Pudotuspelissä

Nuorena odotettiin, kuka menee naimisiin, kuka saa lapsen, kuka pääsee opiskelemaan, kuka saa työpaikan. Oli yllätysvauvoja, yllätyseroja. Nyt on ohjelmassa kuolinilmoitusten seuraaminen. Kuka tutuista, kuka ystävistä ja sukulaisista kuolee seuraavaksi, kuka seisoo kenen haudalla, missä kohdassa minä? Yllätyksistä olennaisimmat kuulemme lääkäriltä.
Ei tämä ole masennusta, vaan realismia. Pudotuspeli ja sen yllätysjärjestys ovat tämänikäisen elämää. Aika jännittävää itse asiassa. Samalla mummut panevat kätensä ristiin: Varjele läheisiä ja nuorempaa väkeä ja anna kaikkien pysyä elossa ja terveinä.
Tässä odotellessa voi vaikka laitella hyvää kahvia. Sehän on nyt taas terveystuotelistalla. Minulta on yksin ollessani jäänyt kahvinkeitin syrjään ja suodattelen kahvini suoraan kuppiin niinkuin sähköttömällä saarimökillä. Tuntuu hetken, kuin olisin taas päässyt sinne.
Vetovoiman lain mukaan kannattaa täyttää mielensä sillä, minkä toivoo tapahtuvan. Joinain päivinä vilahtaa mielessä, että on kai tämä elämä jo nähty, mutta se menee nopeasti ohi. En kutsu loppua niin kuin mieheni harva se ilta: -Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa. Jokin kehossa viestitti hänelle vaarasta ja hän taipui tyynesti siihen.

Piti vaihtaa blogin malli, kun se uusi versio ei toiminut kaikin puolin hyvin.

Tuulen viemää

Myrskyinen tuuli viheltää pitkin kerrostalon lasiparvekkeitten kylkiä, vihoittelee talojen välissä, vispaa lipputankoa 15 asteen kulmassa, tärisyttää pieniä kuusia ja kauempana isoja mäntyjä, kohahtelee ja repii ilmastointikanavissa. Erilaisissa taloissa on erilaiset tuuliäänet. Espoon kerrostalossa peltiset ikkunalaudat kolisivat ja sade kumisutti niitä,  rummutus herätti yöunesta. Kruununhaan jykevä kivitalo oli tuulelle voittamaton. Vain kadulla lentävä roska kertoi tuulesta, kun puita ei näkynyt. Jos satuit avovintin komerolle, siellä tuuli vihelsi itsekseen kattorakenteissa. Torpan savuhormit humisevat myrskyssä, vintillä jokin kolahtaa, nurkissa kumisee, metsä taipuu, kumartaa ja kohisee, jossain kaatuu ryskyen puu.  Saarimökkiä ympäröi laiturin ja kivien yli yli loiskuva valkoharjainen, mustanpuhuva vesimassa. Tuuli saa isolta selältä voimaa. Männyt ovat kasvaneet tuulessa, eivät ole katkenneet mökin päälle. Ukkosella salama jyrähtää mustan taivaan läpi ja leiskahtaa aalloilla. Lapsuuskodissa viima tuntui sisälläkin, hatarat seinät ja nurkat eivät antaneet täyttä suojaa kylmää tuulta vastaan. Peiton alla tuli lämmin.
Kovalla tuulella on erityisen vaikeata ajatella ihmisiä, joilla ei ole avainta mihinkään oveen.

Veli 70 vuotta

"Kun uuvun, haavoitun,
Huomassas Herra sun,
Suuren ja siunatun
Levätä saan.
Toiset jos hylkäävät,
Kasvosi lempeät
Puoleeni kääntyvät rohkaisemaan."

Veljen lempivirrellä 318 aloitettiin eilen hänen syntymäpäiväseuransa kahvittelun jälkeen. Toistakymmentä uskollisinta tukijaa oli kutsuttu koolle palvelutalon kerhotilaan. Lankorovasti ja paikallinen tuttu pappi puhuivat ja monta virttä veisattiin. Veli itse aloitti "joutukaa sielut". Eri ikävaiheista ja yhteyksistä tutut ja sukulaiset muistelivat keskustelukierroksena urheilua, opistoaikaa, kotikylää, monenlaista vapaaehtoistyötä ja elämänkohtaloita, joita olivat päivänsankarin kanssa  jakaneet. Lopuksi veli sai yksityisen ehtoollisen "Jeesus luona armopöydän"- virren ympäröimänä. Tummassa puvussa ja valkoisessa paidassa hän oli arvokkaan näköinen juhlakalu. Runsaasta kahvipöydästä riitti hyvin vielä jälkikahvitkin puheensorinan kyytipojaksi. Odotettu juhla oli lämminhenkinen ja hän jaksoi aika hyvin olla mukana.

