Vuori lasinen

Sisareni lähdettyä olen istunut roosan kutimeni kanssa keinutuolissa, katsellut maiseman vaipumista pimeyteen ja kuunnellut netistä herättäjäyhdistyksen uusia levyjä sekä Samuli Edelmanin uutta kokoelmaa Vaiheet 2. Sieltä jää mieleen soimaan kaunis Lasinen vuori.
En tavallaan ymmärrä, mistä tämä Aale Tynnin teksti kertoo ja tavallaan se puhuu minulle jotakin sellaista, minkä haluaisin jakaa minulta iäksi kadonneen elämänkumppanini kanssa. Siitä tulee mieleen nuoruuden ajat, kun kuunneltiin yhdessä musiikkia osakuntatalolla (kummallakaan ei ollut musiikkivälineitä), pettymykset omaan osuuteeni elämän varrella, -olinko sellainen prinsessa jonka takia kannatti nousta lasista vuorta?- monta tulkintaa suhteesta ja elämästä.
Enimmäkseen olen viime aikoina tuntenut olevani kokonaisempi oma itseni, en vain revitty puolikas. Jokin herkkä kohta kuitenkin avaa kaipauksen.

(En saanut illalla linkkiä toimimaan enkä pöytäkoneeseen ääntäkään, vaikka kuinka yritin.Tänään sain muutetuksi liittimiä ja asetuksia, hyvä minä!)

Hiljaiseloa, lepoa

Katselen valojani, sytyttelen tulia, katselen niitä illan sinisenä hetkenä. Kudon Lotte- säärystimiä vaaleanpunertavasta langasta, miniän toivomia, mukava tehdä uutta helppoa mallia. Pesen ja silitän lakanapyykkiä. Päivällä hiihtelin vähän kesantopellolla ja kävin katsomassa näkyykö viime kesänä istutettuja kuusentaimia, ei näkynyt lumen alta. Mielessä pyörii päivätorkahduksen uni. Loukkaannuin, kun äiti ei pyytänyt minua siivoamaan remontoitua kotiamme kuten oli pyytänyt sisaruksiani. Suutuin, sanoin Hyvästi ja lähdin ulos. Siellä tajusin, että sitähän hän odottikin. Tajusin, että asuin vieläkin kotona, vaikka olin kai kolmikymppinen. Muistin että ennenkin olen nähnyt samantapaista unta. Siinä oli vielä se ongelma, etten tiennyt yhtään mistä saisin työpaikan ja asunnon, menin vain aina kotiin.Monen iän kysymykset liikehtivät unessa.

Tapanina

Tapaninajelu vain hevosta vailla

Talo on tyhjentynyt ja hiljennyt. Se viileni, alkoi viluttaa, vaikka lämmitän. Viitenä päivänä ja neljänä yönä sen katon alla oli taas väkeä ja elämää joka huoneessa. Pihapiirikin oli vilkas, lapsen nauru kiiri siellä, kun hän paljusta kirmaili tekemään lumienkeleitä. Vietimme leppoisaa perhejoulua niinkuin ennen.

Yksi joulumme oli kahdenkeskinen. Lasten perhejoulut olivat mukana kuvina ja viesteinä. Saunassa mies sanoi: -Tällaista joulua olen aina toivonut. Hiljaisuutta ja rauhaa. Onneksi se toive ehti kerran toteutua.

Sukujen silmäterän joulua katsellessa nousi monta kertaa mieleen kuvia pakolaisleirien lapsista tai  yleensä vailla elämän perustarvikkeita elävistä pienistä ja isoista ihmisistä. Miten maailma voi olla näin epäoikeudenmukainen?

Hiljentyneessä talossa katsoin tallentamani elokuvan "Ihmeellinen on elämä",vuonna  1946 tehdyn amerikkalaisen joulunajan suursuosikin. Se on jostain syystä jäänyt minulta aiemmin katsomatta, lienee aina ollut muuta ohjelmaa joulupäivänä. Kyynelehdin vuolaasti, kun hyvyys voitti. Miten maailma ei ole hyvyyttä tulvillaan, kun se on monien muidenkin mielestä niin koskettavaa?

Joulurauhaa

Talvipäivänseisaus, pehmeä harmaus. Lämpötila on plussan puolella, piha kiiltelee jäisellä kaljamalla, vesi läikehtii jään päällä. Näkyy vielä valkoista, kaikki lumi ei ole sulanut. Kotieläimeni linnut pyrähtelevät lintulaudalla. Naapurin musta kissa astelee arvokkaasti keskellä tietä, tulee katsastamaan ulkorakennusten hiiritilannetta. Joulukuusi odottaa vielä metsässä hakijoitaan. Tyttären perhe on päässyt perille Lappiin joululomalleen, pojan perhe tekee lähtöä tänne viiden tunnin matkalle. Enkelivartioita on anottu näiden ja muidenkin autojen edessä kulkemaan.

Toivotan, että nämä Jyväskylän Kirkkopuiston porot toisivat taikareessään jokaiselle lukijalle hyvän olon joulun sekä paljon iloa ja hyvyyttä ensi vuodelle!

Alusviikolla

Onhan tämä ylellistä! On aikaa tehdä valmisteluja kaikessa rauhassa täällä pimeän keskellä tuvassani. Yksi tai kaksi asiaa päivässä; pekaanikuorrutettu bataatti-porkkanalaatikko (pojan anopin uutuuslaatikko viime vuonna oli tosi hyvää), pullat, joulutortut, maksalaatikko, lanttulaatikko. Petivaatteet ulkona. Kauppapäivä perjantaina. Muistan hyvin entisajan jouluja, kun meille tuli aina jouluvieraita ja itse olin kokopäivätyössä. No, kenelläkään ei ollut huippuvaatimuksia, mutta olihan monen päivän ruokien ja tarjottavien laitto kiireistä hommaa. Aika aikaa kutakin, mutta osaan nyt kyllä iloita tästä leppoisuudesta, tämä on jo joulua jouluradion säestyksellä. En ole useinkaan itse tehnyt laatikoita, paitsi maksalaatikkoa joulupuuron ohessa. Enkä pullaakaan vuosiin. Nyt tein ensi kertaa raskin eli juuren, kun sattui sellainen ohje silmiini. En osaa sanoa tuliko parempaa, ehkä. Olen paistellut kaiken puuhellan uunissa, niin tulee lämpöä samalla. Minkähänlaisia olivat jouluvalmistelut tässä talossa vaikka sata vuotta sitten, jolloin äiti oli kymmenvuotias? Ainakin talo oli täynnä väkeä ja navetta eläimiä.

Yksin ollessa mieli liikkuu muiden luona, erityisesti jos jollakin on huolta ja sairautta. Puhelin on hyvä keksintö näissäkin oloissa. Olen käynyt tapaamassa hiljaista elämää eläviä naapureitani ja paikalle sattuen myös kirjastoauton kuljettajaa, vaikka en lainannut. Jyväskylässä lähikirjastossa ei juuri edes tervehditä, täällä tunnen kirjastotyöntekijän sairaudet. Ihmisen arvo korostuu vähyydessä. Varmaan on elämän rikkautta kuulua ja sopeutua erilaisiin ympäristöihin.

Talossa on hyvä hengittää ja viileätä nukkua. On hyvä ja kiitollinen mieli, kun olotila tuntuu normaalilta muunlaisten vuosien jälkeen. Jokainen sairastellut tietää, miten arvokasta on hyvä, tavallinen arki. Ulkona ei ole ollut yölläkään pimeätä, kun kuu on valaissut pilvien takaa lumisia peltoja. Kunpa tuo lumi pysyisi.

