En minä vielä..

Kolmenkympin kriisi, keski-län kriisi, murrosikä, uhmaikä, eläkkeelle jäämisen kriisi. Kaikissa niissä pelätään seuraavia aikoja - aikuisuutta, itsenäistymistä, nuoruuden taakse jäämistä, työelämän ulkopuolella elämistä. Mikäs kriisiaika sitten tulee, seitsemänkympin kriisi, kahdeksankympin kriisi? En ole kuullut puhuttavan. Ajatellaanko, että elämän loppuvuosikymmenet ovat niin ilmeisen kamalaa ja ahdistavaa aikaa, ettei sitä tarvitse nimetäkään?
Onhan sitä tietysti tulevan pelkoa tai ainakin tietoa, että jonain päivänä minäkin pääsen kauppaan vain rollaattorilla niinkuin nuo naapurini tai näkö menee kuten runopiirin kahdella naisella. Menettää voi vielä paljon.
Vanhanakin voi ihmisellä olla psyykkinen suoja, ettei ehkä niin tapahdukaan. Kovia kokeneet voivat oppia kuten mieheni kolmekymppisenä sairastettujen syöpien ja leikkausten jälkeen: -En sure enää mitään etukäteen. Kun se tapahtuu, se on tarpeeksi kovaa aikaa. Ei kannata pilata tätä päivää.
Jotain mukavaa voi vanhanakin tapahtua. Voi parantua sairauksista tai toipua paremmaksi. Minun arkeani piristää selvästi vanhusten palvelutalon avaaminen, kiitos kaupungin päättäjille!
Juttelin itseäni vanhemman henkilön kanssa, joka kärsii yksinolosta. Kerroin palvelutaloista ja niiden tarjonnasta. -En minä vielä. Ikäkriisi? On minullakin ollut vähän työstämistä, olenko minä jo vanhuspalvelujen kohderyhmää. Ensimmäistä kertaa tämä tuli esiin palveluauton käyttäjänä monta vuotta sitten, kun istuin muiden vanhusten mukana kaupan eteispenkillä odottamassa paluukyytiä. Tunsin itseni selvästi nuoremmaksi kuin muut, mutta tuskin kukaan ohikulkija sellaista näki. Kun kerran tarvitsen näitä palveluja, olen kohderyhmää. Jos ei tarvitse, ei ole kohderyhmää.
Kuljin eilen Harjulla yliopiston lähellä. Opiskeluaika, nuoruuden vuodet ja onni nousivat vahvasti mieleen tutuilla paikoilla. Kuljin kiitollisena siitä, mitä elämä kuin yllättäen minulle silloin antoi. Tätä perspektiiviä ei ole nuorena.

Leikkimumma

-Sinä olet sellainen hyvä leikkimumma, sanoi nelivuotias, kun leikimme taas prinsessaäitiä, isosiskoa ja vauvaa laajan tarpeiston keskellä. -Sinun kanssasi leikit sujuvat, isin kanssa menee aivan räkäplöröksi ja äidinkin. -Niin kun heillä on paljon muuta tekemistä, vastaan. -Niiden pitää mennä töihin ja kauppaan ja muuta.
Tosiaan. Minä olen oppinut leikkimään! Kerron, etten minäkään osannut enkä ehtinyt hänen isinsä kanssa paljon leikkiä. Aina tuli mieleen, että  pitää tiskata tai imuroida tai laittaa aamuvaatteet valmiiksi. Syvempikin tunne oli: lapsena olin leikkini leikkinyt naapureissa karkuteillä ja vitsa odotti tottelematonta. Päätin, että leikki on lapsen työtä, aikuinen antaa puitteet. Lapsilla oli silloin myös leikkikavereita. Mutta nyt tosiaan olen oppinut rennosti eläytymään leikkiin, kun on erittäin hyvä leikinjohtaja.
Kiitokseksi sain hienon kortin, jota ei kukaan kehoittanut tekemään. Siinä isosilmäinen merenneito uiskentelee kuten äsken nähdyssä filmissä. Saajaksi on kirjoitettu AMMUM.
Toisenlaista leikkiä on opetella uuden puhelimen käyttöä. Valokuvia en vielä ainakaan saanut siitä tallennetuksi tietokoneelle, mutta tihrustamalla sain liian paksuin sormin kuvan laitetuksi puhelimen näytöllä.  

