Mitä veisuuta!

Tulipa oikein Lapuapäivä. Oli  seurakuntaviikon päätöspäivä ja herättäjän kirkkopyhä. Kirkossa messu, opistolla lounas ja seurat. Olin sisareni seurassa ja tapasin monia tuttujani. Ensin emerituspiispa Laulaja piti kiinnostavan esitelmän kohtuullisuudesta, sitten Salla Ranta älyllisen pohdiskelun häihinkutsttujen vertauksesta. Opiston ihana kuoro esitti virsisovituksia. Virrenveisuun aikana kirkossa ja opistolla oli ilo kuunnella upeata mieslaulua lähipenkeistä. Muualla en ole kuullut moniäänistä penkkiveisuuta. Kuoroissa laulavat saattavat innostua laulamaan muita ääniä. Silloin tuntuu kuin olisi kuorossa laulamassa, vaikkei minulla ääni juuri kuljekaan.

Pyhäinpäivänä olimme illalla kotikylän kaunissa, kodikkaassa kirkossa. Oli hyvä istua lapsuuden kotikyläisten keskellä jakamassa pyhäinpäivän tuntoja. Puhelimme äsken vaimonsa menettäneen tutun miehen, koulukaverini pikkuveljen  kanssa. Monet menivät hänen vierelleen. Kunpa se hetki olisi hetkeksi lieventänyt hänen tuskaansa ja muistokynttilä vienyt lohtua kotiinkin. Vaikeinta hänelle on mennä tyhjään kotiin.

Sunnuntai-iltana oli isossa kirkossa vielä Petri Laaksosen konsertti.  Kirkko oli täpötäysi. Jotenkin en ihastunut erityisemmin, vaikka esitykset olivat hyviä. En erottanut kunnolla minulle vieraiden laulujen sanoja. Kaunein oli äidin muistolle tehty pianosävellys, joka äidin toivomuksesta alkoi Karjalan kunnailla- sävelin. Alkoi väsyttää, sydän muistutti rajoistaan. Päivä oli täysi.

Aamulla mielessä hyrisi: "Täällä Pohjantähden alla taivas täyttyy purppuralla.Siitä suojakseni peiton minä itselleni saan." Niissä tunnelmissa nousin junaan.

I