Joulumuorina

Tulin eilen Torpalle, kun sain naapureilta kyydin ovelta ovelle, vaikka päiväkeskuksen ohjelmia ja jumppaa ei olisi mielellään jättänyt väliin. Toiveena on, että jouluna ollaan täällä pojan perheen kanssa. Täällä syntyy kuin itsestään puuhaa ja liikuntaa, ei tässä ohjausta kaipaakaan. Hellaan ja takkaan tuli, siitä se puuha aina talvella alkaa. Puunhaku on yksi toistuva toimi, vielä puita vajassa on.

Olin antanut ison kirjoituspöydän eteenpäin. Pieneen tupakamariin tuli uusi järjestys taas kerran, kun vanha pienempi pöytä sai sijan. Vinyylimatto on suosikkini, se ei naarmuunnu meikäläselläkään. Tietokone oli irroteltu pöydän haussa, mutta löytyivät ne piuhat taas paikoilleen. Yhtä ja toista oppii, kun on pakko, ennen mies aina hoiti tuollaiset asiat. Lumilapiota tarvittiin portailla ja saunan edessä, kylältä oli traktorimies aurannut pihan. Kaksi isoa lumikasaa kertoo, että täällä on ollut aika lailla lunta. Katoilta humahteli lumileippoja alas suojasäässä. Piha oli liukas, hain kelkan avuksi. Jouluvalojen asentelussa ulos neljään paikkaan vierähti hyvä tovi, tuli ulkoilu samalla.
Omenapuun toinen päärunko oli jostain syystä retkahtanut maahan. Aamun valjettua sahasin sen poikki. Vielä piti sahata parista kohtaa, että jaksoin raahata rungon vajaan  ja oksat metsään. Tuli päivän voimaharjoittelu. Vintille on kertynyt liki kahdenkymmenen vuoden aikana joulutavaroita. Olen niitä kuljetellut  alas ja asetellut. Ikkunoilla loistavat nyt jouluvalot.Tällainen joulupuuha on mieleeni, ruuanlaitto ei niinkään, mutta hoidettava sekin on ettei jouluna olla nälissään.Pitkästä aikaa olivat matotkin ulkona, on siis vähän siivottukin. Ihmettelen, miksi ei puhuta helmisiivoista, kun matalalta paistava helmikuun aurinko paljastaa kaiken. Tässä hämärässä ja jouluvaloissa ei tahdo edes erottaa siivouksen tarvetta.

Kaikesta tulee mieleen entisiä jouluja ja muistoja. Kun nyt on kulunut yli neljä vuotta yksin jäämisestä, niiden kipu on kuitenkin taittunut, laantunut. Useimmiten.Viides joulu.
Illan jo hämärty vessä otin kelkan ja lähdin liikkeelle. Maantielle oli tuotu hiekkaa, tien reunassakin kirskahteli hiekanjyvä tuon tuostakin jalaksen alla. Omalla sivutiellämme sen sijaan luisti mainiosti kuin ennen vanhaan. Aina, kun tänne tulee, huomaa miten puhdas ja raikas ilma täällä on.
Tässä nyt puuhailen niitä näitä joulumuorina. Aikaa on reilusti.Kunpa ei tulisi esteitä kenenkään matkaan.

Patalappuseikkailu

Syksyn neulomusten jäljiltä korissa oli sekalainen kasa langanloppuja. Patalapunhan niistä voi aina tehdä. Tuli mieleen kaksinkertainen pannulappu, jollaista en ole ennen tehnyt. Netistä löytyi ohjeita. Käsityöblogeja on paljon ja niistä on minullekin löytynyt paljon kivoja malleja. Niitä eivät kirjoita vanhat mummot, vaan nuoret ja nuorehkot naiset, joiden käsityöinnostus on suuri.
Ohjeet tuntuivat hankalilta ymmärtää. Virkataan ketju, sitten virkataan spiraalina, päihin yksi silmukka, toisessa ohjeessa kolme. Syntyy ikäänkuin pussi? No tein niinkuin ymmärsin, virkkasin 44 ketjusilmukkaa, kolme päihin, sitten aloin virkata sitä molemmin puolin, siis kiersin aloitusriviä spiraalina. Pitkään en uskonut, että siitä tulisi kuvien mukainen tulos, virkkasin vain eteenpäin melkein jännityksissä.
Muistui mieleen ensimmäinen patalappuni kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Vielä toukokuussa minun ja erään Tapion patalaput olivat kesken. Työni oli hikinen ja kivikova. Opettaja sen taisi loppuun saattaa. Naapurin Raija sen sijaan kutoi kaulahuivin jo viisivuotiaana ja on vieläkin käsityötaituri.
                                          
Jossain vaiheessa tuli vastaan tosiaan kuin pussi ja sitten reunat alkoivat lähestyä toisiaan. Ja lopulta sai virkkoa reunat keskellä yhteen ja tukeva kaksinkertainen pannulappu on valmis! Lankaa upposi yllättävän paljon.
Monille tämä on varmaan tuttu homma, mutta minulle uusi. Hauskaa, että on jotain uutta, näin pientäkin. Leikin tässä vähän käsityöblogia.             

Karhunpesässä

Työssä ollessani kaipasin keskitalvella, että saisi vetäytyä pesäänsä kuin karhu talviunille. Tänään on ollut sellainen päivä, yksi monista. Aamusta alkaen on sadellut lunta, sitten ikkunoihin tuli räntää. Nyt maisema on pimentynyt, valolaitteet syttyvät. En ole käynytkään ulkona enkä puhunut kenenkään kanssa. Korvat soivat, mutta aina en kuule sitä, kun keskityn johonkin asiaan. Istun, kuuntelen ylen ykkösen musiikkiohjelmia, kudon. Vaikka kaikille on jo jotain neulottuna, loppulangoista syntyy taas yhdet pikkutytön sukat. (Asianharrastajille: varsi Olgasukkaa kolmella värillä, lapa broken seeds). Lapsi saattaa kutsua niitä revontulisukiksi.
Istun tuolissa, jonka siirsin parvekkeelta sisään. Asia vaati taas muiden huonekalujen siirtoja,, ettei näyttäisi liian ahtaalta. Tämän viisikymmenluvun tuolin ostimme joskus verhoilijalta. Sen (ja kukkalaudan) myötä boksini alkaa näyttää vanhan torpan kamarilta, vaikka tämän piti olla ikäänkuin modernimpaa. Tätä siis se "omannäköinen" varmaan tarkoittaa, mitä joskus täällä ihmettelin. Minunnäköistäni, entisiltä vuosikymmeniltä!
Tässä istuskellessni ihmettelen vuosikymmeniä. Viime vuosituhat on pian kahdenkymmenen vuoden takana, nuorille tosi kaukana. Ja minusta vuosituhannen tai vuosisadan vaihdos on ihan lähellä. Ammuimme silloin raketteja Torpan pihalla. Joudun laskemaan päässäni tuon tuostakin, kuinka vanha on vaikka kuusikymmenluvulla syntynyt. Kahdeksankymmenluvulla syntynyt lähenee jo neljääkymmentä. En kysy, minne ne vuosikymmenet menivät, koska ne olivat täyttä elämää, muistoja täynnä.
Täällä ei ole keinutuolia, mutta olen ollut kauan niin sanotusti ollut kiikkustuolissa kutomassa sukkaa. Sitä monet eläkkeelle siirtyvät haastatteluissa kauhistelevar. Joskus luin esim. Raija Sollamon haastattelua, jossa hän kammoksuu sellaista roolia: pitäisikö minun alkaa istumaan kiikkustuolissa ja kutomaan sukkaa?Hän kertoi pitäneensä työhuoneen yliopistolla ja menevänsä sinne joka päivä. Olkaamme erilaisia ja omanlaisiamne.
Näkeeköhän tässä vielä kevään tulon? Voi mikä ihme se aina on, kun valoa on huikeasti, maa ja puut puhkeavat vihreään kasvuun ja linnut palaavat visertämään reviireilleen  pesänrakennusintoa täynnä!
Sade tuntuu lakanneen, taitaa tämä karhu vielä vääntäytyä haistelemaan ulkoilmaa.



.

