Kaupunkikodissa

Makailen puusohvalla, selailen nettiä, ostin bussiliput Helsinkiin. Ikkunat ovat sateesta märät, pisarat ropsahtelevat parvekkeen kaiteisiin. Aamulla olin lähikirkossa Mikkelinpäivän messussa. Vieressäni oli äiti kahden suklaasilmäisen kiharapään kanssa, taitavasti näitä luotsaillen. Niin mielelläni minäkin veisin nuorinta lapsenlasta kirkkoon, kertoilisin Taivaan Isästä ja enkeleistä, opettaisin iltarukouksen, laulaisin " olet ihme, suuri ihme, Luojan kaunein ajatus".  Sanoisin tietenkin, että että monet eivät niihin asioihin usko, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Nuorena kapinoin vahvaa kristillistä kasvatustani vastaan, mutta nyt koen sen rikkautena. Elämän heikkoina aikoina usko suurempiin voimiin kantaa, sen olen nyt kokenut. Kirkkovuoden juhlat, teemat ja hengellinen musiikki ovat henkistä ja kulttuurista rikkautta.

Eilen siivosin asuntoa ja tapasin tyttären perhettä. Illalla kuljeskelin keskikaupungilla ja väkeä täynnä olevassa kirkkopuistossa Valon kaupungin ihmeitä katselemassa, kuuntelin kolme lyhyttä konserttia hienosti värivalaistussa kaupunginkirkossa, söin lettuja kävelykadulla, join teetä kahvilassa, Palattuani kävin saunassa. Mitä nyt tekisin? Kai jatkan Joel Dickerin "Totuus Harry Quebertin tapauksesta" lukemista, kirja odotti minua lähikirjastossa. Mitä tekisin Torpalla? Eilisiltana olisin lämmittänyt saunan ja saunonut pimenevässä illassa. Tänään olisin kuunnellut jumalanpalveluksen paikallisradiosta. Pitäisin tulta, hakisin varastosta polttopuuta, keittelisin vaikka hirssipuuroa pitkään, katselisin sadetta. Keskiviikkona olisi tuolijumppa ja kirjastoauto, perjantaina palveluauton kyyti keskustan kauppoihin.
Huomenna menen tien yli vanhusten hyvinvointikeskuksen kuntosalille ja illalla joogaan. Ohjelmaa löytyy joka päivälle, jos haluaa. Nyt olen kai sitten siirtynyt tänne, elelen täällä pientä elämääni, jota minulle on vielä annettu. Oli hyvä kesä, joka vielä lähtöpäivinä siilautui pihamaille.

Siirtymismietteitä

Puut ovat vielä lehdessä eivätkä ole kovin kellastuneitakaan, vain vaahtera loistaa väreissä. Tuntuu vähän liian aikaiselta siirtyä talvipesään ensi viikon aikana. Sellaista on nyt kuitenkin suunniteltu, tytär tulee hakemaan minua, tavaroitani ja marjoja. Terveystutkimuksia on odottamassa ja se nostaa taas oman sävynsä siirtymiseen.

Olemisessa on hyvästelyn makua. Laittelen pikku hiljaa kaikkea talviteloille. Pumppu on nostettu kaivosta, kukkapenkit leikattu alas, ulkoruukut tyhjennetty. Leikkelin kovasti levenevää "joulukuusta" ikkunan luona pienemmäksi, samoin syreenejä. Illalla lämmitin ulkosaunan ja saunoin hartaasti, tyhjensin padan, toin pesuaineet sisälle.  Leikkasin nurmikot viimeisen kerran ja tyhjentelin bensiiniä pois. Naapuri lupasi tulla viikolla laittamaan konetta talvikuntoon. Kävin muutamassa naapurissa, jotka aina näyttävät ilahtuvan tulostani. Haudat laitetaan sisaren kanssa talvikuntoon alkuviikosta.
Illalla kävelin lähiteillä ja näin ilokseni, että kolmessa lomakäytössä olevassa talossa oli valot. En ollut tällä kulmalla yksin. Maailman pimentyessä valoja syttyy harvemmin.

Sain Saksan serkulta linkin itsen ohjaamisen kurssimateriaaliin. Videoissa ohjattiin kiinnittämään huomio tulevaisuuteen, ohjaamaan energiansa uusiin asioihin, avaamaan itsessään tilaa laajemmille mahdollisuuksille. Liiaksi tosiaan olen kiintynyt menneeseen, takerrun siihen, en ajattele tulevaisuutta muutoin kuin riskiajattelun kautta. On kai vanhallakin vielä tulevaisuus niin kauan kuin elää?

