Kaksi vuotta

Silloinkin satoi. Menin iltapäivällä vinttiin kuuntelemaan sadetta kuten nytkin. Hän istui tietokoneen ääressä ja kirjoitti kolumnia. Oli hänen viimeinen päivänsä kotona tasan kaksi vuotta sitten. Olen lukenut kalentereista viimeisten yhteisten viikkojen ja päivien ohjelmaamme, muistellut päiviä, joiden emme tienneet olevan viimeisiä. Muistan ne hyvin. Viimeisenä iltana söimme puoli kahdeksalta. Puoli yhdeksältä soitin ambulanssin. Sairaaloissa hän kesti kaksi päivää. Kuoleman jälkeisistä päivistä en muista kaikkea.

Olen lukenut Tommy Hellstenin facebookia. Hautajaiset olivat valon ja ilon juhla, puolison läsnäolon tuntu on voimakas, tapahtuneen tarkoituksen tuntu vahva, näin piti käydä, ihmiset muistavat monin hienoin tavoin. Häntä muistetaan tavallista suuremmassa mittakaavassa. Se on sitä kuoleman juhla-aikaa.

Kukkia kotipihasta  sinulle.

Kun kaipauksen itkut ovat pinnalla, on toinen vielä osa omaa elämää eikä silloin ole aivan yksin. Kun kuoleman lopullisuus ei ole mennyt perille, odottaa hänen autonsa kääntyvän pihatielle. Sekään ei ole yksinäisyyttä. Yksin on todella sitten, kun suurimmat tunnemyrskyt tasoittuvat, kun läsnäolon tunne haihtuu ja unessa tapaamiset loppuvat, kun alkaa pitää tapahtunutta totena ja käytännön asiat on järjestetty. Aloin tuntea todellista yksinäisyyttä noin puolentoista vuoden päästä.

Paras lohtuni on ollut ajatus, että se äkkilähtö oli hänelle hyvä. Sellaista hän toivoi ja kammosi hidasta kitumista. Kun pikkuserkkuni kuoli muutamassa tunnissa vatsa-aortan repeämään, hän sanoi:-Hyvä kuolema, sellaisen minäkin haluaisin. Melkein samanlaisen hän sai.

Kahden vuoden aikana on pitänyt tottua hiljaisiin päiviin ja yksinäiseen arkeen, jota onneksi lasten perheet, sisar ja ystävät jakavat. Kuitenkin äkkiä jostain työkäsineestä tai paikasta ponnahtaa esiin huikea kaipaus: tule takaisin, ota taas tämä vesuri käteesi, istu tietokoneesi eteen, katso tätä, lämmitä minua. Avaan joskus hänen puolensa tästä pöytäkoneesta ja katson hänen kirjoituksiaan. Ruumiillinen toiminta pihapiirissä ja luonnossa on minulle tuskan ja yksinäisyyden terapiaa, ruumis hoitaa mieltä, hiki valuttaa ahdistusta pois.

Viime aikoina on välähtänyt silloin tällöin pelonsävyinen hetki: Entä jos en selviäkään tästä, jos jotenkin sekoan, kajahdan johonkin outoon. Yksinäisten vanhuusvuosien epämääräinen jono heittää ahdistavan varjon. " ..ja kuuntelen yksinäisyyden tuulia, jotka pauhaavat äärettömyyden rajoilla ja pahuuden susia, jotka ulvovat alas tyhjyyteen, ja tuijottaen pimeään."(Alice Ellis).

No, ovat muutkin selvinneet, lukuisat muut lesket. Olen nyt kokenut tämän kaiken, puolison kuolema on takana, elämä jatkuu jotenkin. En minä aina ole suruissani, en, olen oppinut iloitsemaan itsekseni monista asioista.
Avioliitto päättyy lain mukaan puolison kuolemaan. Suurella osalla meistä ikäihmisistä se ei pääty siihen, vaan jatkuu henkisenä muistosuhteena jälleennäkemistä odottaen. 

