Mielekästä tekemistä

Työelämän jälkeen useat joutuvat hakemaan mielekkääksi kokemaansa tekemistä, hyödyllistä, kehittävää, kiinnostavaa, hauskaa jne, mikä kenestäkin on mielekästä. Toiset löytävät sitä kivuttomasti, toisille se on vaikeata. Joillekin elämä tarjoaa liikaakin lastenhoitoa, vanhustenhoitoa, muita avustusprojekteja. Minulle mielekkyyden tunnetta tuo hyödyllisyys. Tämä marja-aika on ollut taas hyvää, kiitollista aikaa. Suunnittelen illalla seuraavan päivän tekemisiä ja aikataulua. Helteillä menin metsään aamulla ennen kahdeksaa, kerran kuudelta, tulin sangollisen kanssa parin tunnin kuluttua hiki valuen. Perkaamiseen kului toista tuntia. Suihkut, syömiset, lepohetket, kasvien kastelut, illalla pyörälenkki, aika kului, kuin olisi töissä ollut. Digilehtien lueskelu siirtyi iltapäivään. En tavannut viikkoon ketään, en edes nähnyt yhtään ihmistä, mutta tekeminen antoi sisältöä. Välillä jouduin kyllä pysähtymään ja kuulostelemaan sydäntä, istahtamaan.

Tänään menin katsomaan yhdestä risukkoisesta lähimetsiköstä syömämustikkaa, vaikkei siellä yleensä ole mitään ollut. Löysin yllättäen hyviä marjamättäitä risujen alta ja sain kuusi litraa lisää pakastimeen. Mustikkaa olen poiminut nyt yli 60 litraa. Siinä on perhepiirillekin ottamista. Vadelmatarha tuottaa joka päivä satoa niin, että siitä riittää jaettavaksikin. Pakastin alkaa olla täynnä. Iltapäivällä alkoi tuntua vaihtelun tarvetta. Vanhaan tyyliini hankin sitä muuttamalla tuvan järjestyksen erilaiseksi. Raahasin raskaan puusohvan vajaan. Ystävälle, joka on siinä ottanut päivätorkkuja, on pehmustettu toinen sohva.

Miten voi kokea mielekästä elämää, kun ei pysty enää liikkumaan ja toimimaan kuten ennen? Ehkä siitä, että huoltaa itseään ja arkeaan niin hyvin kuin kulloinkin pystyy. Että aikanaan hyväksyisi tyynesti senkin, ettei enää pysty itseään hoitamaan, että on tultu siihen elämänvaiheeseen.

Kuin armon auringon alla

Iltakävelyllä

Illan viiletessä käppäilin hiljakseen kotitietä eteenpäin. Molemmin puolin on tilan peltoja, joilla vuokraaja viljelee ohraa ja kauraa. On mukava katsella esi-isien raivaamia peltoja hyvässä kunnossa.
Seuraan viljelyn vaiheita ja vuoden kasvua, toivon sateita ja aurinkoa.

Kauran sinivihreästä väristä mieleeni nousee aina näkymä toisesta paikasta ja ajasta. Kotitaloni pihapiirissä oli tuulimyllystä tehty aitta. Se leveni ylöspäin, mikä kummakseni ei ollenkaan näy Lapuan historiakirjassa olevasta kuvasta. Sen yläkerrokseen sain 13-vuotiaana suureksi ilokseni laittaa itselleni kesähuoneen. Siellä oli ihana nukkua. Aamulla hirsien raoista näki, onko aamu kirkas  vai pilvinen. En muista lainkaan, oliko hyttysistä haittaa. Avatusta luukusta näkyi peltomaisema länteen järvelle päin. Kaurapellot olivat ilta-auringossa kauniin sinertävän vihreitä, ojat niiden välissä pursuivat keltaisempaa vihreää. Ojanpientareilla kasvoi myös mesimarjaa eli luhurikkaa, tietyissa paikoissa mansikkaa. Aitta, jota sanottiin puariksi, oli surukseni purettu, kun 18-vuotiaana palasin kesätöistä Helsingistä. Ovi on edelleen tilalle rakennetun aitan ovena.

Iltakävelyyn kuuluu kastelukannun kanssa kävely pihapiirissä.

