Kaksikymmentä torppavuotta

Eilen tuli kaksikymmentä vuotta enoni kuolemasta. Pian tapahtuman jälkeen sain kotiini Espooseen veljeltäni puhelun. Pankista löytyneessä testamentissa sanottiin, että minä olen hänen tilansa perijä ja olen velvollinen järjestämään hautajaiset. Tästä yllätyksestä alkoi aikamoinen urakka, kun en testamentista enkä talon asioista mitään tiennyt. Tai tiesin sen, mistä ikkunasta näkyy auringon nousu ja mistä lasku, kun olin elämäni puolitoista ensimmäistä vuotta asunut tässä äitini kodissa äidin, isovanhempien ja enon kanssa. Isän kotiin muuton jälkeen olin kyllä kesäisin aina jonkin aikaa isun luona peräkamarissa. Eno ja vaimonsa asuivat tuvan päässä taloa. He eivät surukseen saaneet lapsia, ja minä olin viimeinen taloon tullut vauva.
Ihmeen paljon me jaksoimme Espoosta tänne ajaa, vaikka matkaa on 370 kilometriä. Me maalla kasvaneet varmaan tarvitsimme kiireisen kaupunkielämän vastapainoksi luontoympäristöä, elävää tulta ja tähtitaivasta. Minulle oli tärkeätä, että tästä talosta eivät valot sammuneet. Mies puuhaili ulkosalla ja hankki innolla jatkuvasti  koneita ja laitteita puun tekoon, lumenluontiin, pihanhoitoon, kasvimaan laittoon. Ulkona kasvoi vain kaksi pihapihlajaa ja muutama viinimarjapensas. Kaiken muun istuttelimme. Vuosien varrella taloa on remontoitu sisältä ja ulkoa. Vuokraviljelijä pitää pellot hyvässä kunnossa.

Nyt olen täällä yksin, niinkuin enoni loppuvuotensa. Hänellä oli aina huoli talon jatkosta. Niin alkaa olla minullakin. Tämä talo on palvellut pian satakuusikymmentä vuotta. Liittyykö se kohta niiden lukuisten tupien joukkoon, jossa heinä, paju ja koivu valtaavat pihapiirin?
Illan viiletessä kuljen viikatteen kanssa pihapiirissä, nokkoseen se tehoaa hyvin. Istun ja kuuntelen mustarastasta ja käkeä, katselen auringon laskua ja kukkivia puita. Räystäspääskyset lentelevät pääni yli.

1800-luvun navetan rauniot

Elämäntaidosta

On kuin olisi juhannus, kun syreeninkukkien tuoksu ympäröi kuistin portaat. Pihlaja kukkii, niin myös suopursu ja puolukka. Katselin metsiä pyöräillessäni aamuvarhain pohjoistuulessa. Omenapuut alkavat varistaa terälehtiään. Alkukesän asiat ovat kohta ohi. Millaista lienee juhannuksen aikaan?

"Luonnonrytmin seuraaminenkin on toivossa elämistä. -- Suomen elävät vuodenajat antavat vähän liikkuvallekin ikääntyvälle vaihtelua ja muutoksen odotusta", kirjoitin Pieneen eläkekirjaan kohtaan "Jotain odottamista". Siis ihmetellään tämän kesän vaiheita.

Otin tuon kirjasen käteeni kirjahyllystä pitkäveteisen sunnuntaini kuluksi yli kolmen vuoden jälkeen.  Katselin sen loppulukuja, joissa koetan hahmotella elämän loppuvuosien aikaa ja sen vaatimia elämäntaitoja. "Heikkenemisen, sairauden ja kuoleman hyväksyminen vapauttaa tulevan pelosta. -- Isoihin haasteisiin on vastattava heikentynein voimin. Siihen tarvitaan syvällistä elämän hyväksymistä ja halua tarttua elämän valopilkkuihin". Silloin se tuntui vielä teorialta, johon ei omalla kohdalla oikeastaan pystynyt uskomaankaan, kun kehossa ei nakertanut mikään jatkuva vaiva ja lääkedosetti olisi ollut tyhjä.

Muistelin  esivanhemmistani tai sukulaisista kuulemiani kertomuksia. Jotkut ovat olleet kuin valoläikkiä, joista on jäänyt valoisa muisto jälkipolville. "Millainen minä olen ja millaisen jäljen jätän itsestäni?-- Voisimme jättää niille, jotka tunsivat meidät tai tulevat kuulemaan meistä, valoisaa uskoa elämään. -- Itsekasvatusta voi harrastaa vielä vanhanakin. -- Pintaan nousee kiitollisuus siitä hyvästä, mitä vielä on tallella."  Onpa minulla siis vielä tavoitteita, jos entisen itseni neuvoja noudatan!




n!