Nostalgiaretki

Tämän vuoden nostalgiaretki kotikylään sisaren kanssa  jätti haikean tunteen. Kiersimme pururadan komeassa harjumaastossa, jossa lapsena laskettelimme, kävelimme kaunista entisellään olevaa tietä kotirantaan, jossa kävin uimassa tämän vuoden rituaaliuinnin. Vietimme aikaa hautausmaalla hoitaen hautoja ja tavaten muutamia tuttuja. Siellä on kotoista, kun omien läheisten lisäksi kaikki naapurinäidit ja -isät lepäävät siellä.

Pysähdyimme rantatien varrella juttelemaan kotimökin nykyisen omistajan kanssa. Hän esitteli pihassa hankkeitaan ja iloitsi uudesta kotipaikastaan ja sen maisemista. Järki sanoo, että näin on hyvä. Tunteet ovat jälkeenpäin vähän haikeat: sehän on meille niin perin tuttu koti kaikkine nurkkineen ja tuttu mäki maastoineen, kasveineen ja avarine näkymineen, ollut suvussa 130 vuotta. Isän isovanhemmat tulivat paikkaan torppareiksi vuonna 1887. Talossa sisällä ovat kaikki entiset tutut huonekalut ja vajat ovat täynnä veljen itselleen tekemää polttopuuta.
Näin on hyvä, kun tämä ratkaisu hakematta ilmaantui. Ei meistä kukaan voisi asua siellä ja kunnostaa paikkaa. Järjellä ajatellen.

Vesi lorisee metkasti

Ihana intervalliviikko on takana. Kun pyykit pesty, on matka päättynyt. Lapsen seura on hyvin intensiivistä läsnäoloa. Maailman ihmeiden kiintiö ei hänellä täyty vielä pitkään aikaan. Veden lorina ja katoaminen rännistä viemäriin ihmetyttää pitkään. Vanha ihminen ja lapsi sopivat hyvin yhteen, kun vanhakaan ei enää haikaile kaukomaiden ihmeitä, vaan  on taas löytänyt lähellä olevat ilonaiheet. Olen nimittänyt itseni lapsen kasvatuksen luontovastaavaksi. Nyt löytyi metsästä mustikoita ja pihasta ahomansikoita, rannoilta meren ja hiekan liikettä, eväsretkille hyviä istumapaikkoja. Sylissäpidon tarve yhdistää lasta ja vanhaa. Katsoimme monta kertaa Teletappeja iPadilta ja lapsi oppi nopeasti klikkailemaan ohjelmia. Tämäkin rooli mummalle sallittiin. Lastenlaulut soivat mielessä vieläkin: "Kanna kotiin saakka kevyt kallis taakka".

Tulomatkalla pääsin koulukaverin lämminhenkisille kotisynttäreille. Tarjoilut oli tehty kotona ja sopu antoi tilaa. Kovin moni ei enää vaivautuisi tähän puuhaan, en minäkään. Vaikka en tuntenut kuin yhden ihmisen kolmestakymmenestä, oli pian kuin olisin kuulunut joukkoon. Moni oli tuntenut Sepon ja tuli hänestä puhumaan. Minulla oli päällä uusi kukkamekko kuin viisikymmenluvulla, jolloin päivänsankarittareen tutustuin.

Torpan nettiä varten asennettiin ennen matkalle lähtöäni ulkoantenni, mutta kovin hitaasti se avautuu ja epävarmasti se toimii, huonommin kuin pelkkä kotimokkula. Pöytätietokone ilmoittaa, että laite ei ole enää yhdistetty Wordiin, että pitäisi osata tilata Office uudelleen. On näiden laitteiden kanssa tietämistä.


.

Kesämummana

Torppa on hiljennyt, koirankarvat siivottu ja pyykit pesty neljän päivän mummolajakson jälkeen. Se on parasta kesää, kun talo on täynnä elämää, vintin pikkukamariinkin petataan peti, savu nousee paljun ja saunan piipuista, jutellaan kaikki ja lapset kehuvat mumman tarjoiluja. Kumma vain, että uneni katkeavat aamuyöhön ja sitten väsyttää. Herääminen vasta kuudelta on jo juhlaa. Huomenna matkataan kuitenkin toiseen paikkaan avuksi. Nähdään, tarttuuko vatsatauti mummaankin.