Leipurina

Miksi en leivo enää muuta kuin niitä iänikuisia puolukka-ja mustikkapiirakoitani, jotka ovat kyllä nuoremman väen mieleen? Tämä tuli mieleen, kun oli niin kodikasta ja tutunoloista hääriä monien kulhojen ja vuokien kanssa. Lupasin tehdä huomiseksi mustikka-juustokakun, jonka löysin nimellä itsenäisyyspäivän juustokakku.
Se on monivaiheinen hyydykekakku, jossa on tuorejuustoa, kuohukermaa, valkosuklaata ja mustikkasosetta. Olen joskus ennenkin niitä tehnyt, mutta ohjeella, jossa pinnalle tulee mustikkahyydyke. Tuolla se nyt hyytyy  parvekkeella ja tiskit on tiskattu. Tulos ei aina näytä priimalta, mutta syödyksi ovat tulleet.
Erityisen leipomisvirikkeen sain pojaltani kolmekymmentä vuotta sitten. Hän tuli perjantai-iltana kotiin ja sanoi: Rapussa oli hyvä tuoksu ja ihme ja kumma, se tuli meiltä! Olin leiponut, niinkuin kyllä siihen aikaan mielestäni useinkin. Siitä lähtien houkuttelin nuorisoani kaupungilta kotiin perjantai-iltaisin tuoksuilla, jotka tulivat rapussa vastaan, pullaa, sämpylöitä, piirakkaa, valkosipuliperunoita.
Voisihan sitä nytkin kutsua ihmisiä kahville useammin ja tehdä jotain uutta ohjetta, kun se kerran kivalta tuntuu. Vain itseä varten ei viitsi eikä  kannata tehdä. Toipumiseni on niin hyvällä mallilla, että paino nousee jatkuvasti. No, mukavampi sitä on vahtia kuin tahattomasti hupenevaa painoa.

Valopäiviä

Olipa hieno auringonnousu tänään, aurinko siis näkyi tänään ja eilen pitkästä aikaa. Marraskuussa oli kuulemma vain 17 tuntia aurinkoa keskimäärin, joillakin alueilla paljon vähemmänkin. Taivaan puna ei tallentunut kameraan loistavana kuten se oli. Ulkoilin kaupungilla lahjaostosten perässä viisi kilometriä talvisessa raikkaudessa.  Ei  mennyt lahjapäivä hukkaan. Huomenna lienee taas loskapäivä.

Adventtina

Aivan täynnä oli Suurkirkko tänään, kun sinne kotimatkani alussa astelin. Ihmeesti Hoosiannakirkko kutsuu ihmisiä. Tämäkin kirkko on ollut kotikirkkoni. Siitä oli mukava kulkea jouluvaloissa bussiterminaaliin ja muistaa elämän  aktiiviaikaa yli neljännesvuosisata sitten, kun niitä kulmia päivittäin kuljettiin.

Hämäränhyssyä

Pehmeän harmaita pilvipäiviä, pimeästä pimeään. On hyvä kävellä, kun ei ole liukasta. Täällä pääsee illallakin metsään, kun valaistut pururadat ovat kävelijöiden käytössä ennen latuaikaa.

Olen kotoillut kutimien ja kirjojen seurassa. Mieli muistaa ja siunaa heitä, joilla on on sairautta ja vaikeita elämäntilanteita. Se lienee tämän iän tehtäviä. Välillä ihmettelen koko päivän  merkillisiä uniani. Mistä tuli  viime yön tunnelilaskettelu ja toisessa unessa äitinsä menettäneen lapsen takertuminen syliini?

Huomaan, että välillä oikein viihdyn pikku kolossani. Olen vähän tuunannut ja laitellut pikku juttuja uusiksi.Seuraavan viikon aikana  onkin sitten kolme matkaa.
Koetin taas kirjoittaa tätä kännykällä, mutta en onnistu, laite muuttaa tekstiä kaiken aikaa. 

Kissanpäiviä

"On se Herra joillekin helepon antanna"-lause tuli aamulla ensimmäiseksi mieleeni. Lauseen olen kuullut ystävältäni joskus. Heräilin seitsemältä, olin nukkunut pikku keinojeni avulla aivan hyvin ja olin levännyt. Laitoin valoja, kuuntelin vielä sängyssä makoillen radiosta mieheni hyvän ystävän  rovasti Lemettisen pitämän aamuhartauden.

Ei kiirettä mihinkään, ei kiristä mistään. Rauhassa aamupuuron keittoa, jooga-aamutervehdys siinä ohessa, aamulääkkeet, valkenevan aamun katselua. Sadetta, nollakeliä, liukasta. Lasteni perheissä kiireiset aamutoimet ja liikkeellelähdöt, pikku Eekin jo kahdeksalta päiväkodin aamupalapöydässä ja isommat koulussa. Tänään ei häivähdäkään toimettomuuden syyllisyys, olen opettanut itselleni että aikanani minäkin olen lähtenyt varhain liikkeelle, itse asiassa 55 vuoden ajan alakoulusta lähtien.
Pieni kuppi hyvää kahvia ja puolukkapiirakan pala aamupalan päätteeksi. Aamun lehdet kännykästä, hetken päästä naapurin jo lukema lehti joutaa minulle. Kymmeneltä päiväkeskuksessa ihana kehonhuoltotunti, joogatyyppinen venyttely. Eilinen vesijumppa tuntuu vielä jäsenissä. Pari kirjaa matkan varrella kirjastoon  (Minna Lindgreniä ja Jörn Lier Horstin hyvä dekkari,  Peter Maylea jäljellä). Lounas päiväkeskuksessa.
En taida viitsiä lähteä tänään sateessa ikääntyvien yliopiston luennolle. Luen netistä luentorungon, jos se ilmaantuu. Jossain kohdassa leivon mustikkapiirakkaa huomiseksi. Sukankutimia on esillä, teen aina jotain uutta versiota, kuuntelen Ylen ykköstä. Kun kutoo jollekin, ajattelee häntä ja on kuin hänen luonaan, ei ole yksin. Muistan ystäviäni lähellä ja kaukana, mietin millainen mahtaa heidän päivänsä ja vointinsa ja tilanteensa olla tänään.

Oma vapaus, oma rauha! Kissanpäiviä😽. Ottaisinkin kissan kaverikseni, jos pysyisin yhdessä paikassa.

Isä

Tammikuun 11. päivänä vuonna 1978 aamupäivällä minulle tuli työpaikalla niin kova päänsärky ja huono olo, että piti lähteä kotiin. Sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Iltapäivällä puhelin soi, veli soitti: -Isä on kuollut. Kuoli metsään, oli veljensä Jaakon ja hevosen  kanssa aamupäivällä lähtenyt hakemaan puita. Isä oli lähtenyt jossain kohdassa edeltä katsomaan reittiä eikä palannut, velimies löysi hänet polulta selällään. -Massiivinen sydäninfarkti, ei olisi voitu pelastaa vaikka olisi tapahtunut sairaalan pihalla, oli kuolinsyystä soittanut poliisi sanonut myöhemmin. Isä oli 61-vuotias.

Neljäkymmentäyksi vuotta sitten. Niin kauan hän on ollut poissa elämästä. Oli merkillistä tavata kolme vuotta sitten nainen, joka oli silloin lähes satavuotias. Hän muisti hyvin, että oli ollut isän kanssa samalla luokalla. Hän oli elänyt kaikki ne vuosikymmenet, jotka isä oli ollut jo poissa.

