Iloa etsimässä

Panoraamakuva Vaajavirralta

Tässä joutuu ohjaamaan itseään tavallistakin paremmin, ellei halua vajota apatiaan. Huhtikuussa luonto on mielestäni rumimmillaan, ruskeanharmaata ja kuollutta. Sellaista tosin etelän lomamaissa on suurimman osan vuotta. Liikuntaintokin oli alamaissa, jalat raskaat. Lähdin kuitenkin alamäkeen liikkeelle ja taas tuntui, että veden ääreen päästyäni olo alkoi elpyä. Istuin lahonneen veneen keulassa ja katselin veden läikettä.Vihreätä ei täällä näy missään, mutta aurinkoisessa rinteessä näkyi tarkemmin katsoen kevään lupaus, suurentuneita silmuja oksissa.

Vaikuttaako tämä yleistilanne unen laatuun, kun uneni on alkanut pätkiä enemmän? Hiljaisten päivien vastapainoja ovat taas viime aikoina olleet vilkkaat unet. Yhdeltä olin kouluikäinen, menossa uuteen kouluun, jossa ilokseni sainkin heti kavereita. Kolmelta olin opiskelija, jonka asuntoon yllättäen ilmaantui nukkumaan muitakin ja se olikin kai soluasunto. Viideltä olin Amerikassa lapsuuskaverini Raijan kanssa (illalla katsoin Netflixistä amerikkalaista elokuvaa) ja menossa New Yorkin keskustaan johonkin juhlaan. Olimme majapaikassa kaukana keskustasta, tavarat olivat hankalassa paikassa eikä meillä ollut dollareita. Sukulaiseni antoivat joitain paperireita metrolipuiksi. Raija huomasi tutunnäköisen ihmisen autossa ja meni kysymään onko hänkin menossa keskustaan. Se olikin kansakoulukaverimme Tapio ja hän lupasi  meille kyydin New Yorkin keskustaan. Takkini vielä puuttui, kun heräsin. Olipa niin vilkas ja seurallinen yö, että piti päivällä ottaa poikkeuksellisesti kunnon päiväunet!