Kohderyhmää

Menin lähikirkon ikäihmistapahtumaan. Syötiin lohisoppaa, kuunneltiin muistiluentoa ja tehtiin harjoituksia. Koettakaapas tehdä aivojumpaksi sormiharjoitus kummallakin kädellä. Peukalo koskettaa vuorotellen muita sormia, edestakaisin. Sitten vaikeampi vaihe: Aloittakaa toisella kädellä kosketus pikkurillistä, toisella etusormesta ja kuljette siis eri suuntiin. Tätä harjoitusta tein jo aiemmin toisessa kirkon tilaisuudessa, mutta en kylläkään kotona.

Katselin keskiviikkokerhon osanottajia. Kolmisenkymmentä ikäihmistä. Olenko minä jo tätä ryhmää, olenko tällaisen tapahtuman kohderyhmää? Olen kai, vaikka kuvittelinkin olevani nuoremmasta päästä. Ja vastaanottaja enkä toimija, ottavalla enkä antavalla puolella? Ihan hyvä vanhuspäivän tilaisuus, mutta enkö löydä mitään, mikä koskettaisi sieluani, antaisi hengen ravintoa, virkistäisi loputtoman surullista sydäntäni?

Elämänhallinta?

No nyt voi katsoa vaikka vaalikeskustelua kudin kädessä, kun aloin tehdä Rohkelikko-tuvan kaulahuivia.

Kudotaan aina oikeaa. Voihan tietysti tehdä yhtä väriä liikaa, jos unohtaa laskea kerroksia. Ostin oikein Extrafine merinolankaa, joka ei kutia kaulalla. Huivi tulee lahjaksi Harry Potter- fanille.

Huolettaa hiukan pääni toiminta.Totesin kyllä, että kutoessa (neuloessa jonkun mielestä) kiinnostavat kuviokohdat tulevat helposti oikein, mutta yksitoikkoisesti vaihtuvalla osuudella herpaantuu. Enemmän kuin keskittyminen kutomiseen tai nimimuistin hataruus kysymystä nosti merkillinen aikasekaannukseni. Luulin onnittelevani ihmistä oikeana päivänä, vaikka olin viikkoa myöhässä. Selasin kalenteriani, huomasin merkkipäivän kalenterissani, laitoin kiireesti onnittelun -  solahdin siis viikko sitten menneeseen päivään. Huh. 

Pelottavaa on ajatella aivojen hämärtymistä, muistin menetystä, oman elämän hallinnan kadottamista, hataran elämän ahdistusta, muutoksia, joille ei voi mitään. Pitää vain ajatella, mitä kaikkea vielä pystyy hoitamaan.Nöyräksi tuollaiset säikäykset vetävät.

*** Bloggeriin oli tullut uusia teemoja tai malleja. Kokeillaan tätä, kun lopulta löytyi paikka, mistä pääsee kirjautumaan. Se on alareunan Blogger-tagista, siis ainakin siitä. Päivä kuluu, mutta onhan tämäkin harrastus!

"Oon voimissain"

kaikui uimahallissa,  kun altaantäysi naisia vesijumppasi intonsa ilosta. Liikunnan silmäniloa lisäsi nuori jumppari, joka hyppäsi ainakin metrin ilmaan näyttäessään tasahyppyä. Jumppa oli aamupäivällä. Nyt vasta olen huomannut, että aamu-uintihan sopii eläkeläisen elämään. Arkiaamuna halli täyttyykin eläkeläisistä. Ehtii iltaan mennessä palautua lepovalmiuteen. Kehon hyväolo lisää mielen hyvinvointia. Ainakin johonkin asti se yltää ja ainakin hetkeksi. Jokin uudenlainen syvä haikeus on alkanut vallata mielen aina yksinäisenä hetkenä.