Pyjamapäivä

"Muistakaa, että huomenna on sitten pyjamapäivä", huikkasi eräs herättäjäjuhlakyydistä pois jäävä nainen. Minulla se siirtyi päivällä, mutta nyt väsyttää. Monen päivän ulkona vaeltelu, reissaaminen ja huono nukkuminen verottavat. Tahkolla kuului aamuneljään toisenlaista "juhlintaa". Tänään saakin väsyttää, huomenna tulee muutaman päivän vieraat. Tai tutut.
On outo, odottava, painostava tunnelma. Ennusteen mukaan pitäisi jo olla ukonilma ja sataa kovasti. Lämpötila on melkein hellelukemassa pilvistä huolimatta.Kun sade alkaa. menen vinttikamariin kuuntelemaan sitä. Katselen ympärilleni. Täytyy sanoa, että olen niin sydämestäni kiitollinen tästä vanhasta Torpasta. Tänä kesänä se on hoitanut minua ja minä sitä enemmän kuin ennen. Nautin siitä, kun talo on siisti ja lämmin vinttiä ja ulkorakennuksia myöden. Väliovet ja ikkunat voivat olla auki.

Nyt kukkivat juhannusruusut,iirikset, peurankellot ja akileijat. Tuli sinivalkoinen juhlavuosiväritys. On mukava seurata, miten kasvit siirtyvät, pitävät jonain vuonna lepoa, kuten palava rakkaus nyt.Täällä menestyvät lähinnä vain naapurustosta saadut pensaat ja kukat. Etupihassa kukkii valkoapila. En malta heti leikata sitä pois.Täällä täytyy olla lokakuulle asti, että saa talteen pihan ja metsän marjat sekä omenat.

On niin surullista ajatella veljeä, joka makaa neljättä kuukautta sairaalassa eikä jaksa nousta istumaan tai puhua paljoa. Olen käynyt hänen luonaan mahdollisimman usein, juottanut limsaa, syöttänyt lettuja, vienyt radion ja pyytänyt henkilökuntaa avustamaan hartausohjelmien kuunteluun. Herättäjäjuhlilta soitin ja pyysin hoitajia laittamaan körttiradion päälle. Kai se oli tehtykin. Sairaalassa tulleisiin kantapäähaavoihin on iskeytynyt nyt sairaalabakteeri MRSA ja siihen lienee kova lääkitys päällä.

Terveisiä Nilsiästä

Polkupyörällä alkoi ja päättyi tämän vuoden herättäjäjuhlamatkani. Matkalaukku (pienehkö) jopparille ja viiden kilometrin päähän päivän ainoan bussin kyytiin, sama toisinpäin reissun lopulla. Kyllä niin vanhankansan ihminen olen täällä syrjäkylällä autottomana taiteillessani! Lapsuudessa ja nuoruudessa polkupyörä oli tavallinen tavarankuljetusväline, linja-autollekin mentiin pyörän kanssa tulijaa vastaan ja laukku nostettiin pyörän päälle. Sehän sujui ja sujuu aivan hyvin kyllä nytkin.
Täysi bussi vei matkalaiset Nilsiään ja kahden yön majoitus oli varattu Tahkon huoneistohotellissa. Matkavirret valmistelivat juhlatunnelmaan.Nämä matkat ovat monille vuoden kohokohta.

Juhlakenttä oli Nilsiän entinen hautausmaa kylän keskustassa, suurten kuusten katveissa. Paavo Ruotsalaisen hauta ja "piikikäs" muistokuusi olivat alueen keskellä. Kylähulluna paikkakunnalla pidetty Ukko Paavo, "Löyhkä-Paavo", oli sanonut: " Istuttakaa haudalleni piikikäs puu, kun olen niin piikkinen mieskin".