Kesäparatiisi

Ihana saariloma vanhassa tutussa saaressamme! Vesi on minulle lapsuudesta asti tärkeä elementti. Torpalta se puuttuu. Nyt sain imeä vesinäkymiä itseeni neljä vuorokautta, eläytyä saaren ja järven henkeen. Istuin kuistin isossa tuolissa ja meditoin, katselin, kuuntelin luonnon ääniä. Laulujoutsenet lipuivat rannoilla viiden poikasensa kanssa. Niiden itsetiedoton - oletan- elämä on kiehtovaa. Nukuin hyvin, melkein kuin ennen. Kuutamoa piti kyllä ihailla. Näitä päiviä edeltävät perhe-ja sukutapaamiset olivat lämpimänä muistona mielessä.

Vuosikymmenten lomat, työstä irtautumiset ja latautumiset hoituivat tässä vesihoitolassa. Entiset ajat ovat läsnä kaikessa, saunan ovenrivassa, askelkivissä, yhdessä muuratussa takassa. Mökki on niin pieni, että oikeastaan se parhaiten sopiikin yhdelle ihmiselle. Kaikki on tuttua ja kaivattua. Kun olin sairas ja pelkäsin, etten enää pääse saareen, kaipasin kipeästi lummerantaakin. Nyt se oli siinä. Tutut näkymät, sielunmaisemat avautuivat taas. Toki yhtä ja toista puuhaakin mahtui päiviin, mustikkaakin hain hiukan mökkinaapurille, joka ei enää pääse marjaan. Enemmän kuin ennen kuitenkin vain olin ja katselin. Haikeana soutelin lähtöön, arkipuuhat kutsuivat. Nythän on marja-aika.

Mustikkaa ja muistoa

Kotimaan matkailuuni tuli  useamman päivän välivaihe pikkumummolassa. Tulin tänne suoraan Nivalasta bussikyydillä. Yllätyksekseni huomasin, että kerrostalon vieressä olevassa rinnemetsikössä on paljon mustikkaa. Kirkon ja tien välissä on laaja, valoisa rinne. Korkeiden mäntyjen alla rehottaa enimmäkseen runsas ruohokasvillisuus, mutta myös mustikka-alueita on polkujen välissä. Eikun sangon ja noukkurin ostoon ja marjaan. Alkoi tuntua metkalta: Asunko täällä, olenko kotona? Olen poiminut eilen ja tänään yhteensä kymmenisen litraa. Marja ei ole kaikin paikoin kypsää, mutta enimmäkseen on. Muita poimijoita ei näkynyt. Torpan metsissä näkyi hyvin vähän pieniä raakileita. Pakastin jää tänne itsekseen hurisemaan ja odottamaan talvea, sisässään mustikkaa ja mansikkaa. Väsyin kyllä aika lailla kiipeilemään kivisessä maastossa, huimaakin.  Muisto vain on aika, jolloin vaivatta poimin ja kannoin kotiin kaksi täyttä sangollista.

Muistoissa on myös lähes tasan neljän vuoden takainen matkamme Itä-Suomeen, viimeinen retkemme yhdessä. Saman matkan teen kohta sisareni kanssa. Yksin ollessani tunnen vahvasti: Suru on menny syrämmeeni eikä se sieltä lähre.
Herättäjäjuhlilla minulle tuli outo kokemus. Näin kauempaa tutun näköisen miehen, arvelin ensin että televisiosta tuttu, mutta ei kuitenkaan. Minulle tuli pian niin huono olo, että piti mennä ensiapuun lepäämään. Palelin, sormet menivät valkoisiksi, hoitaja peitteli minut huovalla. Verenpaine oli koholla. Koko ajan mietin, kuka se mies oli, ja samalla, miksi sitä pitää miettiä? Tuntui, että hän tuntisi minut, jos menisin tervehtimään. Vähitellen mieleen nousi Seppo, opistot, sitten hautajaiset ja lopulta hitaasti kuin sumusta nimi. Mies oli Sepon entinen opistotyötoveri ja loppuun asti yhteistyökumppani, joka oli hautajaisissakin. Sitten olo parani. Ei ole helppoa nähdä muistutuksia hänestä, jota ei enää koskaan näe. Lähestytään vuosipäivää. 

Terveisiä Nivalasta lauantain seurakentältä!