Kuljin taas marjamäillä, kun oli kaunis syyssää. Puolukkaa ei paljon ole ollut ja kolme autolastillista thaipoimijoita on tyhjentänyt lähimetsiä. Olen kerännyt muutama litran kerrallaan sieltä täältä ja saanut samalla hyvää epätasaisen maaston harjoitusta.
Illalla menin ulos katsomaan tähtitaivasta. Aina tuo kirkas tähtipeitto tuottaa minulle saman kunnioittavan ihmetyksen ilon kuin lapsuuden kotikylän pihapiirissä. Leikkuupuimuri hurisi pimeässä kylän pellolla, vielä oli jäljellä korjattavaa. Aurinkolyhtyni loistavat omenapuun oksilla ja tien varrella. Voi olla, että piankin ilmaannun näille tantereille ja aitoon luontoon, ehkä jouluksi tullaan  tänne. Koetan elää myös sitä talvipesän harrastus-ja kerrostaloelämää. Sinnekin pitäisi löytää merkityksellisyyden, yhteenkuuluvuuden, tarinan ja itsen ylittävän kokemuksia.

Ulkomailla Uumajassa

Olen monta vuotta ollut sitä mieltä, että en matkusta enää rajojen ulkopuolelle, mutta nyt lähdin käymään Merenkurkun yli Uumajassa, kun pyydettiin mukaan. Pohjola-Norden- yhdistyksen retki kaipasi paria lisämatkustajaa. Olin Uumajassa lukioaikana yhden kesän kotiapulaisena hoitamassa kahta tyttöä ja ajattelin etsiväni talon. Muistin nimet, osoitteen ja puhelinnumeronkin: 19668. Numero painui mieleen, kun se oli ensimmäinen asunto, jossa oli puhelin ja johon minun piti numerolla vastata. Katsoin nimihausta ja tiesin, ettei siinä osoitteessa enää asu samannimisiä. Matkakaverin kanssa kävelimme, kunnes löysin talon. Se oli samannäköinen, mutta ympäristö oli  muuttunut. Sisäovi oli sama, oli kovin kulunut, ovessa kaksi nimeä. Käväisin 55 vuoden takaisella ovella.

Uumaja on kivan ja kodikkaan tuntuinen kaupunki. Kiinnitin kaverini Annelin kanssa huomiota nuorisoon kaduilla, puistoissa ja rantabulevardin keinussa. Nuoriso vaikutti jotenkin erityisen fiksulta, siistiltä, reippaalta ja kuulimme useamman kerran nuorten laulavan! Yksi porukka lauloi Du gamla, du friaa tavaratalon aulassa, toinen jotain rannan keinuissa, kolmas puiston nurmikolla. Rantaan oli rakennettu hienoja keinurakennelmia, jossa oli äänentoistolaitteet ja värivaloja. Tuntui, että nuorisolle oli rakennettu oleskelutiloja, missä he saavat luvalla olla.

Borta är bra, men hemma best, toteutui kuitenkin nytkin. Ei minun sydämeni tykännyt varhaisesta lähdöstä ja viideltä noususta tai aamuyön paluusta. Syötiin paljon hyviä ruokia, mutta vatsakaan ei jälkeenpäin tykännyt. Nyt on olo hyvä, kun olen palannut omaan rytmiini. Kaikki järjestöt, myös eläke-, sydän-,diabetes- jne yhdistykset järjestävät ahkerasti retkiä ja ulkomaanmatkoja, joten jokin juju niissä täytyy olla. On seuraa, järjestetty matka on helppo jne. Nyt täysikuu ja kuunsilta merellä kruunasivat paluumatkan.