Valitusvirttä

Toukokuun kesä vallitsee Torpallakin. Joka paikassa on nyt omenan- ja syreeninkukkia, mutta itse istutetut ovat aina erityisiä. Pääskyset tulivat pihaan, istuvat puhelinlangalla kuin odottaen tervehdystäni. Nekin ovat erityisiä. Kunpa ne jäisivät ja pesisivät! Siinä oli sekä räystäs- että haarapääsypari.

Harmillista, että kehoni oikuttelee edelleen. Valitan teillekin, jättäkää lukematta. Minua on vaivannut närästys koko sairasteluaikani. Olen pari viikkoa sitten vähentänyt  Somacia, kun närästystä ei ollut kovin paljon. Illalla ja yöllä sitä ei ole ollut ilokseni ollenkaan. Mutta tänne tultuani sain sellaisen poltteen myös illaksi ja yöksi jo kahtena päivänä, etten ole närästyksestä mitään sitä ennen tiennytkään. Lisäsin aamulla lääkkeen takaisin kahteen tablettiin ja otan muutakin. Silti polttelee. Lääkäri sanoi, että Somacia lopetettaessa oireet voivat voimistua puoleksi vuodeksi (rebound). Minähän olen ihan ansassa! Mitä uskallan syödä, kun mitään muuta muutosta ei ollut ruuassa kuin vähän pakasteparsakaalta broilerin joukossa? Parsakaali kyllä on Foodmapissa kiellettyjen listalla. Paino on edelleen hiukan laskusuunnassa.Liian laiha en suinkaan vieläkään ole, mutta tahaton lasku ei ole hyvä. Entiset vaatteet ovat monta numeroa liian isoja. Olen ostanut vain muutamia uusia vaatteita, kun olen uskonut, että paino pian kuitenkin nousee. Hyvä tieto oli, että kolestroliarvot olivat erittäin alhaiset, vaikka statiini on puolitettu huhtikuussa. Eivät arvot koholla ole koskaan olleetkaan ja silti suonissa on plakkeja. En silti uskalla jättää lääkkeitä pois niinkuin monet tapaamani ihmiset.

Tuntuu, että jokin ahdistus tuli mukanani tähän kokotalvisen kaipaukseni paikkaan. Postin kääntö tänne koko kesäksi niinkuin viime kesänä  tuntui nyt jotenkin liian isolta, epävarmalta askelelta, turvattomalta. Hän, joka elämästäni puuttuu, tuntuu täällä nyt isommalta aukolta. Bussissa yksi mies tarjoutui kyläilemään. Kielsin jyrkästi. En ota vastaan miesvieraita.
Voiko ahdistus aiheuttaa tällaisen närästyksen?
Koetan puuhailla, pestä pyykkiä, lukea, kävin keskustassa palveluautolla, otan taas lääkettä, olen kylvänyt salaattia ja krassia, kuivatin nokkosia, leikkasin eilen ruusupensaita ja ajoin koko nurmikon. Keksiessäni tekemistä ajattelen, että pikku Ee on jo päiväkodissa ja isommat lapset koulussa, vanhemmat töissä, minä vain koetan saada aikani kulumaan kapeissa rajoissani. Eihän minusta nyt töihin olisi, se on muistoa, mutta onhan sitä kaikkea aikanaan ollut. Jatkuva pilvetön paistekin harmittaa, kun joudun sitä välttämään, vaikka muistankin talven pimeyden. Pitää odottaa iltaa ulkopuuhia varten. Muitakin harmeja olisi. Aina minulla on valittamista! Kuka minua enää sietää, kun en osaa olla niinkuin tätini? Hän ei valittanut vaivojaan, vaan sanoi:- Se on nyt näin. Kunpa olo tuntuisi edes joskus aivan normaalilta ja hyvältä, niinkuin vielä viime kesänä! Tai kolme vuotta sitten tähän aikaan. -Se on nyt näin, on hidas läksy.