Runsas oheisohjelma täydensi nytkin ohjelman peruskaavaa: seurapuheita ja niihin vastauksena nostettuja körttivirsiä, juuri ilmestyneestä uudistetusta Siioninvirsikirjasta. Valtaosalle perusohjelma ja ystävien tapaaminen lienee tärkeintä. Virret ovat myös rukousta. Vain juhlien lopuksi rukoillaan, polvistutaan rukoukseen. Se on vaikuttava hetki. Myös ehtoollinen ulkoilmassa sunnuntain jumalanpalveluksessa on hieno ja yhdistävä perinne. Jos joku haluaisi mennä ensi vuonna Tampereelle  yhdeksi päiväksi, suosittelisin sunnuntaita. Lauantain päiväseuroissa on yleensä eniten väkeä koolla, joten sekin on kohokohtia. Körttiradio välittää juhlasisällön koko juhlien ajan ja jälkikäteenkin on paljon luettavissa. Tästä linkistä voit lukea puheet, vaikka Piispa Ville Riekkisen Raamattutunnin:seurapuheet-.


Minulla iltaohjelmana oli Aholansaari Sinfoniettan konsertti Nilsiän kivikirkossa. Se oli hieno konsertti. Siinä hetkessä en voinut välttyä kaipauksen aallolta ja melkein tuntemukselta, että hän olisi ollut kyljessäni, käsivarren tuntumassa. Nyt en erityisemmin varautunut yksin osallistumiseen, kuten viime vuonna. Olihan minulla sisar kaverina, tapasin muutamia ystäviä vuosien takaa ja tutut, sielua hoitavat virret soivat.

Erilaista ja outoa tänä vuonna olivat näkyvät, Supon ohjeiden mukaan pystytetyt  turvajärjestelyt. Juhla-alue  ja sisäänkäyntiportit oli rajattu massiivisin ajoneuvoin ja estein. Turvamiehet kiersivät kenttää. Eihän täällä voisi mitään tapahtua, ajatteli varmaan moni muukin kuin minä, vaikka tiedämme, että juuri sellaiseen kohtaan iskeminen aiheuttaisi suurinta turvattomuuden tunnetta.

Juhlat sujuivat kaikin puolin hyvin ja sisimpämme kätköissä kuljetimme sinne piirtyneet voimavarat kotimatkalle. Juhlien teemana oli "Uudistat armollasi" Ukko-Paavon virrestä 382. Mitä se minulle tarkoittaa?

Navetta-askareita

Pari päivää sitten Torpalla kävi ensimmäistä kertaa pariskunta, jotka olivat nostalgisen kiinnostuneita vanhasta maatilasta. He katselivat ihastellen läpi vintit, puusaunat ja ulkorakennukset. Navetta kiinnosti heitä erityisesti, kun olivat karjatiloilta kotoisin eivätkä olleet aikoihin navetassa käyneet. Nolotti, kun navetta oli  välikatoista purettujen lautojen, sahanpurun ja epämääräisten kasojen peitossa miehen tekemien klapipinojen ohella.
Tänään sadepäivänä kyllästytti makailla ja lueskella ties monennenko kerran suosikkikirjailijani Eeva Illoisen naisneurooseja. Pistäydyin navettaan ja ryhdyin samantien toimeen. Kantelin laudat tallin puolelle, kärräsin sahanpurua puitten ja puskien juurille, pakkasin purun keskeltä klapeja enonaikaisiin puulaatikoihin ja lakaisin lattioita. Esiin alkoi tulla sisärakenne navetasta, jonka isoisä ja enoni ovat rakentaneet vuonna 1923. Vuoden tiedän siitä, kun liki parikymmentä vuotta sitten pudottelimme naapurin isännän kanssa lahonneet välikatot alas kaikkine puruineen. Eristeenä oli muun muassa vuoden 1923 Vaasa-lehteä.
Äiti oli navetan valmistuessa ollut 13- vuotias. Hän kertoi, että kesäisin lehmien ollessa ulkona navetta kalkittiin sisältä.
Navetta oli hienosti tehty aikanansa. Karjakeittiössä  (joka nyt on saunatupana) on iso vesiallas, johon vesi pumpattiin kaivosta. Sieltä lämmennyt vesi pääsi valumaan navetan altaisiin lehmien eteen. Se toimisi varmaan vieläkin. Viisi lehmää mahtuisi, jos vielä siirtäisin loput puukasat toiselle puolelle käytävää, jossa ennen oli vasikoiden karsinat. Lehmät ja navettakissat... Täytyy esitellä navettaa näille vierailleni, kun seuraavan kerran tulevat. Ei tämä navettahomma nyt varmaan lukijoita erityisemmin kiinnosta, mutta kirjoitan esi-isien muistoksi.
Nyt olisi kaikki riskit myyräkuumeelle, mutta ei sitä tullut silloin katonpurkuhommassakaan. Kaikki päällä olleet vaatteet on pesty, samoin pölyinen itse, tukka papiljoteilla. Hyvä mieli. Mies mieli tästä navetasta jonkinlaista työhuonetta, mutta remontoimatta jäi. Saa nähdä, jatkanko siistimistä jotenkin vai riittääkö tämä.Täytyy ainakin alkaa poltella pois tuota keskikasaa polttopuuta.