Tajusin vasta, että aivan samat kuviothan minulla täällä on kuin Lapuallakin. Kirkko, kirjasto ja uimahalli ovat täällä fyysisestikin  kolmiona, jonka keskellä asun. Kansalaisopistossa en kyllä ole, vaikka täällä tietysti toimii sellainen. Uimahallin takana on hyvät kävelymaastot harjumaisemissa. Pistäydyn tilaisuuksiin, jotka sattuvat sopimaan menoihini. Vaikka en pidäkään mummanpesä-nimestä, niin mumman rooli saa reilun osansa täällä sekä Helsingissä, jossa käyn ainakin kerran kuussa. Laskin,että vähintään viidesosa kuukaudesta kuluu pojan perheessä.Melkein aina minulla on jo seuraavan matkan liput ostettuna, kun ajoissa ostetut ovat halvempia. Ensi viikolla suuntana on Lapua. Kotona on tekemistä, kun kudin ja kasa kirjoja odottavat aina. Radio ja televisio sekä pienet someharrastukset tuovat ohjelmaa. Ei minun tarvitse yrittämällä yrittää jotain uutta, niinkuin olen tässä tehnyt, vaikka muutinkin  paikkakuntaa ja tarjontaa olisi. On sallittua olla uskollinen itselleen sellaisena kuin on, vaikka ei haluakaan urautua uomiinsa. Ihmetellen ja ihaillen ja huonommuuttakin tuntien seuraan tuttavaa, joka on innolla kunnallisvaaliehdokkaana ja ottaa vastuita monessa järjestössä. Hän on uskollinen omalle itselleen.

Kutomisiani haittaa kyllä keskittymisongelma, kun olen alkanut tehdä kuviomalleja. Opin kyllä  pian mallien ohjeen, mutta unohdan vähän väliä, millä rivillä mennään, vaikka olisi vain kaksi erilaista riviä. Ajatus karkailee milloin minnekin. Äsken kuuntelin radiosta Kari Eskolan musiikkiohjelmaa ja jouduin purkamaan väärää riviä useamman kerran. Television edessä pystyn kutomaan vain yksinkertaisimpia perussukkia. Ilman ohjelmiakin ajatukseni ryntäilevät milloin minnekin ja olen taas väärällä rivillä. En ikinä pystyisi tekemään mitään Kainuun ruusulapasia. Pitääkö olla huolissaan?  Vaativa  käsityö kehittää varmaan muistia, jos pää pysyy kasassa,  kun tuntemani  huippukäsityöntekijät ovat niin teräväpäisiä!
Huomaan laittavani mukaan vähemmän  kuvia kuin ennen, kun näin niiden siirtyvän blogin ulkopuoliseen kuvahakuun.

Nousta sain aamuun

Herätessäni seitsemän maissa soi mielessäni laulu Nousta sain aamuun.  Laulun nimeä klikkaamalla sinäkin kuulet laulun.

En muista, milloin tämän laulun olen viimeksi kuullut. Olin hyvilläni tästä aamutunnelmasta. Aurinko paistaa suoraan ikkunoihini, sininen taivas säteilee, se tuo kesän tuntua, muistuttaa Torpan aamuista. Nukuin aika hyvin,kun aamusta ei ole mitään menoa ja saa hyvä kahvinmaku suussa lueskella rauhassa digilehtiä ja kuunnella radiota. On jo kyllä aikoihin eletty, jos jo puoli yhdeksän hammaslääkäri valvottaa aamuyöstä! Yhdeltä ajattelin mennä viereisen palvelutalon konserttiin ja sitten tulee taas tyttären perhe syömään. Kun tästä nousen, lähden ruokaostoksille.

Elämä sujuu, kun on sopivasti ohjelmaa. Sisällä aina nakertava kaipaus pysyy silloin paremmin aisoissa.

 Eilen kävin yliopistolla kuuntelemassa Jaakko Valvanteen luentoa hyvästä vanhuudesta. Hyviä linjauksia itsestä huolehtimiseen ja hoitotyön asenteiden muutokseen, mutta joissakin kohdin jäi yksisilmäinen vaikutelma, kuten ehdottomasta, kaikkia koskevasta sitomiskiellosta sänkyyn ja pyörätuoliin, jopa sängyn laitojen kieltäminen.Lääkärin käynti potilaan vierellä riittäisi rauhoittajaksi. Jos veljelläni ei olisi pyörätuolissa vyötä ja tukipuuta, hän valuisi ja kaatuisi tuolilta jatkuvasti lattiaan. Tätini putosi kotona tavallisesta sängystä monta kertaa yöllä kääntyessään ja sai kivuliaita, hitaasti paranevia murtumia, jolloin vähäinenkin liikunta oli mahdotonta. Minun hoitotahdossani lukee, että minut saa sitoa, jos putoaminen ja kaatuminen aiheuttavat murtumia, joiden leikkausta en kestäisi. Kuulosti siltä, että jotkut Valvanteen ideat olivat syntyneet yhtäkkiä, yksityistapauksista, omasta nykytilanteesta. Hauras ja heikko ei koe asioita samoin kuin liikkuva ihminen, vaan putoamisen ehkäisy voi olla turvallista ainakin minun mielestäni. Uskoisi kyllä geriatrin kaikki vanhuuden vaiheet tuntevan.