Mielestä isä ei ole jäänyt koskaan. Hän oli enimmäkseen hiljainen kotona, mutta vilkastui sopivassa seurassa. Hän oli pienviljelijä, joka oli lisäksi "päivämiehenä" isommissa taloissa, joista saatiin hevonen lainaan tai myöhemmin traktoriapua. Joskus hän sai työttömyystöitä esim. tienteossa. Työt olivat raskaita ruumiillisia töitä, kuten ojankaivuuta.Tienestit olivat pieniä, huoli perheen elatuksesta varmaan usein mielessä.  Joskus hänen repussaan oli vielä eväitä jäljellä, kun hän illalla palasi kotiin. Söin voileivät, ne maistuivat hyviltä. Muistan kerran, jolloin hän otti minut mukaan suolle,Huuhannevalle, jossa hän kaivoi ojaa. Siellä oli lakkaa keltaisenaan, sain helposti kolmen litran hinkin täyteen. Isompana tehtiin yhdessä heinää, joskus uhkaavien sadepilvien alla kiirehtien. Oli ilo, jos saatiin heinät ajoissa seipäälle tai kuivina latoon. Kun näen työmiehiä, muistan aina isää hellyydellä. Vanhemmalla iällä hän oli välillä masentunut, kun töitä ei löytynyt.

Vastapainona ruumiilliselle työlle hän piti nuorempana poikakerhoa, kuului evankeliseen nuorisoseuraan ja joskus piti puheita seuroissa.  Varmaan hän siellä pellolla yksin kaivaessaan suunnitteli puheita ja kerho-ohjelmaa. En aikuisena kuullut hänen puheitaan, niin että tietäisin, miten hän ajatteli, mitä puhui. Evankelisuus oli hänen ja vanhempiensa uskonsuunta, sieltä hänen ystävänsä. Meillä kotonakin pidettiin  evankeelisten kokouksia, kuten niitä kutsuttiin. Laulettiin Siionin Kannelta, ihmiset olivat nauravaisia. Jos kirkossa ei ollut jumalanpalvelusta, isä kuunteli radiosta, veisasi hyvällä äänellään mukana, välillä meni puusohvalle pitkäkseen ja nukahti.

Isä oli suvaitsevainen, salliva, myhäilevä. Riitoja hän karttoi, pani lakin päähän ja meni ulos. Juhlaa minulle oli joskus päästä isän mukaan. Vietiin säkki jyviä kirkonkylän myllyyn linja-autossa. Isän kanssa mentiin aina kirkolla syömään hernekeittoa ja lättyjä Kivikuppilaan. Välillä mentiin polkupyörällä sukulaisiin kylään. Sain istua isän "jopparilla". Illalla viileä ilma tuntui notkopaikoissa, mäen päällä oli lämpimämpää. Yhden kerran oli huviretki. Lainattiin vene ja isä souti kotijärven saareen. Mukana oli varmaan sisko ja naapurin Raija. Tästä ainutkertaisesta saariretkestä jäi niin hyvä muisto, että kesämökin paikaksi tuli pieni saari. Isä ehti nähdä lapseni, he olivat  viisi-kuusivuotiaita hänen hautajaisissaan. Olisin mielelläni pitänyt hänestä huolta hänen vanhuudessaan, jota hänelle ei tullut.

-Tuuli käy hänen ylitseen eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne. Kotikylässä vielä on muutamia ihmisiä, jotka hänestä jotain muistavat. Minulle hän on aina olemassa.  Konkreettista muistoa on vain hänen sileä sormuksensa ja muutamia kirjeitä sodasta vaimolleeen. Sormuksesta muistan hänen kätensä, vahvat, ruskettuneet työmiehen kädet. Sukuperintönä isän puolelta minullakin on sepelvaltimotauti.

Mitä veisuuta!

Tulipa oikein Lapuapäivä. Oli  seurakuntaviikon päätöspäivä ja herättäjän kirkkopyhä. Kirkossa messu, opistolla lounas ja seurat. Olin sisareni seurassa ja tapasin monia tuttujani. Ensin emerituspiispa Laulaja piti kiinnostavan esitelmän kohtuullisuudesta, sitten Salla Ranta älyllisen pohdiskelun häihinkutsttujen vertauksesta. Opiston ihana kuoro esitti virsisovituksia. Virrenveisuun aikana kirkossa ja opistolla oli ilo kuunnella upeata mieslaulua lähipenkeistä. Muualla en ole kuullut moniäänistä penkkiveisuuta. Kuoroissa laulavat saattavat innostua laulamaan muita ääniä. Silloin tuntuu kuin olisi kuorossa laulamassa, vaikkei minulla ääni juuri kuljekaan.

Pyhäinpäivänä olimme illalla kotikylän kaunissa, kodikkaassa kirkossa. Oli hyvä istua lapsuuden kotikyläisten keskellä jakamassa pyhäinpäivän tuntoja. Puhelimme äsken vaimonsa menettäneen tutun miehen, koulukaverini pikkuveljen  kanssa. Monet menivät hänen vierelleen. Kunpa se hetki olisi hetkeksi lieventänyt hänen tuskaansa ja muistokynttilä vienyt lohtua kotiinkin. Vaikeinta hänelle on mennä tyhjään kotiin.

Sunnuntai-iltana oli isossa kirkossa vielä Petri Laaksosen konsertti.  Kirkko oli täpötäysi. Jotenkin en ihastunut erityisemmin, vaikka esitykset olivat hyviä. En erottanut kunnolla minulle vieraiden laulujen sanoja. Kaunein oli äidin muistolle tehty pianosävellys, joka äidin toivomuksesta alkoi Karjalan kunnailla- sävelin. Alkoi väsyttää, sydän muistutti rajoistaan. Päivä oli täysi.

Aamulla mielessä hyrisi: "Täällä Pohjantähden alla taivas täyttyy purppuralla.Siitä suojakseni peiton minä itselleni saan." Niissä tunnelmissa nousin junaan.

I

Pyhäinpäivänä

Suuria lumihiutaleita leijailee, maa käy valkoiseksi. Torpan takassa palaa tuli, hellalla valmistuu kanakeitto. Kuuntelin radiosta kauniin messun. Päivän teema jatkuu klassikkoparatiisin musiikissa.  Illalla kuuntelin ohjelman sielunmessumusiikista, reqiemeista. Miten rikas ja runsas onkaan uskonnon virittämä kulttuuri ja elämää rikastuttava kirkkovuoden kulku. Tulin jo muutama päivä sitten lämmittämään tupaa. Pöytä on katettu, sisareni tulee pian, syömme  ja lähdemme hautausmaille sytyttämään kynttilöitä. Laskin, että viidellä hautapaikalla muistamme kuuttatoista edesmennyttä. Jälleennäkemisen toivossa. Yhdessä kynttilässä on teksti: Olet aina sydämessäni.

En minä vielä..

Kolmenkympin kriisi, keski-län kriisi, murrosikä, uhmaikä, eläkkeelle jäämisen kriisi. Kaikissa niissä pelätään seuraavia aikoja - aikuisuutta, itsenäistymistä, nuoruuden taakse jäämistä, työelämän ulkopuolella elämistä. Mikäs kriisiaika sitten tulee, seitsemänkympin kriisi, kahdeksankympin kriisi? En ole kuullut puhuttavan. Ajatellaanko, että elämän loppuvuosikymmenet ovat niin ilmeisen kamalaa ja ahdistavaa aikaa, ettei sitä tarvitse nimetäkään?
Onhan sitä tietysti tulevan pelkoa tai ainakin tietoa, että jonain päivänä minäkin pääsen kauppaan vain rollaattorilla niinkuin nuo naapurini tai näkö menee kuten runopiirin kahdella naisella. Menettää voi vielä paljon.
Vanhanakin voi ihmisellä olla psyykkinen suoja, ettei ehkä niin tapahdukaan. Kovia kokeneet voivat oppia kuten mieheni kolmekymppisenä sairastettujen syöpien ja leikkausten jälkeen: -En sure enää mitään etukäteen. Kun se tapahtuu, se on tarpeeksi kovaa aikaa. Ei kannata pilata tätä päivää.
Jotain mukavaa voi vanhanakin tapahtua. Voi parantua sairauksista tai toipua paremmaksi. Minun arkeani piristää selvästi vanhusten palvelutalon avaaminen, kiitos kaupungin päättäjille!
Juttelin itseäni vanhemman henkilön kanssa, joka kärsii yksinolosta. Kerroin palvelutaloista ja niiden tarjonnasta. -En minä vielä. Ikäkriisi? On minullakin ollut vähän työstämistä, olenko minä jo vanhuspalvelujen kohderyhmää. Ensimmäistä kertaa tämä tuli esiin palveluauton käyttäjänä monta vuotta sitten, kun istuin muiden vanhusten mukana kaupan eteispenkillä odottamassa paluukyytiä. Tunsin itseni selvästi nuoremmaksi kuin muut, mutta tuskin kukaan ohikulkija sellaista näki. Kun kerran tarvitsen näitä palveluja, olen kohderyhmää. Jos ei tarvitse, ei ole kohderyhmää.
Kuljin eilen Harjulla yliopiston lähellä. Opiskeluaika, nuoruuden vuodet ja onni nousivat vahvasti mieleen tutuilla paikoilla. Kuljin kiitollisena siitä, mitä elämä kuin yllättäen minulle silloin antoi. Tätä perspektiiviä ei ole nuorena.