Huh hellettä

Olen ollut muutaman päivän kerrostalokodissani. Sisällä on lämpöä 27 astetta. Viime yönä vedin patjan lattialle ja tuntui hiukan viileämmältä kuin sängyssä. Tänään oli lääkäriaika, sitä varten tulin. En valitellut mitään, ettei tarvitsisi kesäaikaan täällä asioida. Aamulla on kolestrolikoe laboratoriossa ja sitten taas Torppaa kohti. Uudet kokeet kirjattiin jo lokakuulle. Voisin pitää tätä virolaista lääkäriä omalääkärinäni. Hän kertoi Suomen saaneen EU:lta huomautuksen siitä, ettei sydäntapahtumapotilaille ole järjestetty riittävästi tukea ja seurantaa. Meillä pitää itse pitää huoli ohjauksesta ja seurannasta. Kutsuttiin minut yhteen sairaalan järjestämään ensitieto- koulutukseen sekä oli laboratoriokontrolli  kolmen kuukauden kuluttua. Silloinkaan ei ollut lääkärin tapaamista. Ohje olisi, että ensimmäisen vuoden ympäri olisi järjestettynä henkistä tukea, toiminnan ohjausta ja tilanteen lääketieteellistä seurantaa.

Pääsen huomenna Torpalle naapurin kyydissä, kun hän on ollut tässä kaupungissa hoitamassa lapsenlapsiaan. On täällä tietysti helppoa toimia, kun kaikki perusasioinnit ovat pienen kävelymatkan päässä, mutta toivotaan että pystyn olemaan paljon siellä syrjäkylän tuvassani. Pitää heti tarttua kastelukannuun.

Iltakävely omilla mailla

Kun on jaettu synkän talven murheita, pitää jakaa kevään ilojakin! Ohra on kylvetty Riihipellolle näin kauniin kuvioin.Tuottakoon maa satoa paremmin kuin viime vuonna! Mustikka kukkii, toivotaan ettei halla vie. Mustarastaspariskunta muutti lähimetsikköön ja se kuuluu hienosti.

 

Kuoleman ajatuksia

Helle on laskeutunut Torpankin pihoille ja lämmittänyt tuvan rakenteet läpikotaisin. Pidän varjopuolen ikkunoita auki, että tulisi vähän läpivetoa. Aurinko ei tässä määrin ole ystäväni. Muistin, että minullahan oli melanooma ja sain tunnin pituisen opastuksenkin auringon välttämiseen. En ole ollut auringonpalvoja ennenkään, mutta toivoin toki aina saavani vähän rusketusta. Nyt pysyttelen sisällä. Sade olisi virkistävää.
Lueskelen vintiltä vanhoja kirjoja, eilen luin leppoisasti Orvokki Aution "Puimakone bulevardilla" ja nyt on menossa Maija Asunta-Johnstonin "Onnellisen naisen vuosi". Tätä vartenhan niitä kirjoja säilytellään! Illalla kastelen kukkia. Mahtaako nyt käydä niinkuin muutama vuosi sitten, että kaikki täällä kukkiva on jo lakastunut juhannukseen mennessä, syreenit ja pihlajat myös? Mutta on valoa, on vihreyttä, käki kukkuu, olen täällä.
Kuolema liikkuu mielessäni ja päässä hyrisevät vaihtuvat iankaikkisuusvirret. Nyt alkoi "Jos kutsuis minut kuolema tän yönä täältä pois". Mietin, miten lapsi ymmärtää kuoleman. Kolmivuotias lapsenlapseni ei ollut hautajaisissa käytännön syistä. Minusta tuntuisi vaikealta selittää arkkua ja hautaan laskemista hänelle, vaikka jollain tavoin olen käsitellyt asian aikanaan omien lasteni kanssa. He olivat äkillisesti kuolleen isäni hautajaisissa viisi- ja kuusivuotiaina. Isommat lapsenlapseni olivat ensi kertaa tätini hautajaisissa saman ikäisinä.