Muori yrittää pärjätä

On taas näperretty tietotekniikan kanssa. Kyllä siinä meikäläiseltä aikaa kuluu. Ei tämä kertomus varmaan ketään kiinnosta, mutta kerron kuitenkin. Talvipesässä on taloyhtiön johdollinen verkko. Halusin liittää siihen langattoman laitteen, jotta voin olla koneen kanssa missä kohdassa haluan. Onhan minulla puhelimessakin netti, jolla saa muut laitteet nettiin, mutta se kuluttaa kovasti akkua.No, selvitin systeemin ylläpitäjältä,mikä toimii, kun vanha puhelinverkon modeemi ei toiminut.  Busseilin Giganttiin, jossa olikin ystävällinen palvelu ja minulle myytiin yksinkertaisin reititin.

Samalla kyselin laitteita Torpan tuleviin ongelmiin, uutta antennillista reititintä. (Sanan olen oppinut äskettäin.Monet muutkin alan sanat  ovat vieraita ja on hankala kysellä asioita.)
Torppakylältä loppuu tämän kuun lopussa hyvin toiminut puhelinverkon laajakaista. Se johtuu siitä, että sähköverkko kaapeloidaan maan alle, mikä on hyvä, mutta Anvia ei enää laita sen mukaan puhelinlinjaa. Monelta menee lankapuhelin ja monelta kiinteä laajakaista. Siitä on soiteltu ja kirjoiteltu, mutta ei auta. Asia ei olisi ongelma, jos se olisi hyvä kuuluvuusaluetta, mutta se on katvealuetta, jossa puhelinkin pätkii. Puhelinliittymää on sen takia jouduttu vaihtelemaan  ja kokeilemaan. Hassua on, etteivät puhelinmyyjät saa paljastaa, missä olisi heidän lähin linkkimastonsa. On kuulemma liikesalaisuus. No, tämä Gigantin mies kysyi puhelinliittymääni, jossa on  se jaettava netti,  ja vaihdettiin siihen tehokkaampi liittymä. Hän arveli, että reititin ei olisi juuri sitä parempi eli sitä ei ehkä kannata hankkiakaan. Sehän olisi hyvä, jos olemassaolevalla laitteella pärjäisi. Jää nähtäväksi, millainen nettimaailma Torpalla huhtikuusta alkaen on, pitääkö pyöräillä kannettavan tietokoneen kanssa kyläkaupan nurkkaan maksamaan laskuja. Puhelinkin kuuluu vain yhdessä kohdassa.
No, sain tämän ostamani reitittimen liitetyksi johtoon, kun siinä ei ollut juuri vaihtoehtoja. Onnittelin itseäni, että lopulta hoksasin, mitä tarvittiin iPadin avaamiseksi tälle langattomalle laitteelle. Illalla ilmeni kuitenkin tenkkapoo, kun puhelimessa ei toiminut netti eikä sähköposti. Nukuin kai sen takia huonosti. Aamulla soitin pojalle, joka sanoi, että sulje se puhelin kokonaan ja avaa uudelleen. Avot, se toimi! Kohta tuli liittymäntarjoajaltakin ilmoitus, että käynnistä laite uudelleen. Olisi tuo pitänyt itsekin muistaa ensimmäisenä ongelmanratkaisukeinona.
Nyt on siis kaikki hyvin, mutta on tämä aikamoista laiteräpellystä. Toki osaan paljon enemmän kuin 20 vuotta sitten, ihminenhän oppii oppimaan laitteidenkin kanssa, mutta epävarmaa hakuammuntaa ovat kaikki puuhani. Emme olisi aiemmin pärjänneet mitenkään ilman poikamme apua, mutta nyt hän ei enää joka ongelmaan ehdi auttajaksi.
Oma lukunsa ovat lukuisat salasanat kaikkiin palveluihin. Tänään taas Veturin salasana piti kysyä uudestaan, kun olin merkannut sen muistiin epäselvästi. Kesätorpalla voi jatkossa nettisurffailu olla rajoitettua ja pätkivää. Ei se tunnu aivan  huonoltakaan. Pitäisi ehkä tilata oikea  paperilehti, jättää Facebook ja turha selailu. Mutta matkaliput, pankkiasioinnit, monet veroasioinnit, ei niissä ole entistä aikaa. Ja blogikin vaatii nettiyhteyttä.