Leikkimumma

-Sinä olet sellainen hyvä leikkimumma, sanoi nelivuotias, kun leikimme taas prinsessaäitiä, isosiskoa ja vauvaa laajan tarpeiston keskellä. -Sinun kanssasi leikit sujuvat, isin kanssa menee aivan räkäplöröksi ja äidinkin. -Niin kun heillä on paljon muuta tekemistä, vastaan. -Niiden pitää mennä töihin ja kauppaan ja muuta.
Tosiaan. Minä olen oppinut leikkimään! Kerron, etten minäkään osannut enkä ehtinyt hänen isinsä kanssa paljon leikkiä. Aina tuli mieleen, että  pitää tiskata tai imuroida tai laittaa aamuvaatteet valmiiksi. Syvempikin tunne oli: lapsena olin leikkini leikkinyt naapureissa karkuteillä ja vitsa odotti tottelematonta. Päätin, että leikki on lapsen työtä, aikuinen antaa puitteet. Lapsilla oli silloin myös leikkikavereita. Mutta nyt tosiaan olen oppinut rennosti eläytymään leikkiin, kun on erittäin hyvä leikinjohtaja.
Kiitokseksi sain hienon kortin, jota ei kukaan kehoittanut tekemään. Siinä isosilmäinen merenneito uiskentelee kuten äsken nähdyssä filmissä. Saajaksi on kirjoitettu AMMUM.
Toisenlaista leikkiä on opetella uuden puhelimen käyttöä. Valokuvia en vielä ainakaan saanut siitä tallennetuksi tietokoneelle, mutta tihrustamalla sain liian paksuin sormin kuvan laitetuksi puhelimen näytöllä.  

Kotiseuroissa

Herättäjäjuhlilla tapasin vanhat perhetutut naapurikunnasta. He lupasivat kutsua, kun heidän piirissään on körttiseurat. Ne olivatkin nyt heidän kodissaan. Väki on kuulemma vähentynyt, mutta 14 mahtui hyvin heidän kotiinsa. Asuimme seitsemänkymmenluvun paikkeilla  samassa kunnassa yksitoista vuotta. Sinä aikana olimme kahdessakin seurakunnan perhepiirissä mukana. Kolme siltä ajalta tuttua pariskuntaa oli nyt läsnä ja muisteltiin vähän menneitä aikoja ja tapaamisia.
Seurat olivat oikein alkuseurakunnalliset; kenellä puhe, kenellä virsi. Laskin, että kymmenen henkeä käytti puheenvuoron, pidemmän, valmistellun tai lyhyemmän. Minäkin kiitin kutsusta ja kuvasin tuntojani. Virsi soi hyvin, kun oli monta laulavaa miestä paikalla eläkekanttoria myöten. Syntyi yhteistä "kamarikeskustelua" vaikeiden asioiden jakamisesta ja. lähimmäisen kuuntelusta. Oli lämmin ja kotoisa tunnelma.
Sain autokyydin takaisinpäin. Matkalla välähti sekunnin ajan olo, kuin olisin ollut menossa entiseen kotiini seitsemänkymmenluvulle.

Uusi ikkunalauta. Pian kaktukset kukkivat.

Hyvän päivän ilta

Uimahallin kahviossa tuoremehulasi kädessä, hyvän vesijumpan jälkeen ajattelin: Onhan tämä tosiaan minulle hyvä paikka asua näin talviaikaan. Käden ulottuvilla on kirjasto, kirkko, uimahalli, ruokakaupat, terveyskeskus, apteekki, kirpputori, palvelukeskus toimintoineen, tytär paikkakunnalla ynnä muuta.   Bussilla pääsee lähipysäkiltä moneen suuntaan. Asuintaloni on siisti ja rauhallinen, ikkunasta näkyy kauas. Joskus on nyt kyllä tullut mieleen, olisiko pitänyt sittenkin hakea tuohon uuteen yhteisölliseen asuintaloon. Tapaan sen asukkaita jumpassa ja he ovat niin tyytyväisiä yhteisöönsä. No, se talo tuli heti täyteen. Minulla odottaa uusi ikkunalauta kiinnitystä, sen verran on tässä uudistuksia tekeillä.

Jotenkin olen alkanut luottaa sydämeni toimintaan ja terveyteeni tällä hetkellä pienistä krempoista huolimatta. Tajuan, kuinka paljon ahdistusta ja pelkoa sydämen sairaus komplikaatioineen on tuottanut mieleni ja kehoni kannettavaksi. Puolitoista vuotta äkkipysäytyksen jälkeen olivat elämäni vaikeimmat elämänkoulun oppivuodet. Paljon olen sitä tuskaa jakanutkin niille, jotka ovat jaksaneet uskollisesti kuunnella ja kannatella. Annan itselleni plussaakin siitä, että vaikeasta olosta huolimatta olen toiminut, liikkunut ja tehnyt monenlaista, makaamaan ei onneksi tehnyt mielikään jäädä. Ikäihminenkin voi tervehtyä, saada vielä sen lahjan. Omin voimin en siitä selvinnyt.

Mielenrauhan hetket ovat arvokkaita, kun tietää, että jotain tulee taas jonain päivänä. Vietän iltaani rauhassa yksikseni. Kun on pino kirjoja ja aloitettu käsityö on viihtyisää pimeänä ja sateisena
 iltanakin. Parina iltana on kuu valaissut lattiaani, kun olen sammuttanut valot. Kuun valo on minulle kuin ystävän tervehdys tai kuin ikiaikainen, sydäntä ilahduttava silta muihin aikoihin, paikkoihin ja hyviin hetkiin. Huomenna tapaan paikallisia perhetuttuja seitsemänkymmenluvun lapsiperheajoilta.

Jälkeenpäin

 







Olen polkuni päässä,
 tuhanistani erään
 -ja niitä on täynnä maa. 
On viileä ilta, 
eräs päivä on mennyt, 
on painunut metsien taa.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten.
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie.

(Aila Meriluodon runosta Jälkeenpäin)

Aikatauluja

Eläkkeelle jäädessäni pidin tärkeänä, ettei minulla ole sovittua ohjelmaa. En tarvinnut kalenteriakaan moneen vuoteen. Nyt tuntuu hyvältä, että on melkein joka päivälle jotain menoa, kunhan minulla säilyy vapauteni. Viereinen ikäihmisten hyvinvointikeskus Väkkärä tarjoaa ohjelmaa joka päivälle. On liikuntaa, musiikkia, luentoja, käsitöitä, teatteriin menoa. Jyväskylä on satsannut ikäihmisiin, näitä uusia keskuksia on useita. Olin sellaisia toivonutkin perustettavan. Tuntui hyvältä, kun viime keväänä tutuksi tullut ohjaaja tervehti iloisesti nimeltä ja tuli halaamaan: -Olinkin ajatellut, että jokohan olet tullut maalta.