Superfood nokkosensiemen

Kun chiansiemeneni loppuivat, tuli mieleeni katsoa, mitä nokkosensiemenistä sanottiinkaan, olin sen ohittanut aiemmin. Nokkoslehtijauhetta tein keväällä, mutta nokkosensiemen tuntuu aika pelottavalta. No mutta sehän on oikein superfood, jos selosteita uskoo! Ja miksei uskoisi, jos uskoo kaukaa tuodun chiansiemenenkin ravintoarvoihin.
Blogista eilistä ja paistoa löysin korjuuohjeita. Helppoa se on: Hansikkaat kädessä riipii tai lypsää vihreitä siementerttuja sankoon, nyppii pois lehtiä ja levittelee sopivaan paikkaan kuivamaan, minulla tietysti se on hellankansi. Hiukan hypäytti, kun aluksi joukko pieniä eläväisiä vilisti pakoon eri suuntiin, mutta helposti ne sai talouspaperilla poistetuksi paperilta.

Parissa päivässä siementertut tuntuivat niin kuivilta, että rutistelin niitä sormissani ja siivilöin salaattisiivilällä. Ne eivät maistu juuri miltään tai hiukan miellyttäviltä ja ovat pehmeitä. Laitoin jo niitä riisin joukkoon. Vain teelusikallinen päivässä.
Hain jo lisääkin ja totesin, että olen niitellyt niitä niin, ettei enää juuri löytynyt. Viljelypeltojen vieriltä en kerää, koska viljelijä myrkyttää peltoja. Pitääköhän ensi kesänä laittaa nokkosensiemenviljelmä!

Syysaamuna

Aamulla portaat ovat kasteesta tai sateesta märät, enää ei voi mennä aamukahville ulos. Linnut ovat ajat sitten vaienneet, vain kurjet kriikuvat lähisuolla. Leikkelen pihakasveja alas. Kaikkeen elämään kuuluu kukoistus, lakastuminen ja kuolema. Siinä elämänkuviossa vain ollaan mukana, kaikki mikä syntyy. Katsoin ohjelmaa, jossa eläkeläisjoukko tutustui amerikkalaisiin eläkeläisyhteisöihin. Rikkaimpien yhteisön naiset käyttivät hurjia summia kasvoleikkauksiin pysyäkseen nuoren näköisinä. He eivät hyväksyneet elämän kulkua.

Aktiivijaksojen jälkeen minusta tuntuu joskus, että elän liian pienellä liekillä liian varhain. En kuitenkaan löydä isompaa vaihdetta normaalipäiviini. Ehkä tämä yksinäisyyden hallinta on minun aktiviteettini. Olen liiaksi erakko, mutta en  innostu pinnallisista kontakteista, pitää olla jotain yhteistä. Ehkä en jaksaisi enempää. Minähän olen jo tässä vaiheessa, takana on monivaiheinen elämä, olen saanut sen, muistan sen.  Olen saanut kokea elämän kevään voiman, mikä luonnossa kertautuu elvyttävänä joka vuosi.

Työssä ollessani syksyni menivät hujauksessa jouluun. Nyt elämä kääntyy sisään päin, kun ulkona pimenee. Pitää aktivoida itseään. Ehkä innostun taas sukututkimuksesta, liityin ainakin takaisin sukuhistoriallisen seuran jäseneksi. Aurinkolyhdyt syttyvät omenapuun oksilla ja kuistin edessä, sato korjataan, maa laskeutuu lepoon. Sen alla on uuden, ihanan kevään odotus.

Mennyt ja läsnä

Vanhemmalla ihmisellä on paljon edesmenneitä ihmisiä ja menetettyjä asioita. Vanhan kotimökin ohi kulkiessa valtaa joskus mielen haikeus: Olisipa kaikki kuin ennen, isä ulkotöissään, äiti tuvassa, lehmiä ja vasikoita navetassa, veli lenkillä kylätiellä. Tai voisipa mennä tätien kotiin ja lauantai-iltana siihen hyvään talosaunaan.

Onhan elämä tuonut myös uusia ihmisiä, jälkikasvua, uutta perhettä, uutta sukua, myös kälyjä ja lankomiehiä, joista osa on jo kymmenien vuosien tuttuja. Miehen lähisuvun seurassa viriää myös aika, jolloin tutustuttiin, nuoruuden voiman ja rohkeuden ajat, nousee muisto puolisosta nuorena, kipeä kaipaus. Edesmennyt on läsnä veljissään erityisellä tavalla, heidän yhteisissä kasvuvuosissaan ja elinikäisessä ystävyydessään. Läsnä on myös ajan kulku ja elämän hauraus, yhteen liittyneiden elämäntaivalten kipukohdat ja elämänlahjat, jäljellä olevat elinpäivät ja tämän hetken läsnäolo.