkoituksia löytää. Tänään kiipesin korkealle vuorelle luontopolkua myöten. Jyrkän, kivisen polun alussa hengästyen tuli mieleen körttivirsi "Vaikk on korkea^ ja myös vaivalloinen^, kuitenkin kulkea^ aion perille^ tälle vuorelle".  Ylös ponnistelu, levähdykset happiraikkaassa metsäilmassa, varovainen alas taiteilu ja pääsy hikisenä kotisuihkuun pelastivat tämän päivän. Järjestin siis tänään itselleni hyödyllistä ja hauskaa toimintaa, jossa olin kuin kotona. Pyöräillessäni luin sähköpylväästä: Jeesus tulee, oletko valmis? -Vaikka heti, vastasin.  Tai ensi viikon hoidan kyllä pikku Eetä.

Ilon hinta

"Suru on rakkauden ja sen antaman ilon hinta", sanoi Matti Kuronen eilen aamuhartaudessa.
Kaikkiin tärkeisiin elämän lahjoihin liittyy menettämisen vaara. Sitä ei pidä pelätä, vaan iloita kun on ilon aika. Kääntöpuolen tiedostaminen lisää elämän syvyyttä.

Onni

Kuluu se aika näinkin, neljän tunnin bussimatkoja körötellen. Tänä talvena niitä on ollut pitkästi toistakymmentä nyt, kun lippu Helsinkiin maksaa vain muutaman euron. Siinä sitä vain  turtana, puolitorkuksissa istutaan paikasta toiseen ajatusten hortoillessa asiasta toiseen, auton suristessa unettavasti ja turvallisesti. Se on oikeastaan aika meditatiivista. Nautitaan siitä niin kauan kun bussiyhtiöt pysyvät pystyssä näillä hinnoilla. Vapaa kilpailu tuntuu olevan yhteiskunnan suurin arvo.

Mietiskelin moneen kertaan lausetta, jonka Altaivuoriston rakkautta pursuva mummeli sanoi Ville Haapasalolle: "Onni on sitä, että rakastaa itse".