Ilo ja varjo

Hyvistä hetkistä pitää ottaa kiinni, huomata ne tänään. Tässä iässä on tietoinen ajan varjoista. Ikä painaa silloin, kun on sairautta. Kun vointi on hyvä, ei ikäkään aina tunnu. Elellään niinkuin ennenkin. Hyvä arki ja pienet juhlahetket ovat arvossaan.

Jatkuvasti kuulee ikätoverien ja vähän vanhempien ja myös nuorempien murheista ja äkillisistä tai hivuttavista kuolemista. On omaa ja toisen sairautta, uusia oireita, muistin menetystä, kipuja, pelon kalvamia öitä.  Se koskettaa. Surettaa hän, joka hoitaa hyvin sairasta miestään ja itse on sokeutumassa. Surettaa monen omaishoitajan raskaat päivät ja yöt omien vaivojen keskellä. Vaikka leskeksi jääminen on rankkaa, on elämässä oma vapaus. Tänään kävelylenkillä ajattelin, että minulla on vielä paljon menetettävää ja paljon sellaista, mistä voi täällä kaupunkikodissakin voi iloita. (Tämä toinen kevätpurovideo taitaa toimiakin!)

1 kohde on va

Raikas aamukävely

Rapsakka hankikeli askelten alla, aurinkoinen pikkupakkanen, kuin lahjaa, ja viittaus entisten talvien hankikeleihin, jolloin mentiin pyörällä tai kelkalla kouluun hankia pitkin. Metsän varjoissa täällä on vielä hankipintaa. Jälkiä näkyy paljon, hirvien, peurojen, oravien, ketun, jäniksen.

Selfie

Tällaisena päivänä voi ottaa selfien, kun on elämää takana kolme neljännestä sadasta vuodesta. Muistan isoäidin, isun, juhlapäivän  kesällä 1955. Me sisareni kanssa tulimme viimeiset viisi kilometriä kävellen, sitä ennen linjurilla. Olin kymmenvuotias, sisar kuuden. Isu oli vanha ja kuolikin sitten vajaan kahden vuoden kuluttua.




Nyt sain päähäni ottaa itsestäni vastaavanlaisen kuvan kuin isusta otettiin tuvan seinustalla. Jostain syystä kuvani nauratti sisartani kovasti. Pojantytär ei huomannut mitään erityistä, mumma siinä on ja tuo toinen on samanlainen mumma. No niinpä.

Mulasin ojaan

Laskuoja

Lähdin tarkastamaan viime kesän kuusentaimia ja samalla katsomaan, onko lähisuolla karpaloita. Oli siellä, söin suuhuni. Aikanaan keräsin niitä miehelleni, joka ihmetteli, voiko sellaisia aarteita kasvaa täällä. Kumisaappaat painuivat paikoitellen veteen ja jäinen vesi meni palkeenkielistä sisään. Ei se mitään, pian ollaan kotona. Kiersin suon ja kuljin vesijättömaan puiden alle syntynyttä luontopolkua takaisinpäin. Vastassa oli leveäksi paisunut laskuoja. Näin sen kyllä mennessäni, mutta ajattelin, että jostain kohdasta pääsee yli. No ei päässyt, liian leveä yli hypättäväksi ja reunat pehmeät. Takaisin tuloreittiä olisi aika pitkä matka. Lopulta astuin jääleipolle, jos se kannattelisi vähän. No ei kannatellut, painuin reisiä myöten jäiseen veteen. Reuna vielä petti ja piti ryömiä ylös ojasta. No, reippaasti puoli kilometriä kotiin, kaikki vaatteet pesukoneeseen ja itse lämpimään suihkuun.  Ei tässä mitään, tuntuu vain kuin olisin pojankoltiainen, jota jonkun pitäisi torua tai edes päivitellä. Siksi kirjoitan teille!

Luoma kuin huhtikuussa

Hyvää ystävänpäivää!

Piti taas lähteä Torppaa katsastamaan sitten joulunajan. Tuvan ympärillä on lunta, vaikka peltoaukeat ovat paljaina. Onko lumesta Suomessakin tullut nyt luksusta, josta ilmoitellaan toisille?
Kevättä pilkistää omenapuun oksasta. Laitoin niitä joulun alla maljakkoon, kun yksi omenapuun runko oli romahtanut maahan.

Google on taas sitä mieltä, että joku vieras tunkeutuu täällä olevalle koneelle, kun koetan käyttää sitä. Vähän yli kuukausi on ollut taukoa. Aina siirtymisessä on näitä säätöjuttuja. Sääli, että vanha pöytäkone pitää jättää pois käytöstä. Siinä oleva Windows 7 ohjelma toimii niin hienosti, mutta konetta ei voi enää päivittää 10-ohjelmaan, kone on liian vanha. Siellä vain on laaja SukuJutut- tiedostoni, jonka siirtämistä kannettavaan en ole tutkinut, CD- paikkaa kun kannettavassa ei asennuslevyä varten ole.

