Pesästä pihalle

"Kun hopeamaljassa hohtaa sun ruususi kuihtuvat.."

Nyt tuntuu, että yskätauti on jäänyt taa, vaikka kuivasti välillä yskitteleekin ja jalat väsähtävät. Tyttären perhe oli syömässä koulun ja harrastusten välillä. Voi jo katsoa pesästä uloskin päin. Voi ajatella, että menisi uimahalliin. Hiihtelykin olisi kivaa, mutta nuo lähellä olevat hienot harjurinteet ovat kyllä liian vaativia nousta, varsinkin ylöspäin liukuvien voimahiihtäjien jaloissa. Lakeudella eivät mäet haitanneet suksittelua tai pyöräilyä.

Kolmen viikon aikana tuli  kokemus "neljännen iän" hiljaisesta elämästä seinien sisällä voimien vähetessä. Ei se pelottavalta tunnu, jos ei ole kovia kipuja tai pelättäviä sairauksia ja jos on omaisia lähellä. Isompia vaivoja useimmille alkaa kuitenkin ilmaantua vuosien karttuessa. Se aika vaatii oman elämäntaitonsa, hyväksymisen, tyytymisen siihen, mitä on jäljellä, mahdollisten mielenkiinnon kohteiden etsimistä, jonkin sängystä ylös kannustavan aiheen hakemista, jonkin kipinän vaalimista, rukousta. Hyvän mielensä löytäminen on vielä vaativampaa sille, jonka elämää rajoittaa ja pahoittaa jatkuvasti jokin muu taho kuin oma keho tai mieli.

Muuton ajankohtaan liittyi ajatus, että nyt vielä pystyy menemään mukaan uusiin toimintoihin, että on jotain omaa menoa ja elämää. Tarjontaa on. Eläkejärjestöjä, seurakuntien toimintamuotoja, liikuntaohjelmia, ikääntyneiden yliopistoa, retkiä, kansalaisopistoa, monenlaisia harrastusryhmiä. Aloitin tutustumisen Eläkeliitosta."Kerhossa" oli toistasataa puheliasta ihmistä, ei yhtään tuttua. Ihan mukava kokemus, tervetulleeksi toivotettiin. On vain niin erilaista kuin nuorena. Silloin oli suuri into tutustua ihmisiin ja nähdä maailmaa. Junamatkoiltakin jäi aina kirjeenvaihtokavereita. Nyt tärkeiltä tuntuvat vain entiset ystävät ja tutut paikat. -Minä käyn aina näillä retkillä, että on elämässä jotain odottamista, sanoi yksi pöytäkaveri. Niin kai. Kai se on elämäntaitoa. Kai pitää antaa itselle mahdollisuus.