Oikein huvittaa itseäni, miten perinteinen mummuikäinen minusta tuli jo kauan sitten. Istun keinutuolissa ja kudon sukkia lastenlapsille, marjastan minkä jaksan, viihdyn vanhassa talossa ja sen ilmiöissä, kuuntelen hartaat sävelet. Se riittää. En nuorempana olisi tätä uskonut itsestäni. Ei mitään ambitioita, ei mitään virityksiä. Mielelläni olen mumma, kiitollisena että senkin roolin sain.
Mumma on pohjalainen versio, mummu, mummo, mummi tuttuja, mummeli, mymmeli on vähän modernimpia. Jotkut eivät halua tällaista perinteistä nimikettä itselleen, eivät ehkä tunne itseään niin vanhoiksi että se tuntuisi luonnolliselta. Isu tuntui minustakin liian vanhalta sanalta, vaikka äitini ja isoäitini kantoivat sitä nimitystä. Isu-sanaa on käytetty aika pienellä murrealueella.
Jotenkin on kummallista ajatella ikää, kun on 75- vuotias. Tunnen monia kymmenen vuotta itseäni vanhempia ja hekin ovat aivan elossa, pitävät minua nuorena kun pystyn liikkumaan enemmän. Kuusikymppiset ovat minusta nuoria. Ikä on vain numero, on minulle käsittämätön lause. Se voi olla melkein totta silloin, kun on perusterve eikä toiminnan rajoituksia juuri ole. Heti kun rajoittavia sairauksia on, ikä tuntuu. Nyt olen huomannut, että joudun pitämään lepotaukoja enemmän kuin ennen. Marjametsässä istuin välillä, vadelmanpoiminnan jälkeen on mentävä hetkeksi istumaan "terassille". Muistelen, että ennen poimin vaivatta kaksi sangollista mustikkaa ja kannoin kotiin monta kilometriä eikä istahtaminen käynyt mielessä. Se taisi kyllä olla seitsemänkymmenluvulla! Ehkä väsyin silloinkin, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, se oli luonnollista Uudenlaiseen väsymiseen reagoi huolestuneena - johtuuko jokin muutos sydämestä, on ollut viime vuosien kysymys.
Ikä on myös mahdollisuus. Viime viikkoina olen kuullut viiden minua vanhemman ystävän käyvän läpi omaa menneisyyttään, välineenä useimmiten monenlaiset tavarat. Yhdelle tuli muutto ja talon tyhjennys elinikäisistä asioista, toinen valmistelee pitkäaikaista mökkiään myyntiin ja käy läpi lastensakin tavaroita, kolmas lukee suvun ja perheen vanhoja kirjeitä, neljäs kävi läpi valokuvansa ja tekee karttaa varhaisvuosistaan, viides purkaa viimeinkin elämänsä tuskallisia salaisuuksia. Ja kuudeskin ystävä äskettäin selvitti elämänaikaisten muuttojen kasaumaa vinttitilassa, lasten ja vanhempien tavaraoita eri vuosikymmeniltä kaikkine muistoineen Kaikki tämä herättää paljon tunteita ja ajatuksia, on raskasta. Parhaimmillaan se tuo uusia tulkintoja ja näkökulmia, auttaa hyväksymään elämäänsä, ehkä tuo uutta itsetuntemusta ja -arvostusta: selvisinpä.
Vapaata oleilua ja ajan kuluttamista netissä (liityin taas Facebookin senioriryhmiinkin saamaan ja antamaan tykkäyksiä) minulla riittää, mutta tarpeelliseksi tullut lepohetki jonkun puuhan jälkeen on toisenlaista. Siinä pysähtyy, tunnustelee oloaan, näkee hetken ympärillään. On läsnä tässä ajassa, jota vielä on ja kehossa, joka vielä toimii.