 Kuuntelin toisessa keskuksessa, Kylätuvalla, luentoa yksinäisyydestä. Onhan se nuoren ihmisen puhe vanhusten yksinäisyydestä teoreettisen tuntuista, mutta kiitin että hän käytti termiä "yksinäisyyden lievittäminen" puhuessaan järjestetyistä toimista. Irrallinen ja yleensä nimetön toisten kohtaaminen harrasteissa kyllä lievittää yksinäisyyttä, mutta ei voi sitä korjata. Syvin yksinäisyys tulee siitä, ettei elinpiirissä ole ketään korvaamattomia ihmisiä ja ettei ole kenellekään se tärkein ihminen. Sitä jokainen joutuu itse käsittelemään elämänsä osana. Uusien vastavuoroisten, merkitykšellisten ihmissuhteiden luominen vaikeutuu, kun ei ole työelämää tai muuta toimintaa, jossa tullaan tutuiksi. Toisten auttaminen ja muu vapaaehtoispuuha voi luoda uusia, tärkeitä yhteyksiä, jos vielä on voimia siihen. Antaessaan saa.
Irrallisuuden kokemus uhkaa vieraalle paikkakunnalle muuttavaa ikäihmistä. Pitkäaikaisella työpaikkakunnalla asuvalla on tutut verkostot tukena, vaikka olisikin henkilökohtaisesti yksin. Mutta tervehdin siis ilolla tuota vanhustaloa toimintoineen ja ilahduin, kun joku minut muisti nimeltä kesän jälkeen. Muistin minäkin hänet. Uuden paikkakunnan kirkossa voi käydä ikänsä ilman, että kukaan tervehtii kuin tuttavaa.

Aikatauluista aloitin. Olen ajatellut radion ja television aikatauluja. Meille vanhemman polven ihmisille ne ovat jäsentäneet päivää. Kodin perua minulla ovat aamuhartaus 7.45, hartaat sävelet 18.30, sunnuntain jumalanpalvelus. Monella on toistuvissa radio-ohjelmissa suosikkinsa: klassista kahteen, Riston valinta jne.  Televisiosta kuuden uutiset, puoli yhdeksän uutiset, Pikku Kakkonen, tietyt sarjat, kuten monelle välttämätön Kauniit ja rohkeat. Nuorempi polvi ei ole näihin sidottu, vaan kaikkia ohjelmia voi katsoa milloin vain Netflixin ja muiden keinojen kautta. Enpä osaa sanoa, kumpi tyyli on parempi. Minä mielelläni  pidän nämä tutut aikataulut. Totutun aikataulun muutos voi tuntua tosi hankalalta kuten aamuhartauden aikaistaminen palautteesta piittaamatta. Professori Antti Eskolakin sanoi muutosta törkeäksi.
Vuodenkierron aikataulu kulkee omaa rataansa. Siihenkin olemme tottuneet ja toivomme vuodenaikojen pysyvän ennallaan. Räntäpäivien välissä luonto tarjoaa meille auringon kirkastamaa väriterapiaa voimavaraksi harmaan kauden varalle, punaista, keltaista, oranssia, vielä vihreätä välissä.

Kaupunkikodissa

Makailen puusohvalla, selailen nettiä, ostin bussiliput Helsinkiin. Ikkunat ovat sateesta märät, pisarat ropsahtelevat parvekkeen kaiteisiin. Aamulla olin lähikirkossa Mikkelinpäivän messussa. Vieressäni oli äiti kahden suklaasilmäisen kiharapään kanssa, taitavasti näitä luotsaillen. Niin mielelläni minäkin veisin nuorinta lapsenlasta kirkkoon, kertoilisin Taivaan Isästä ja enkeleistä, opettaisin iltarukouksen, laulaisin " olet ihme, suuri ihme, Luojan kaunein ajatus".  Sanoisin tietenkin, että että monet eivät niihin asioihin usko, mutta minulle ne ovat tärkeitä. Nuorena kapinoin vahvaa kristillistä kasvatustani vastaan, mutta nyt koen sen rikkautena. Elämän heikkoina aikoina usko suurempiin voimiin kantaa, sen olen nyt kokenut. Kirkkovuoden juhlat, teemat ja hengellinen musiikki ovat henkistä ja kulttuurista rikkautta.

Eilen siivosin asuntoa ja tapasin tyttären perhettä. Illalla kuljeskelin keskikaupungilla ja väkeä täynnä olevassa kirkkopuistossa Valon kaupungin ihmeitä katselemassa, kuuntelin kolme lyhyttä konserttia hienosti värivalaistussa kaupunginkirkossa, söin lettuja kävelykadulla, join teetä kahvilassa, Palattuani kävin saunassa. Mitä nyt tekisin? Kai jatkan Joel Dickerin "Totuus Harry Quebertin tapauksesta" lukemista, kirja odotti minua lähikirjastossa. Mitä tekisin Torpalla? Eilisiltana olisin lämmittänyt saunan ja saunonut pimenevässä illassa. Tänään olisin kuunnellut jumalanpalveluksen paikallisradiosta. Pitäisin tulta, hakisin varastosta polttopuuta, keittelisin vaikka hirssipuuroa pitkään, katselisin sadetta. Keskiviikkona olisi tuolijumppa ja kirjastoauto, perjantaina palveluauton kyyti keskustan kauppoihin.
Huomenna menen tien yli vanhusten hyvinvointikeskuksen kuntosalille ja illalla joogaan. Ohjelmaa löytyy joka päivälle, jos haluaa. Nyt olen kai sitten siirtynyt tänne, elelen täällä pientä elämääni, jota minulle on vielä annettu. Oli hyvä kesä, joka vielä lähtöpäivinä siilautui pihamaille.

Siirtymismietteitä

Puut ovat vielä lehdessä eivätkä ole kovin kellastuneitakaan, vain vaahtera loistaa väreissä. Tuntuu vähän liian aikaiselta siirtyä talvipesään ensi viikon aikana. Sellaista on nyt kuitenkin suunniteltu, tytär tulee hakemaan minua, tavaroitani ja marjoja. Terveystutkimuksia on odottamassa ja se nostaa taas oman sävynsä siirtymiseen.

Olemisessa on hyvästelyn makua. Laittelen pikku hiljaa kaikkea talviteloille. Pumppu on nostettu kaivosta, kukkapenkit leikattu alas, ulkoruukut tyhjennetty. Leikkelin kovasti levenevää "joulukuusta" ikkunan luona pienemmäksi, samoin syreenejä. Illalla lämmitin ulkosaunan ja saunoin hartaasti, tyhjensin padan, toin pesuaineet sisälle.  Leikkasin nurmikot viimeisen kerran ja tyhjentelin bensiiniä pois. Naapuri lupasi tulla viikolla laittamaan konetta talvikuntoon. Kävin muutamassa naapurissa, jotka aina näyttävät ilahtuvan tulostani. Haudat laitetaan sisaren kanssa talvikuntoon alkuviikosta.
Illalla kävelin lähiteillä ja näin ilokseni, että kolmessa lomakäytössä olevassa talossa oli valot. En ollut tällä kulmalla yksin. Maailman pimentyessä valoja syttyy harvemmin.

Sain Saksan serkulta linkin itsen ohjaamisen kurssimateriaaliin. Videoissa ohjattiin kiinnittämään huomio tulevaisuuteen, ohjaamaan energiansa uusiin asioihin, avaamaan itsessään tilaa laajemmille mahdollisuuksille. Liiaksi tosiaan olen kiintynyt menneeseen, takerrun siihen, en ajattele tulevaisuutta muutoin kuin riskiajattelun kautta. On kai vanhallakin vielä tulevaisuus niin kauan kuin elää?