Lapsuudessani oltiin naapurien hautajaisissa ja asia oli jotenkin luonnollinen. Isoisäni kuoli, kun olin alle nelivuotias. Muistan hänestä monta asiaa täältä Torpan piiristä, mutta hautajaisia en muista. Olin alle kuusivuotias, kun kotonani syntyi kotisynnytyksessä kuollut pikkutyttö. Hän oli äitiysavustuslaatikossa kuin nukke, vähän verta oli tullut korvasta. Kosketin poskea, se oli kylmä. Äiti sanoi, että hyvä kun pääsi pois, ei joutunut kärsimään elämän vaivoja. Hänet haudattiin naapurin mummon hautajaisten yhteydessä. Isä kantoi pienen arkun hautaan. Äiti puhui usein, ettei kuolemaa tarvitse pelätä ja siitä pitää puhua. En muistakaan pelkoja ennenkuin yhdeksänvuotiaana. Illalla sängyssä havahduin siihen, että isä ja äiti voivat kuolla, kuinka minun sitten käy? Kun olin kymmenvuotias, kuoli luokkatoverini Sisko aivokalvontulehdukseen. Menin yksin hautajaisiin. Hautajaispäivä oli kuuma ja arkusta levisi ruumiin haju. Kylmätiloja ei silloin ollut. En pystynyt syömään, oksetti,ja lähdin kovaa vauhtia polkemaan pyörällä kotiin. Sen jälkeen en mennyt pitkään aikaan hautajaisiin.

Kolmivuotias sanoi syntymäpäivänsä edellä yllättäen, että pappa tulee synttäreille, kyllä se tulee. Hän oli neljän kuukauden, kun mieheni kuoli. Pappa on hänelle tuttu valokuvista ja siis jotenkin olemassa. Yhdessä kuvassa pappa katselee häntä niin lempeästi. Olen sanonut, että pappa on taivaassa. Hän sitten osoitti miehiä korkean talon katolla ja sanoi: -Pappa on tuolla. Koetin selittää asiaa laajemmin. Netistä löytyy monia artikkeleita lapselle kertomisesta. Niissä kehoitetaan ottamaan pienikin lapsi mukaan hautajaisiin ja kertomaan kuolemasta välttäen esim. nukkuminen-sanaa, ettei lapsi ala pelätä nukkumista.Lapselle voi sanoa, ettei itsekään tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Alle kuusivuotias ei ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Vaikeatahan se on aikuisellekin. Kristillisen katsomuksen mukaan lapselle voi puhua taivaasta. Kuinka kuolema selvitetään lapselle ilman kristillistä pohjaa? Minua yllättää oma herkistymiseni asiassa tämän lapsen kohdalla, ehkä kun se liittyy mieheeni - tai minuun. No, koko asian selvittämisen hoitavat kyllä hänen vanhempansa.

Hautajaiset

"Kun uuvun, haavoitun,
Huomassas, Herra, sun,
suuren ja siunatun,
levätä saan. "
Tämä veljen lempivirsi 318, hänelle alunperin Siionin Kanteleesta tuttu laulu veisattiin muistoseuroissa. Sen hän aina halusi laulettavan, kun veisuuystäviä kävi hänen luonaan.
Hyvin sujuivat hautajaiset kauniissa kotikirkossa ja keväisellä hautausmaalla sekä muistotilaisuus aterioineen läheisellä seurakuntakodilla.  Kutsu tilaisuuksiin oli avoin ilman ilmoittautumisia, niinkuin täällä vielä on monasti tapana. Lähemmäs sata osanottajaa oli häntä saattamassa kotikylän multiin, isän, äidin ja pikkusisaren viereen. Sisar miehineen oli päävastuussa tilaisuuksista. Neljätoistavuotias tyttärenpoikani oli ensimmäistä kertaa kantamassa arkkua.
Hyvin minäkin jaksoin valmistella lasteni väkien majoittamisen Torpalle, olla mukana hautajaisissa ja tervehtiä ihmisiä. Pidin pienen puheenkin, jossa erityisesti kiittelin  ystäviä ja sukulaisia, jotka kulkivat häntä katsomassa viimeisten kuuden vuoden aikana. He ylläpitivät hänen minuuttaan, hänen entistä itseään äkillisesti muuttuneissa olosuhteissa.
Yksi elämänvaihe meidän kolmen sisaruksen elämässä on ohi.

Vihreys ja varjot

Tämän päivän lämmössä koivujen latvat ovat lehahtaneet hentoon vihreyteen. Suomen luonnon ihana vihreys tulee taas! Iloitsen ja katselen tätä, vaikka minun oloni ei ole päässyt uuteen kevääseen. Tänään luonani kävi farmaseutti, joka on perustanut lääkevaikutusten arviointiin perustuvan yrityksen. Hän arveli vahvan verenohennuslääkityksen olevan yksi syy ongelmiini. Marraskuussa eli vuoden kuluttua operaatioista saan lopettaa niistä toisen. Puolitoista tuntia käytiin läpi lääkkeitäni, lisäravinteita, yhteisvaikutuksia jne. Saan kirjallisen arvion postissa. En tiedä, onko tästä mitään apua, mutta käytiin asioita läpi.