Kirkkautta

Voi tätä kirkkautta ja valon määrää! Aamuisin on aurinko ympäröinyt talon, kun herään. Illalla laskeva aurinko hehkuttaa mäntyjen runkoja, kun suljen säleverhon. Uskomatonta, että puolen vuoden päästä eletään pimeydessä. Viileä valo sopii minulle!
Alkuviikosta ajattelin, että tulee tylsä viikko, kun ei ole mitään tapahtumia. Löytyihän niitä, kun kutsuin vieraita ja itsenikin kutsuttiin kylään. Koti-ja pihapuuhatkin ovat elämän sisältöä. Hauska pyörälenkkini metsäautotietä ei kyllä taida tulla tavaksi, kun niillä saloilla on juuri nähty karhuja riistakamerassa.
Nyt pakkailen laukkua monivaiheista reissailua varten. Huomenna paikallisia menoja, Herättäjäjuhlat lauantaina bussikyydillä, sitten Itä-Suomea kohti. Lähdön lähestyessä alkavat omat kotirutiinit ja oma aikataulu tuntua tärkeiltä. Niistä pitää matkaillessa joustaa. Kuitenkin juhlat ja tapaamiset ja niiden odotus antavat virtaa ja sisältöä elämään. 

Unelmia?

Keittiöunelmia, puutarhaunelmia, hääunelmia? Unelmatalo, unelmamies, unelmakoti, unelmakroppa. Täydellinen sohva, täydellinen väri, täydellinen kannu, täydellinen kakku.

Ihmisellä pitää olla unelmia, sanotaan. Minä olen varmaan tosi tylsä ihminen, kun en tunnista oikein mitään noista unelmista, joita media ja some on täynnään. Pikemminkin sopeudun siihen, mitä on. En ole koskaan kuvitellutkaan remonttia, jossa seiniä kaadetaan. Ei ole koskaan keittiössäni ollut hyvin laskutilaa, mutta open concept sattuu vanhassa tuvassani ja yksiössäni olemaan, avokeittiö. Ne ovat sittenkin, kun se muoti menee ohitse.

Luonto kyllä on varmaan ollut unelmani tai tarpeeni ja sen puute tuskallinen olotila. Onneksi  olen vielä päässyt tänne syrjäkylän kasvien ja lintujen keskelle. Ja elävä tuli, sitä kaipaan jos sitä ei ole. Nythän keksinkin, keittiöunelmani on puuhella, monitoimilaite: ruuanlaitto, uuni, lämmitys, kuivaus, vedenkuumennin, tunnelma, ilmanlaatu.

Tienvarsien ja niittyjen luonnonkasvit ovat minulle yhtä tärkeitä kuin viljellyt kasvit. Ne vaihtuvat koko ajan. Kukkapenkeissäni kasvavat myös satunnaisesti leviävät perennat, kuten peurankello, lemmikki, maahumala, päivänkakkara,kevätesikko. Vuohenputkea perkaan pois. Naapurin emäntä harmitteli unikkoa, joka leviää itsekseen sinne tänne. -Anna minulle niitä, sanoin heti. On hauska katsoa, mistä se milloinkin ilmaantuu. Ihailen kyllä kylällä olevaa hoidettua pihaa, jonka kukkapenkeistä jatkuvasti nousee uusia kukkia samoille sijoille keväästä syksyyn. Round up pitää roskakasvit poissa.

Rohtovirmajuuri, ojakellukka, mesiangervo...

Unelmamies? Ystävien kannustuksesta kokeilin deittisivustoa. Kirjauduin e-kontaktiin. Tarjolle tuli kymmeniä 70-80-vuotiaita yksinäisiä. Katselin, selasin niitä. Joku yhteydenottokin  ehti tulla. Ei minusta ole tuohon, ei. Seuraavana päivänä peruutin koko osallistumiseni, sanouduin irti. Unelmaratkaisu yksinoloon voisi olla asuminen jonkun naisihmisen tai useammankin kanssa, mallina tätieni eläkeratkaisu yhteisessä kodissa. Mutta sopeutumista sekin vaatisi ja hyvää toisten tuntemista. Unelma voisi kariutua piankin ristiriitoihin. Parempi voisi olla talo, jossa asuu monia tuttuja ja ystäviä, mistä olen kuullut hyviä kokemuksia - jos itse on seurallinen. No niin, sade loppui, lähdetään pyöräilemään, täällä kun on unelmatasaiset tiet!