Yksinpulinaa

Mummanpesissä on useimmiten aika hiljaista. Radiotakaan ei tule joka päivä avatuksi, vaikka sieltä tulee usein hyvää ohjelmaa. Hiljaisuuden tunne liittyy eniten puhekumppanin puutteeseen. On päiviä, etten puhu kenenkään kanssa. Vieraitten käydessä mukava porina täyttää tilan, mutta sitten lankeaa hiljaisuus.
Mitäs minä sitten omissa oloissa puhuisin? Kokeilin tänään.
-Jahas, aika ottaa tabletti. Ei tullut nytkään sitä metsänhoitoyhdistyksen kirjettä. No ei tuota jaksa katsoa. Jokohan alkaisi pakata, riittääkö pienempi laukku? Kannattaako sinne ottaa kesämekkoa? Sadepäivä. Pitäisiköhän nyt pestä tukka? Taas on paino noussut. Menisköhän yöunet, jos nyt joisi kahvia?
Arvatkaa vastasiko hän tällaisiin puheisiini, ottiko kantaa? En tietysti odottanutkaan. Yksinpuheluahan suuri osa puheistani ennenkin oli. Siis nytkin voin yhtä hyvin pulista ääneen, jos ääntä kaipaan!

Kesäretkiä

Minulla on varmaan kesätauko menossa, kun ei ole tullut  hetkeen kirjoitetuksi mitään. Havahduin asiaan, kun yksi lukija soitti huolestuneena, että onko tapahtunut jotain.Mieltä painanut huoli alkoi väistyä tänään ja olo alkoi heti piristyä.
Torpan kesä kuluu pihoja, tupaa ja hautoja hoidellen. Juhannusruusu alkaa nyt kukkia. Lauantaina pyöräilin mukavassa tuulessa ehostamaan mieheni hautaa. Sunnuntainakin oli ihana päivä ja tein aamusta eväiden kanssa pitemmän pyöräretken toiseen suuntaan kotikylän ihanalle hautausmaalle, jossa omieni lisäksi koulukaverieni vanhemmat lepäävät nimipaasiensa alla. Oikeastaan olisin halunnut meidänkin hautamme sinne. Kävin uimassa kotijärven rannassa, mietin voisiko lämmittää rannassa kelluvan saunan, join kahvini
ja tapasin muutaman kyläläisenkin. Tunsivat minut ja sisarukseni paremmin kuin minä heidät. Siinäpä olivat taas minun mieleiseni kesäretket. Illalla istuskelin aitan "terassilla" ja nautin lämpimästä illasta.Tällaiseksi tämä on mennyt! Sisareni kanssa kävimme aiemmin vielä naapurikunnankin hautausmaalla yhden tädin haudalla. Lienevätkö katoavaa kulttuuria nämä hoidetut hautausmaat ja  kuljeskelut edesmenneiden keskellä, puiden alla? Jatkaako seuraava sukupolvi hautojen kukkahuoltoa?
Onhan tässä yksi isompi bussiretki tiedossa: Herättäjäjuhlille Nilsiään ensi perjantaista sunnuntaihin.