Paluumatka

Istuin paluubussissa vähän sekavin oloin. Olenko menossa kotiin, tämäkö nyt tosiaan on suuntani? Oli  niin mukava Helsinkiviikko. Päällimmäisenä on mielessä pieni päivänsäde, hänen juttunsa ja naurunsa. Miten paljon lapsi nauraa ja miten  nauru on meillä iän myötä hiipunut. Oli myös hauskaa kulkea keskikaupungilla, jossa oli jo keväistä virettä. Yhtenä päivänä toimitin asioita ja katselin samalla Ateneumin näyttelyt sekä söin kivan lounaan kahviossa. Oli hyvä salaattipöytä ja maukas porkkana-inviväärisosekeitto. Toisena päivänä söimme rakkaan vanhan ystävän kanssa ravintola Kuussa huippuhyvää savulohikeittoa, jossa lohen ja maukkaan liemen lisäksi oli vain pieniä kuoriperunoita. Muun ajan vietinkin leppoisasti sydämeni ilon  ja perheensä kanssa. On minusta vielä avuksi moneen kohtaan.

Talvipesään on mukava ja helppo palata, bussikin pysähtyy sen viereen,  mutta pitää taas tottua yksinoloon. Merkitsin kalenteriin menopaikkoja lehdistä lähiviikoiksi. Kai johonkin niistä menen, vaikka en ketään tunnekaan.

Taivaalla näkyy täysikuu, mutta ei kaupunkivaloissa ole kuutamoa. Koko talvi on mennyt niin, etten ole nähnyt kunnon kuutamoa, jossa hanget hohtavat ja kuunvalo luo pitkiä varjoja rakennusten väliin. Tiedän, missä nyt olisi juuri sellaista.

Mieltäni vääntää ikävään tulkintasuuntaan asia, joka ei mitenkään liity kuluneeseen viikkoon. On tosi vaikeata kääntää omaa mieltään, joka näkee uhkakuvia, ehkä aivan luuloteltuja ja siten ehkä luo niitä lisää. Painiskelin kielteisen  asenteeni kääntämiseksi koko bussimatkan. Ennen minulla oli senkaltaiselle aiheelle puhekumppani.

Mustarastas laulaa

Kuljeskelen lapsenlapsen kanssa Taikametsässä, pienen luonnonsuojelualueen pitkospuilla ja poluilla. Kuusi, oppii lapsi sanomaan kaikista pienistä kuusista. Poimimme vastakaadettujen koivujen oksia maljakkoon, jotta lehdet puhkeaisivat nopeammin. Kuulemme lintujen ääniä. Harakalla on kasa oksia suussaan. Se on siis pesäntekopuuhissa. Mustarastaspari lentelee oksalta toiselle. Äkkiä puun latvasta kuuluu huiluvihellys, lyhyt vielä. Kesä tulee! Lapsikin sanoo: Kesä! Pian hän oppii, mitä se tarkoittaa.

Terveisiä kudinystäville

Virkkasin langanlopuista pikkutytön nukelle liivin, jonka nauhoista tulee lapselle vähän solmimisharjoitusta. Miniälle Aili-lapaset ja matkalle sukankudin. Uuden mallin harjoittelu on pientä aivojumppaa, kun opettelee sen muistamaan. Varsimalli on yllättävän helppo, mutta ohjeessa oli kyllä niin mutkikas ranskalainen kantapää, että ohitin sen surutta.

