Taukoa

Tuntuu siltä, että nyt voisi olla taukoa blogiin kirjoittelussa. Muut yhteyskanavat ovat auki. Elämä on ennallaan, ei suuria muutoksia suuntaan eikä toiseen. Joskus on parempi päivä, joskus vatsassa on "bad hair day". Ensi viikonloppuna tapaan lapsiani perheineen, sitten on toivomus päästä Torpan kevättalveen. Tänään ulkona paistaa kirkas aurinko. Koetetaan seurata maailman menoa ja luottaa elämän antajaan!

Nimi kateissa

Joudun tuon tuostakin harrastamaan nimien muistelua. Elämän varrelta on kertynyt satoja nimiä, joita voin unohtaa ja joita voin ajautua jostain syystä muistelemaan. Voi olla ettei ole kyseistä henkilöä muistanut vuosiin tai vuosikymmeniin, mutta jostain yhteydestä nousee mieleen tilanne, että mitähän ne seitsemänkymmenluvun työn etäisemmät ihmiset olivatkaan. Sukunimet varsinkin katoavat helposti. Joskus muistuttelen mieleeni myös julkisuuden nimiä, kirjailijoita, näyttelijöitä. Näitä nimiä en ole muistanut nuorenakaan. Jo oppikoulussa muistan ajatelleeni, että olisi kauhun paikka joutua tietokilpailuun, joka ei olisi monivalintaa ja pitäisi saada jokin tunnettu nimi kielelle. Nimimuistini on myös viime aikoina hidastunut, voi viedä useita sekunteja ennenkuin jonkin ajan takainen nimi tulee sumusta esiin. Ei tämä vielä tutuimpia ole koskenut.

Mutta konstit on monet, sano akka kun kissalla pöytää pyyhki. Kun nimi ei tule minuuteissakaan, on aakkosten  luettelu yksi tunnettu keino muistaa, millä kirjaimella nimi voisi alkaa. Tuntuu joskus melkein pakonomaiselta saada kadonnut nimi mieleen, vaikka sitä ei tarvitse mihinkään. Naisten ja miesten nimiluettelojen lukeminen auttaa usein. Fonecta auttaa yllättävän hyvin, varsinkin jos tietää paikkakunnan ja henkilön puhelinnumero on saatavissa Fonectasta. Tänäänkin löysin Fonectan avulla yhden Eevan nykyisen sukunimen etunimen ja paikkakunnan avulla. Kouluaikaisen nimen muistin. Siis esim. Eeva, Kokkola. Yleensä nimi nappaa heti, kun se tulee vastaan. Google on hyvä etsimiskeino ja hakusanojen keksimisessä voi kehittyä näppäräksi. Googlesta voi löytyä kuvakin, kuten tänään eräästä Pirkosta löytyi "kuvavahvistus" että nimitieto oli oikea. Facebook olisi yksi hyvä väylä, mutta olen eronnut siitä. Tässähän se eläkeläisen päivä kuluu!

On aivan ilo, kun ilman apuja muistaa jonkin nimen ajan kanssa, kun nimi putkahtaa esiin: Ai niin, sehän se oli tietysti. Ensimmäisen luokan opettajani nimi oli äsken kateissa, kun Isoäitikirjaan kysyttiin opettajien nimiä. Taisi mennä seuraavaan päivään, ennenkuin muistin. Muut opettajien nimet olivat aktiivimuistissa.
Jotkut muistavat nimiä hyvin. Veljeni oli loppuun asti paikkakunnan ihmisten ja sukulaisten nimitietopankkini. Hän painoi nimet mieleensä huolella ja kertasi niitä, yhdisti muihin tietoihin. Minulla on taipumus hypätä nimien yli. Nuorena en  läheskään aina tiennyt, kenen kirjoittamaa kirjaa luen. En olisi osannut sanoa, minkä nimistä antibioottia sain vaivaani. Nyt kiinnitän näihin huomiota paremmin. Kaikkea ei tarvitse muistaa, jos ei oikeasti tarvitse. Tätä voi aikansa kuluksi ja muistin virkistykseksi harrastaa niin kauan, kuin jotakin vielä muistaa. Minulla on kokemus, että entisillä  asuin- tai työpaikoilla käynti on ihmeesti nostanut sinne liittyvät nimet muistiin samalla kuin asiatkin. Jossain on iso muistivarasto, jonka päälle ajan sumu ja muut tekijät heittävät varjojaan. Tässä iässä unohtamiset huolestuttavat enemmän kuin nuorena, siksi kai tätä harrastaa.

Vanhustenhoidon kokonaiskuva

Kuuntelin keskiviikkona  professori Teppo Krögeriä Ikääntyneiden yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian alaista ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippututkimusta. Hän sanoo, että Suomessa on miljardin euron vaje muiden pohjoismaiden vanhuskuluihin. Hän on päässyt hyvin julkisuuteen, tietoja ja kannanottoja on kysytty.
Mietin luennolla, millä siihen päästäisiin, että kuntapäättäjät ja veronmaksajat haluaisivat antaa rahaa vanhuksiin nykyistä paljon enemmän. Tarvittaisiin laaja kulttuurinen asennemuutos. Koko ihmisen elinkaari olisi yhtä arvokas alusta loppuun asti. Elinkaaren alku- ja loppupäässä ihminen on hauras ja tarvitsee paljon apua. Panoksensa elämään antanutta vanhusta hoidettaisiin samalla hellyydellä kuin elämänsä alussa olevaa pientä (päättäjien mielessä tulevaa veronmaksajaa).
Jos näin olisi, ei vanhuutta lähestyvän ihmisen tarvitsisi välttämättä toivoa kuolemistaan saappaat jalassa, vaan voisi rauhassa odotella omaa avunsaantivuoroaan. Toki se silti olisi monelle vaikea luopumisen prosessi, mutta muutoin sitä ei tarvitsisi pelätä.

Voimakas mediakeskustelu tuppaa viemään asioita laidasta toiseen. Edellinen vanhushoidon laitoskritiikki lopetti laitospaikat minimiin. Nyt ehkä hoitajamitoitusta korotetaan ja kustannukset nousevat sen mukaan. Edelleen suurimmassa pulassa ovat ne, jotka eivät enää pärjää ihmisarvoisesti kotona, mutta jotka eivät pääse mihinkään turvaan. Tärkeätä olisi nyt katsoa ja vahvistaa vanhushoidon kokonaiskenttää. Kotihoidon resurssien  vahvistaminen sekä uusien ympärivuorokautisten hoivapaikkojen perustaminen olisivat yhtä tärkeitä asioita kuin olemassaolevien hoitopaikkojen parantaminen. Uusia tukemisen ja turvatun asumisen muotojakin pitäisi löytää. Tähän kaikkeen tarvittaisiin vähintään se miljardi ainakin parin vuosikymmenen budjetteihin, kunnes me suuret ikäluokat olemme päässeet maan multiin.