Ahdistuksia ja ilahdutuksia

Sataa! Vintin katto ropisee. Lämpötila on vähän toistakymmentä astetta. Paluu normaaliin! Ruoho elpyy, jos tämä jatkuu, pellot kastuvat. Tein pitkästä aikaa puuhellaan vähän tulta. Sai laittaa valon palamaan, tuli kotoisa olo. No niin, tätä iloa saa tietysti taas katua, kun kylmä ja pimeä rasittavat ihmistä. Yhtenä iltayönä kirkastui ensimmäinen tähti näkyviin. Aurinkokennovalot loistavat pimeässä pihan reunalla.

Viime aikoina  on mieleni pinnalla ollut kuoleman varjo. Olen poistanut roskiin kaikenlaista Torpalle tuotua paperia, verotietoja  ynnä muuta. Viime kesänä en sellaista tehnyt enkä ajatellutkaan, puuhasin vain ulkona ja pyöräilin. Pitäähän poistoja tehdäkin, mutta nyt on mukana kaikkeen varautumisen sävy: ettei talosta löydy mahdollisille tunkeutujille henkilötietoja ja ettei jälkeeni jäisi ylimääräistä työtä. Sanon ja ajattelen, että voisin kuolla milloin vain, se olisi nyt sopivaa. Alitajuntani ja kroppani eivät taida tätä hyväksyä, vaan reagoivat ahdistuksilla ja verenpaineen vaihteluilla puuhiini, hälyttyvät helposti. Pankissa sain oikein ahdistuskohtauksen. Vasta kotona yhdistin asiat: 3.8. oli miehen äkkikuoleman jälkeinen huippustressin päivä, jolloin hautajaisjärjestelyt aloitettiin ja pankki oli se, jossa hoidin kaikki työläät perunkirjoitusasiat. Edellisvuosina en näin vahvasti reagoinut. Minun täytyy hyväksyä itsessäni tapahtuneet muutokset.

Lisäreaktioita aiheuttivat sukulaisen terveiset: Jos alan myydä tätä Torppaa, hän toivoisi minun ottavan häneen yhteyttä. Sehän voisi olla helpotus monella tavalla, kun omaa jatkajaa ei ole, mutta missä minä sitten olisin kesällä, missä kävisin talvella tulta pitämässä? Kauanko jaksan hoitaa tätä paikkaa? Näillä syrjämailla ei ostajia helposti löydy millään hinnalla ja uskon tämänkin henkilön tilanteen pian muuttuvan, mahdollisuuden menevän ohi tai raukenevan liian hankalaksi toteuttaa.Talon tyhjentäminen tuntuisi aivan mahdottomalta, tännehän on tuotu perheen muistot lasten piirustuksia, rakkaita huonekaluja ja edesmenneitten sukulaisten muistoja  myöten. Eivät ne yksiööni mahtuisi. Siis jatketaan näin. Tämä on kotini.

Pitäisi löytää syksyksi uutta ajateltavaa ja tehtävää. Yksinäisyydessä asiat voimistuvat. Eläkkeelle alkaessani osallistuin tällä paikkakunnalla monenlaiseen toimintaan ja miehen puuhat toivat lisää kontakteja,  mutta nyt ei tahdo löytyä mielenkiintoista tai mihin jaksaisin osallistua. Ennen sairautta yritin kovasti uudella paikkakunnalla löytää harrastuksia ja kontakteja, mutta vähiin löydöt jäivät silloinkin, en osannut kiinnittyä. Joogatkin olivat nopeatahtista jumppaa.

Pienet ilonaiheet ovat mielenrauhalle tärkeitä. Yritän ottaa mallia muutamasta ystävästä, jotka eri tavoin hakevat mielentyyneytensä iän, menetysten ja sairauksien keskellä. Pitää hyväksyä se tilanne, mikä nyt on. Parasta on tehdä sitä, mikä itselle nyt sopii eikä hakea väkisin muuta.
.
Tässä lahjailoni: Ystävän toukokuussa tuoma tulilatva alkoi kukkia uudelleen. Yhtenä kukkana on sisaren äitienpäiväkirkosta tuoma paperiruusu. Toisena on pikku Een tuoma muovikukka, jossa on kaksi kukkaa. Pihassa hän kaivoi vaaleanpunaisesta laukustaan tuomisensa, ojensi minulle ja sanoi: Toin nämä sinulle, ne ovat nätit. Isänsä yllättyi, lapsi oli tämän itse suunnitellut. Siinä ne kaikki ilahduttavat mieltä.

Ja tietysti marjat! Yllättäen löysin sunnuntaiaamuna aiemmin tyhjältä näyttäneestä rinteestä runsaasti mustikkaa. Keruu piti kyllä keskeyttää, kun pumppu rasittui, mutta tulihan näitä melkein kymmenen litraa. Ja vadelmat, voi sitä runsautta. Niitä on riittänyt jaettavaksikin. Pakastin alkaa täyttyä.