Kotiseuroissa

Herättäjäjuhlilla tapasin vanhat perhetutut naapurikunnasta. He lupasivat kutsua, kun heidän piirissään on körttiseurat. Ne olivatkin nyt heidän kodissaan. Väki on kuulemma vähentynyt, mutta 14 mahtui hyvin heidän kotiinsa. Asuimme seitsemänkymmenluvun paikkeilla  samassa kunnassa yksitoista vuotta. Sinä aikana olimme kahdessakin seurakunnan perhepiirissä mukana. Kolme siltä ajalta tuttua pariskuntaa oli nyt läsnä ja muisteltiin vähän menneitä aikoja ja tapaamisia.
Seurat olivat oikein alkuseurakunnalliset; kenellä puhe, kenellä virsi. Laskin, että kymmenen henkeä käytti puheenvuoron, pidemmän, valmistellun tai lyhyemmän. Minäkin kiitin kutsusta ja kuvasin tuntojani. Virsi soi hyvin, kun oli monta laulavaa miestä paikalla eläkekanttoria myöten. Syntyi yhteistä "kamarikeskustelua" vaikeiden asioiden jakamisesta ja. lähimmäisen kuuntelusta. Oli lämmin ja kotoisa tunnelma.
Sain autokyydin takaisinpäin. Matkalla välähti sekunnin ajan olo, kuin olisin ollut menossa entiseen kotiini seitsemänkymmenluvulle.

Uusi ikkunalauta. Pian kaktukset kukkivat.

Hyvän päivän ilta

Uimahallin kahviossa tuoremehulasi kädessä, hyvän vesijumpan jälkeen ajattelin: Onhan tämä tosiaan minulle hyvä paikka asua näin talviaikaan. Käden ulottuvilla on kirjasto, kirkko, uimahalli, ruokakaupat, terveyskeskus, apteekki, kirpputori, palvelukeskus toimintoineen, tytär paikkakunnalla ynnä muuta.   Bussilla pääsee lähipysäkiltä moneen suuntaan. Asuintaloni on siisti ja rauhallinen, ikkunasta näkyy kauas. Joskus on nyt kyllä tullut mieleen, olisiko pitänyt sittenkin hakea tuohon uuteen yhteisölliseen asuintaloon. Tapaan sen asukkaita jumpassa ja he ovat niin tyytyväisiä yhteisöönsä. No, se talo tuli heti täyteen. Minulla odottaa uusi ikkunalauta kiinnitystä, sen verran on tässä uudistuksia tekeillä.

Jotenkin olen alkanut luottaa sydämeni toimintaan ja terveyteeni tällä hetkellä pienistä krempoista huolimatta. Tajuan, kuinka paljon ahdistusta ja pelkoa sydämen sairaus komplikaatioineen on tuottanut mieleni ja kehoni kannettavaksi. Puolitoista vuotta äkkipysäytyksen jälkeen olivat elämäni vaikeimmat elämänkoulun oppivuodet. Paljon olen sitä tuskaa jakanutkin niille, jotka ovat jaksaneet uskollisesti kuunnella ja kannatella. Annan itselleni plussaakin siitä, että vaikeasta olosta huolimatta olen toiminut, liikkunut ja tehnyt monenlaista, makaamaan ei onneksi tehnyt mielikään jäädä. Ikäihminenkin voi tervehtyä, saada vielä sen lahjan. Omin voimin en siitä selvinnyt.

Mielenrauhan hetket ovat arvokkaita, kun tietää, että jotain tulee taas jonain päivänä. Vietän iltaani rauhassa yksikseni. Kun on pino kirjoja ja aloitettu käsityö on viihtyisää pimeänä ja sateisena
 iltanakin. Parina iltana on kuu valaissut lattiaani, kun olen sammuttanut valot. Kuun valo on minulle kuin ystävän tervehdys tai kuin ikiaikainen, sydäntä ilahduttava silta muihin aikoihin, paikkoihin ja hyviin hetkiin. Huomenna tapaan paikallisia perhetuttuja seitsemänkymmenluvun lapsiperheajoilta.