Kovasti olen herkistynyt entiseen rauhallisuuteeni verrattuna. Keho ja psyyke ylireagoivat aivan vähäiseenkin stressiin ja väsyn nopeasti. Veljen hautajaiset tulevana viikonloppuna aiheuttavat huolta jaksamisestani. Miehen hautajaiset vajaa kolme vuotta sitten olivat järkyttävää aikaa, mutta minun ei tarvinnut kantaa huolta siitä, jaksanko pitää puheen. Nyt ahdistaa. Veljen elämä lapsuudesta lähtien ja hänen kohtalonsa ovat mielessä. Vaikka oli hyvä, että hän pääsi pois murheen laaksostaan, surettaa että hän on iäti poissa. Siitä on hyvä mieli, että sisareni kanssa olimme hänelle perheenä ja monenlaisena tukena onnettomuuden jälkeen. Eläkeläisenä siihen oli aikaa.

Vieroitushoitoa

Piti palata välillä mummanpesään, kun on laboratorioaika ja muutakin sovittua.Torpan raikkaan ilman jälkeen kuiva, liian lämmin koneilmastoitu sisäilma on taas tuntunut tukalalta. Aamulla oli sellainen yllätys, että yläverenpaine oli alle sadan, jopa alle yhdeksänkymmenen. Sitä ei ole ennen koettu. Iltapäivällä paine nousi tavanomaiseen ja päätin lähteä kiipeämään suosikkipaikkaani metsään, mäen päälle, missä en ole tänä vuonna käynytkään.Teki mieli nähdä jotain avaraa ja kuulla metsän ja veden ääniä täälläkin.Hiljakseen nousin eikä se kovin vaikeata ollutkaan. Nousua on jonkin verran, kun kuvan talotkin ovat mäen päällä. Siellä se oli tallella, kirkas lähde, johon vesi tulee kivien välistä ja siitä lähtevä pikkuruinen puro. Istuin puunrunkopenkillä, lepäsin, katselin, kuuntelin. Videolta en kuule purosen solinaa, metsän huminaa, pihoilla juoksevien lasten kirkkaita ääniä, en mustarastaan jatkuvaa huiluääntä enkä ehtookellojen soittoa, jotka siellä kuulin. Ette taida tekään kuulla, mutta voitte kuvitella.

Kuihtuvat ruusut

Vettä ripsii ikkunoihin, on harmaata kuin syksyllä, lämmintä vain muutama aste. Torpassa on lämmintä sisällä. Ensitöikseni aamulla sytytin tulen puuhellaan. Hetken päästä laitan tulen takkaan. Hain puita ja kiittelin taas miestäni, joka ahkerasti teki klapikasoja.
Sitkeästi nurmikko alkaa vihertyä, sammalta kyllä on paljon. Linnut ovat ihmeellisiä. Niillä on valtava elinvoima ja into. Ne rakentavat touhukkaasti pesiään ja kuuluttavat  riemukkaasti reviiriään varhaisesta aamusta iltamyöhään.
Linnuista tulee mieleen oma nuoruus ja aikuisikä. Jaksettiin mekin pesä rakentaa monta kertaa uuteen paikkaan, hoitaa lapset, hankkia elanto. Millainen on lintujen vanhuus? Taitaa olla aika lyhyt.
Luin omakannasta lääkärien yhteenvetoja tutkimuksistani ja käynneistäni. Minun pitäisi olla kunnossa. Silti en ole. Väsyn helposti enkä jaksa, niinkuin vielä viime syksynä. Olen pulassa täällä, jos en jaksakaan pyöräillä neljän kilometrin päähän kauppaan. Tosin sieltä voidaan jopa hakea kauppaan. Yritän vähentää oheislääkkeitä kuten happosalpaajaa ja nukahduslääkettä, mutta ei tahdo onnistua.Tunnen monia, jotka potevat kehonsa muutoksia sairauksien tai iän myötä. Joillakin on kovia kipuja. Jotkut taas elävät terveinä ja nuorekkaina vuosikymmenestä toiseen. Toivon, että he huomaavat olla kiitollisia siitä. Siihen ryhmään minäkin luulin kuuluvani.
Minulla on tapana laittaa kuihtuvat ruusut vesiastiaan. Siinä ne saavat jatkoelämän. Ne niinkuin mekin joudumme hyväksymään kukoistuksen ja kuihtumisen elämänkaaren.