Vielä minä itseäni johonkin uuteenkin päivitän, mutta pikku hiljaa kai jää  asioita päivittämättä, arvatenkin yhä enemmän.

Kiitos blogiystävät, että olette edelleen katsoneet vaatimattomia tuumailujani ikäihmisenä elelystä!  Tämä on yksineläjälle tärkeä yhteys ihmisiin.

Menolipun tahtiin

"Mun pakko matkustaa on jonnekin.." Nuoruudesta tuttu Menolippu kaikui uimahallissa ja me seniorit jumppailimme reippaaseen tahtiin. Tämänpäiväinen ohjaaja oli asiakasystävällisesti valinnut vanhoja musiikkikappaleita eikä epämääräistä diskohälinää. Mielessä vilahti elämänkaari: Sama kappale saatteli kauan sitten lukiolaista kesätöihin Ruotsiin ja nyt tahditti hyppelyä, johon ei enää ilman vesikevennystä pysty. Siinä välissä elämä, jota voi katsoa taaksepäin vuosikymmenestä toiseen.

Minulle on nyt kertynyt viikkoon kuusi ohjattua liikuntatuntia: kuntosali, kuntojumppa, vesijumppa, jooga ja kaksi kehonhuoltotuntia, joissa on venyttelyä, tasapainoharjoituksia ym. Lisäksi päivittäin kävelyä. Kaikki muodot ovat leppoisia, ikäihmisille soveltuvia, mukavia ja ilmaisia tai halpoja. Kaupunki panostaa ikäihmisten ehkäisevään kuntoutukseen. Kun vielä pystyy menemään mukaan, täytyy ilolla ottaa tämä vastaan. Kyllä se kropassa tuntuu, muutamassa viikossa vetreytyy. Kun olen välillä pitempään maalla, jäykistyn selvästi ja kramppeja tulee. Mikä siinä on, ettei kotona omatoimisesti viitsi viittä tai kymmentä minuuttia pitempään venytellä eikä jumppailla? Ehkä joku pystyy?

Maistuuko elämä?

Kuuntelin Ikääntyvien yliopistossa eläkkeellä olevan "koko kansan psykologin"  Pirkko Lahden luentoa Elämältä se maistui. Luento oli voimaannuttavaksi rakennettu ja toimi hyvin vitsejä myöten. Siinä tuntui aiheesta usein puhuneen kokeneen luennoitsijan elämänkokemus ja luentotaito. -Kannatti

Kaktuksen yllätyskukka

tulla, jos mieleen jäi yksikin asia, sanoi hän.
Asiat eivät olleet uusia, mutta kooste oli vaikuttava hyvän elämän kartoitus.

Onnellisuuteen tarvitaan kolme asiaa: että on jotain tehtävää, jotain rakastettavaa ja jotain toivottavaa.

Kymmenen kohdan hyvän elämän listaa, joka on ollut joskus Helsingin Sanomissakin, en kokonaan muista, mutta siitä jäi mieleen muun muassa, että ihminen tarvitsee ja voi ylläpitää neljästä kuuteen ystävää, ei enempää. Ystävien lisäksi ihminen kaipaa heimoa, kuulumista laajempaan yhteisöön. Paikkakunnan vaihdoksissa siitä voi tulla puute. Eniten mietin jälkeenpäin hakaa, jonka rakentamisella ihminen rajaa asioita elämäänsä tai siitä pois. Mitähän asioita minä nytkin turhan takia rajaan hakani ulkopuolelle- etten jaksa, viitsi, osaa, uskalla? On niitä.

Kevättä helmikuussa

Jotain tehtävää? Ikäihmisillä se on muuttuva asia. Merkityksellisyyden kokemus kaipaa jotain roolia elämässä. Siitä tarpeesta hyötyvät monet lapsiperheet konkre
ettisestikin. Ajattelen, että iän karttuessa
tehtävä voi olla omatoimisuus, itsestään huolehtiminen. Laajempaa merkitystä saa silloin siitä, että
ajattelee säästävänsä yhteiskunnan vähiä resursseja mahdollisimman pitkään. Se kannustaa oman kunnon ylläpitoon.
Rakastettavaa, toivottavaa tai odotettavaa. Niitäkin on hyvä ajatella ja ylläpitää : ketä tai mitä minä voin rakastaa, mitä toivoa tai odottaa.

Runsas yleisö virtaili salista hyväntuulisen näköisinä, päättäen vähentää vaivojensa jatkuvaa valitusta, muistaen ilonaiheitaan ja aikoen nauttia hyvistä kahveista kahviossa.