Kuljin taas marjamäillä, kun oli kaunis syyssää. Puolukkaa ei paljon ole ollut ja kolme autolastillista thaipoimijoita on tyhjentänyt lähimetsiä. Olen kerännyt muutama litran kerrallaan sieltä täältä ja saanut samalla hyvää epätasaisen maaston harjoitusta.
Illalla menin ulos katsomaan tähtitaivasta. Aina tuo kirkas tähtipeitto tuottaa minulle saman kunnioittavan ihmetyksen ilon kuin lapsuuden kotikylän pihapiirissä. Leikkuupuimuri hurisi pimeässä kylän pellolla, vielä oli jäljellä korjattavaa. Aurinkolyhtyni loistavat omenapuun oksilla ja tien varrella. Voi olla, että piankin ilmaannun näille tantereille ja aitoon luontoon, ehkä jouluksi tullaan  tänne. Koetan elää myös sitä talvipesän harrastus-ja kerrostaloelämää. Sinnekin pitäisi löytää merkityksellisyyden, yhteenkuuluvuuden, tarinan ja itsen ylittävän kokemuksia.

Ulkomailla Uumajassa

Olen monta vuotta ollut sitä mieltä, että en matkusta enää rajojen ulkopuolelle, mutta nyt lähdin käymään Merenkurkun yli Uumajassa, kun pyydettiin mukaan. Pohjola-Norden- yhdistyksen retki kaipasi paria lisämatkustajaa. Olin Uumajassa lukioaikana yhden kesän kotiapulaisena hoitamassa kahta tyttöä ja ajattelin etsiväni talon. Muistin nimet, osoitteen ja puhelinnumeronkin: 19668. Numero painui mieleen, kun se oli ensimmäinen asunto, jossa oli puhelin ja johon minun piti numerolla vastata. Katsoin nimihausta ja tiesin, ettei siinä osoitteessa enää asu samannimisiä. Matkakaverin kanssa kävelimme, kunnes löysin talon. Se oli samannäköinen, mutta ympäristö oli  muuttunut. Sisäovi oli sama, oli kovin kulunut, ovessa kaksi nimeä. Käväisin 55 vuoden takaisella ovella.

Uumaja on kivan ja kodikkaan tuntuinen kaupunki. Kiinnitin kaverini Annelin kanssa huomiota nuorisoon kaduilla, puistoissa ja rantabulevardin keinussa. Nuoriso vaikutti jotenkin erityisen fiksulta, siistiltä, reippaalta ja kuulimme useamman kerran nuorten laulavan! Yksi porukka lauloi Du gamla, du friaa tavaratalon aulassa, toinen jotain rannan keinuissa, kolmas puiston nurmikolla. Rantaan oli rakennettu hienoja keinurakennelmia, jossa oli äänentoistolaitteet ja värivaloja. Tuntui, että nuorisolle oli rakennettu oleskelutiloja, missä he saavat luvalla olla.

Borta är bra, men hemma best, toteutui kuitenkin nytkin. Ei minun sydämeni tykännyt varhaisesta lähdöstä ja viideltä noususta tai aamuyön paluusta. Syötiin paljon hyviä ruokia, mutta vatsakaan ei jälkeenpäin tykännyt. Nyt on olo hyvä, kun olen palannut omaan rytmiini. Kaikki järjestöt, myös eläke-, sydän-,diabetes- jne yhdistykset järjestävät ahkerasti retkiä ja ulkomaanmatkoja, joten jokin juju niissä täytyy olla. On seuraa, järjestetty matka on helppo jne. Nyt täysikuu ja kuunsilta merellä kruunasivat paluumatkan.

Superfood nokkosensiemen

Kun chiansiemeneni loppuivat, tuli mieleeni katsoa, mitä nokkosensiemenistä sanottiinkaan, olin sen ohittanut aiemmin. Nokkoslehtijauhetta tein keväällä, mutta nokkosensiemen tuntuu aika pelottavalta. No mutta sehän on oikein superfood, jos selosteita uskoo! Ja miksei uskoisi, jos uskoo kaukaa tuodun chiansiemenenkin ravintoarvoihin.
Blogista eilistä ja paistoa löysin korjuuohjeita. Helppoa se on: Hansikkaat kädessä riipii tai lypsää vihreitä siementerttuja sankoon, nyppii pois lehtiä ja levittelee sopivaan paikkaan kuivamaan, minulla tietysti se on hellankansi. Hiukan hypäytti, kun aluksi joukko pieniä eläväisiä vilisti pakoon eri suuntiin, mutta helposti ne sai talouspaperilla poistetuksi paperilta.

Parissa päivässä siementertut tuntuivat niin kuivilta, että rutistelin niitä sormissani ja siivilöin salaattisiivilällä. Ne eivät maistu juuri miltään tai hiukan miellyttäviltä ja ovat pehmeitä. Laitoin jo niitä riisin joukkoon. Vain teelusikallinen päivässä.
Hain jo lisääkin ja totesin, että olen niitellyt niitä niin, ettei enää juuri löytynyt. Viljelypeltojen vieriltä en kerää, koska viljelijä myrkyttää peltoja. Pitääköhän ensi kesänä laittaa nokkosensiemenviljelmä!

Syysaamuna

Aamulla portaat ovat kasteesta tai sateesta märät, enää ei voi mennä aamukahville ulos. Linnut ovat ajat sitten vaienneet, vain kurjet kriikuvat lähisuolla. Leikkelen pihakasveja alas. Kaikkeen elämään kuuluu kukoistus, lakastuminen ja kuolema. Siinä elämänkuviossa vain ollaan mukana, kaikki mikä syntyy. Katsoin ohjelmaa, jossa eläkeläisjoukko tutustui amerikkalaisiin eläkeläisyhteisöihin. Rikkaimpien yhteisön naiset käyttivät hurjia summia kasvoleikkauksiin pysyäkseen nuoren näköisinä. He eivät hyväksyneet elämän kulkua.

Aktiivijaksojen jälkeen minusta tuntuu joskus, että elän liian pienellä liekillä liian varhain. En kuitenkaan löydä isompaa vaihdetta normaalipäiviini. Ehkä tämä yksinäisyyden hallinta on minun aktiviteettini. Olen liiaksi erakko, mutta en  innostu pinnallisista kontakteista, pitää olla jotain yhteistä. Ehkä en jaksaisi enempää. Minähän olen jo tässä vaiheessa, takana on monivaiheinen elämä, olen saanut sen, muistan sen.  Olen saanut kokea elämän kevään voiman, mikä luonnossa kertautuu elvyttävänä joka vuosi.

Työssä ollessani syksyni menivät hujauksessa jouluun. Nyt elämä kääntyy sisään päin, kun ulkona pimenee. Pitää aktivoida itseään. Ehkä innostun taas sukututkimuksesta, liityin ainakin takaisin sukuhistoriallisen seuran jäseneksi. Aurinkolyhdyt syttyvät omenapuun oksilla ja kuistin edessä, sato korjataan, maa laskeutuu lepoon. Sen alla on uuden, ihanan kevään odotus.

Mennyt ja läsnä

Vanhemmalla ihmisellä on paljon edesmenneitä ihmisiä ja menetettyjä asioita. Vanhan kotimökin ohi kulkiessa valtaa joskus mielen haikeus: Olisipa kaikki kuin ennen, isä ulkotöissään, äiti tuvassa, lehmiä ja vasikoita navetassa, veli lenkillä kylätiellä. Tai voisipa mennä tätien kotiin ja lauantai-iltana siihen hyvään talosaunaan.

Onhan elämä tuonut myös uusia ihmisiä, jälkikasvua, uutta perhettä, uutta sukua, myös kälyjä ja lankomiehiä, joista osa on jo kymmenien vuosien tuttuja. Miehen lähisuvun seurassa viriää myös aika, jolloin tutustuttiin, nuoruuden voiman ja rohkeuden ajat, nousee muisto puolisosta nuorena, kipeä kaipaus. Edesmennyt on läsnä veljissään erityisellä tavalla, heidän yhteisissä kasvuvuosissaan ja elinikäisessä ystävyydessään. Läsnä on myös ajan kulku ja elämän hauraus, yhteen liittyneiden elämäntaivalten kipukohdat ja elämänlahjat, jäljellä olevat elinpäivät ja tämän hetken läsnäolo.