Jälkeenpäin

 







Olen polkuni päässä,
 tuhanistani erään
 -ja niitä on täynnä maa. 
On viileä ilta, 
eräs päivä on mennyt, 
on painunut metsien taa.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten.
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie.

(Aila Meriluodon runosta Jälkeenpäin)

Aikatauluja

Eläkkeelle jäädessäni pidin tärkeänä, ettei minulla ole sovittua ohjelmaa. En tarvinnut kalenteriakaan moneen vuoteen. Nyt tuntuu hyvältä, että on melkein joka päivälle jotain menoa, kunhan minulla säilyy vapauteni. Viereinen ikäihmisten hyvinvointikeskus Väkkärä tarjoaa ohjelmaa joka päivälle. On liikuntaa, musiikkia, luentoja, käsitöitä, teatteriin menoa. Jyväskylä on satsannut ikäihmisiin, näitä uusia keskuksia on useita. Olin sellaisia toivonutkin perustettavan. Tuntui hyvältä, kun viime keväänä tutuksi tullut ohjaaja tervehti iloisesti nimeltä ja tuli halaamaan: -Olinkin ajatellut, että jokohan olet tullut maalta.

 Kuuntelin toisessa keskuksessa, Kylätuvalla, luentoa yksinäisyydestä. Onhan se nuoren ihmisen puhe vanhusten yksinäisyydestä teoreettisen tuntuista, mutta kiitin että hän käytti termiä "yksinäisyyden lievittäminen" puhuessaan järjestetyistä toimista. Irrallinen ja yleensä nimetön toisten kohtaaminen harrasteissa kyllä lievittää yksinäisyyttä, mutta ei voi sitä korjata. Syvin yksinäisyys tulee siitä, ettei elinpiirissä ole ketään korvaamattomia ihmisiä ja ettei ole kenellekään se tärkein ihminen. Sitä jokainen joutuu itse käsittelemään elämänsä osana. Uusien vastavuoroisten, merkitykšellisten ihmissuhteiden luominen vaikeutuu, kun ei ole työelämää tai muuta toimintaa, jossa tullaan tutuiksi. Toisten auttaminen ja muu vapaaehtoispuuha voi luoda uusia, tärkeitä yhteyksiä, jos vielä on voimia siihen. Antaessaan saa.
Irrallisuuden kokemus uhkaa vieraalle paikkakunnalle muuttavaa ikäihmistä. Pitkäaikaisella työpaikkakunnalla asuvalla on tutut verkostot tukena, vaikka olisikin henkilökohtaisesti yksin. Mutta tervehdin siis ilolla tuota vanhustaloa toimintoineen ja ilahduin, kun joku minut muisti nimeltä kesän jälkeen. Muistin minäkin hänet. Uuden paikkakunnan kirkossa voi käydä ikänsä ilman, että kukaan tervehtii kuin tuttavaa.

Aikatauluista aloitin. Olen ajatellut radion ja television aikatauluja. Meille vanhemman polven ihmisille ne ovat jäsentäneet päivää. Kodin perua minulla ovat aamuhartaus 7.45, hartaat sävelet 18.30, sunnuntain jumalanpalvelus. Monella on toistuvissa radio-ohjelmissa suosikkinsa: klassista kahteen, Riston valinta jne.  Televisiosta kuuden uutiset, puoli yhdeksän uutiset, Pikku Kakkonen, tietyt sarjat, kuten monelle välttämätön Kauniit ja rohkeat. Nuorempi polvi ei ole näihin sidottu, vaan kaikkia ohjelmia voi katsoa milloin vain Netflixin ja muiden keinojen kautta. Enpä osaa sanoa, kumpi tyyli on parempi. Minä mielelläni  pidän nämä tutut aikataulut. Totutun aikataulun muutos voi tuntua tosi hankalalta kuten aamuhartauden aikaistaminen palautteesta piittaamatta. Professori Antti Eskolakin sanoi muutosta törkeäksi.
Vuodenkierron aikataulu kulkee omaa rataansa. Siihenkin olemme tottuneet ja toivomme vuodenaikojen pysyvän ennallaan. Räntäpäivien välissä luonto tarjoaa meille auringon kirkastamaa väriterapiaa voimavaraksi harmaan kauden varalle, punaista, keltaista, oranssia, vielä vihreätä välissä.