Kaksikymmentä torppavuotta

Eilen tuli kaksikymmentä vuotta enoni kuolemasta. Pian tapahtuman jälkeen sain kotiini Espooseen veljeltäni puhelun. Pankista löytyneessä testamentissa sanottiin, että minä olen hänen tilansa perijä ja olen velvollinen järjestämään hautajaiset. Tästä yllätyksestä alkoi aikamoinen urakka, kun en testamentista enkä talon asioista mitään tiennyt. Tai tiesin sen, mistä ikkunasta näkyy auringon nousu ja mistä lasku, kun olin elämäni puolitoista ensimmäistä vuotta asunut tässä äitini kodissa äidin, isovanhempien ja enon kanssa. Isän kotiin muuton jälkeen olin kyllä kesäisin aina jonkin aikaa isun luona peräkamarissa. Eno ja vaimonsa asuivat tuvan päässä taloa. He eivät surukseen saaneet lapsia, ja minä olin viimeinen taloon tullut vauva.
Ihmeen paljon me jaksoimme Espoosta tänne ajaa, vaikka matkaa on 370 kilometriä. Me maalla kasvaneet varmaan tarvitsimme kiireisen kaupunkielämän vastapainoksi luontoympäristöä, elävää tulta ja tähtitaivasta. Minulle oli tärkeätä, että tästä talosta eivät valot sammuneet. Mies puuhaili ulkosalla ja hankki innolla jatkuvasti  koneita ja laitteita puun tekoon, lumenluontiin, pihanhoitoon, kasvimaan laittoon. Ulkona kasvoi vain kaksi pihapihlajaa ja muutama viinimarjapensas. Kaiken muun istuttelimme. Vuosien varrella taloa on remontoitu sisältä ja ulkoa. Vuokraviljelijä pitää pellot hyvässä kunnossa.

Nyt olen täällä yksin, niinkuin enoni loppuvuotensa. Hänellä oli aina huoli talon jatkosta. Niin alkaa olla minullakin. Tämä talo on palvellut pian satakuusikymmentä vuotta. Liittyykö se kohta niiden lukuisten tupien joukkoon, jossa heinä, paju ja koivu valtaavat pihapiirin?
Illan viiletessä kuljen viikatteen kanssa pihapiirissä, nokkoseen se tehoaa hyvin. Istun ja kuuntelen mustarastasta ja käkeä, katselen auringon laskua ja kukkivia puita. Räystäspääskyset lentelevät pääni yli.

1800-luvun navetan rauniot