Apteekkiasiaa

Ostin reseptivapaita Posirex Honey-Lemon imeskeltäviä kurkkutabletteja. Kotona luin tietoa potilaalle- paperia.
Imeskelytabletteja saa antaa yli kuusivuotiaille joka toinen tunti. Muut lääkevalmisteet: " Kerro lääkärille tai apteekkihenkilökunnalle, jos parhaillaan käytät, olet äskettäin käyttänyt tai saatat käyttää muita lääkkeitä. Yhteisvaikutuksia muiden lääkkeiden kanssa ei ole kuitenkaan todettu." Voi kun en lukenut apteekissa, pitääkö minun mennä takaisin apteekkiin kertomaan, että otin aamulla Primaspania, voinko nyt ottaa Posirexiä? Tässä on lääkelistani, mitä tehdään? Vai pitäisikö soittaa lääkärille eli pyytää  soittoaikaa? Mitähän minulle vastattaisiin?😳

Mumma Hesassa

Olenko tosiaan elänyt kaikki nämä vuodet, ajattelin, kun näytin nelivuotiaalle ikääni. Seitsemän kertaa kaikki sormet ja sitten neljä yhteistä vuotta. Vuosikymmenet pikavilistivät mielessäni, kun avasin ja suljin sormiani. Koettakaas näyttää ikänne itsellenne! Jollakin tavalla elämänkulku on kiinteytynyt mielessäni jatkumoksi, josta usein jokin jakso nousee pohdittavaksi uudelleen. Jotakin aikaa voi olla ikävä, jotakin arvostaa, jotain haluaisi unohtaa, jotakin eläisi toisin jos voisi. -Sinä voit elää sata vuotta, sitten varmaan kuolet, kuolet ennen kuin minä. -Toivottavasti.

Lapsiperheen puuhissa tunsin olevani taas elossa, kuin olisin saanut jatkoaikaa vaikean ajan jälkeen. On mukavaa, että ikäihminenkin voi toipua. Viihdyin toista viikkoa Helsingissä niin hyvin, tavaten välillä ystäviä, sukulaisia ja entisiä työkavereita, että melkein aloin katsella vuokra-asuntoa. Tai katselinkin ilmoituksia.
No niin. Nyt kyllä väsyttää ja vaivojakin  taas muistui mieleen, mutta hyvä oli tulla takaisin viileään tupaan. Vadelmatarhan marjoneet varret odottavat poistoa. Omat rutiinit palaavat. Moneen kertaan luettuja loruja kertautuu mielessäni: Hikkori tikkori toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hikkori tikkari toikki.

Elokuuta

Elokuun lopulla tuntee jo syksyn lähestymisen. Kaksi alati odottavaista hupulaistani seurailevat ikkunasta syksyn merkkejä.
Kylätien varrella lepäävät kypsyvän ohran, kauran ja kuminan tuoksut pyöräilijän ilona.
Käsityöt tulivat ohjelmaan ja saman tien niskakivut lisäilmiöineen. Voi harmi, käsityöt olisivat niin mukavaa ajankulua ja tuliaiset omatekoisia. On pinkkiä tällä kertaa!


Kirjastoauto pysähtyy lähistöllä. Vain minä käyn siellä kesäaikaan, muut eivät enää jaksa, talvella ei käy kukaan. Viimeksi lainasin Antti Eskolan postuumisti julkaistun "Vanhanakin voi ajatella". Kiinnostavinta minulle siinä ovat hänen omat kokemuksensa ikääntymisestä (kuten pukeutumisen vaiheiden muutos erillisiksi operaatioiksi), lapsuuden elementteihin kuuluneiden radiohartauksien merkityksestä uskon kasvulle ja kuolemaan valmistautumisesta. Elämänkokonaisuuden lanka näyttäytyy selvästi. Harva pystyy näin loppuun asti elämäänsä luotsaamaan. "Jotain muutakin on", on hänen uskontunnustuksensa.
Toinen kiinnostava luettava oli Sally Salmisen Katriina, 1930- luvun bestseller. Luin sen aluksi ruotsiksi, kun se oli lainattavissa. Siinä oli hauskaa, oli vanhaa kieltä ja Ahvenanmaan murretta. Myöhemmin sain sisarelta lainaksi suomenkielisen kappaleen. Kirjaa käännetään nyt uudelleen.

Kirjastoaulani on nostalginen maitolaituri, jota täällä sanotaan nimellä kuskipukki. Ennenvanhaan sellaiset olivat nuorison kokoontumispaikkoja ja aamuvarhain myös maitotonkkien viejät saattoivat tavata samalla asialla olevia naapureitaan. Sekin muistuttaa ajasta ja elämänmuodoista, jotka ovat iäksi kadonneet.

Ei minun ollenkaan pitänyt, mutta hiki päässä siirtelin taas huonekaluja. Joka järjestyksessä on jokin ongelma, edellisessä se että televisio on liian iso tupaan, tuvan vanha pitkä penkki ei ollut käytössä ja puusohvan edessä liian lähellä oli keinutuoli. Nyt on istuinsijoja edelleen liian vähän, kun kolmas keinutuoli oli liikaa. Eikä tuoleista näe päätä kääntämättä, sattuuko joku kulkemaan tiellä!Televisio on peräkamarissa toistaiseksi.Meikäläisen sisustusprojektit ovat tällaisia.

Viimeinen versio on toimiva!

Pientä hupia parisuhteista

Suosikkikolumnistini on paikallislehden Karmo Patreti (anagrammi),  jonka (itse)ironisissa Peräkamarista parrasvaloihin- pakinoissa on melkein aina jotakin, joka minua huvittaa. Viimeksi hän kirjoitti muun muassa parisuhteista. "Naimisihin mennes on tiätysti se hyvä puali notta voi unohtaa omat vikansa. Mitä sitä ny kaks ihmistä samoja asioota muisteloo."

Mökkihuussin peräseinän on vuosikymmenet peittänyt kuva, joka järisyttävästi kuvaa miehen tuskaa vaativassa parisuhteessa. Voisi se olla toisinkin päin.

Vesitutkielmia

Kauneimmillaan vesi on, kun se tyynenä tai läikehtivänä peilinä heijastelee taivaan värejä ja puitten kuvajaisia. Tai kun veden pinta väreilee niin, että aurinko luo kimalluksen sen pintaan.

Piti mennä katsomaan, mihin kohtaan aurinko nyt mökkisaaren maisemassa laskee. Puoli kymmneltä se laski matalan tason vasempaan laitaan, viimeksi käydessä vielä oikeaan. Ja syyskuussa jos käy, on jo kaukana vasemmalla mäen takana.

Kauneimmillaan ilta on, kun taivas hehkuu auringonlaskun jälkeen.

Mutta ihana on myös kaivattu sade! Rutikuiva sammalkin pörhistyi.

Uuden aamun kirkkaus viriää puoli viideltä.

 Ei vesi yhden pienen maton pesusta vuodessa voi pilaantua. Mäntysuovan tuoksu pitää joskus tuntea.

Hiljainen lepäily ulkona tuo linnut esiin. Joutsenperhe uiskenteli päivittäin lähistöllä ja kuikkaperhe, miten kauniit ovat niiden profiilit vettä vasten! Tikka nakutteli kauan ruokaansa kelomännystä. Sillä lailla lujasta pitää sen ruokansa hankkia!

Jotkut ovat tykänneet katsella näitä kuviani, vaikka ovat vain kännykällä otettuja. Niinpä laitoin niitä nyt oikein roppakaupalla! Haikein mielin aina lähtöä valmistelee. Ehkä en tule enää tänä vuonna, saa nähdä.