Kierrätystä

Olipa varsinaista tavaraliikennettä tällä viikolla. Vietiin tyttären ja lastensa kanssa kuormaa talvipesästä, lähinnä ylimääräisiä astioita ja mattoja. Torpalta otettiin mukaan  vanha toimiva televisiomme ja enonaikainen pölynimuri ja pyynnöstä vintiltä vielä minun kuvatekeleitäni ja vietiin sisaren uuteen tukikohtaan.
Paluukyydissä tuotiin Torpan aitasta viisi käytöstä jäänyttä mattoa, joista yksi, 1992 Espoossa ostettu, tuotiin yksiön keittiökohtaan ja siihen se jäi. Se tuo jotenkin valoa tilaan. Luulin jo, ettei siihen kohtaan sopivaa mattoa löydykään.  Muut tavarat  jatkoivat matkaa uusiin tarkoituksiin.  "Uusi" mattoni odotteli sijoitusta kahdeksan vuotta. Tässä iässä on hyvä mieli, kun nurkat ja hyllyt väljenevät ja joku uusi tarve täyttyy.
Moni näistä tavaroista on sukulaisten vanhoja tavaroita, joita ei raatsittu viedä kirpputoreille tai kaatopaikalle. Muistan, kun Iida-täti kerran sanoi surullisena ystävänsä kuoleman jälkeen: -Sinne ne kaikki Maijan pitsilakanat ja virkkaukset oli heitetty, kaatopaikalle. Lupasin, etteivät hänen hyvät tavaransa sinne joudu. Osa niistä jäi minulle.Toimiva silitysrautakin löysi nyt itselleen uuden viran.

Reissailun ohessa mielessä liikkuu aikaisempi kysymykseni vetovoimasta eli mitä asioita haluaisin vetää elämääni, siis niissä asioissa, joihin voi itse vaikuttaa. Ajatus liikkuu välillä Ota minut jo täältä pois - jotenkin uusi elämä. Ja vähän arkisemmissakin asetuksissa, kuten oma osuuteni ja tulkintani ihmissuhteissa. Kirja väitti, että mihin  keskityn ja mitä eniten ajattelen, sitä elämääni tuleekin, myös juuri sitä mitä haluaisin välttää.

Ennen eläkkeelle jäämistäni tein ns. Aarrekarttaa ja pitämilläni eläkevalmennuskursseilla teetin niitä itsekin. Siinä selaillaan kuvallisia lehtiä ja leikellään irti kuvia asioista, joita haluaisi elämäänsä. Ne liimaillaan sitten alustaan. Yleensä syntyy harras hiljainen paneutuminen asiaan. Löysin oman karttani vuosien päästä komerosta ja huomasin, että kaikki haaveeni olivat toteutuneet. Luulen, että tämä kuvallinen menetelmä nostaa tietoisuuteen sellaistakin, mitä vasen, kielellinen  aivopuolisko ei tunnista. Kun tietää, mitä toivoo, alkaa havainnoida ja vahvistaa juuri sitä. Pitäisiköhän koota naistenlehtiä ja tehdä uusi kartta?

Yhtä asiaa en ole kertaakaan katunut; Torpan ulkosaunan lämmittämistä! Tuli autuas uni.
.

Tuhkaristi

Lähikirkossa vietettiin eilisiltana tuhkamessua. Saimme otsaan tuhkaristin. Vuosia sitten samassa paikassa otin paastotavoitteeksi Kauniista ja rohkeista irtautumisen. Olin yrittänyt sitä useasti. Ja ihme kyllä, katselu jäi pois pysyvästi.
Nyt minulla ei ollut näin konkreettista asiaa mielessä. Mielenrauha ja tyyneys, tyytyminen siihen mitä  on, on ajankohtainen harjoitus. Ja  se, etten itse sulkisi edestäni niitä ovia, jotka raottuvat.

Taas iloitsin kirkon olemassaolosta. Eri paikkakunnilla, eri elämäntilanteissa, yksinäisenä pyhäpäivänä kirkon ovi on auki ja kaikkia kutsutaan sisään. Pysyvä kantaa muuttuvaista. Viime aikoina olen vahvasti tuntenut, että olisin mieheni kanssa yhtä aikaa alttarikaiteen äärellä, toinen näkyvällä ja toinen näkymättömällä puolella.

Lueskelen Rhonda Byrnen kirjaa Salaisuus. Sen ydinajatus on vetovoiman laki: "Se mitä eniten ajattelet ja mihin keskityt, toteutuu omassa elämässäsi. Ajatuksistasi tulee totta. Ihminen vetää puoleensa sitä, mitä hän eniten ajattelee. Vedät aina puolesi sitä, minkä parissa ajatuksesi enimmäkseen askartelevat, myönteistä tai kielteistä." Tässäkin on mietiskeltävää.