Kuuman sisällä

On merkillinen, pysähtynyt, odottava tunnelma. Muuttuuko mikään tänäänkään tässä monen viikon painavassa helleputkessa, tuleeko ukonilma? Varjossa on 32 astetta, yöllä yli 20, sisällä 27 astetta. Yhden huoneen saa viilennetyksi. Aamulla olen ollut ulkona, poiminut vadelmia, niittänyt vähän nokkosia, käynyt saunatuvan ammeessa vilvoittelemassa. Auringon noustessa ylemmäs paahtamaan pysyttelen sisällä. Vältän aurinkoa ja kuumuutta monesta syystä. Olo on kuin vangilla, liikkumaton olo. Hätäähän minulla ei ole, kun voin olla välillä viilentymässä ilmapumpun hurinassa, vähän epämiellyttävässä kyllä pitempään ollen. Ajattelen monia läheisiä ja tuttuja, kuinka pärjäävät ja jaksavat ilman viilennystä päivän ja yön. Joillekin lämpö sopii, monelle se on kärsimystä. Täällä ei ole satanut puoleentoista viikkoon. Ennen ei ole tullut mieleen pelätä metsäpaloa.Tiedän, että maailma pyörii tuolla kauempana, autot kulkevat, ihmisiä on töissä, kaikenlaisissa töissä, junat ja bussit kulkevat. Onkohan päiväkodissa mitään viilennystä?
En ole tänään nähnyt yhtään ihmistä. Olen hiljaisen helteen sisällä. Minkälaisia säätiloja, luonnonilmiöitä ja ilmastoja mahtavat lapseni ja lapsenlapseni kokea elämänsä aikana? Illalla hiukan viilenee, tuuli on lämmin, kerrankin, niinkuin etelän lomamaissa. Jospa menisi myöhällä vähän pyöräilemään.
Kolme vuotta sitten oli hänen viimeinen päivänsä kotona.

Hiljainen talo

Useamman viikon juhlakausi on ohi. Eilen talo tyhjeni lapsenlapsista ja vanhemmistaan. Vilkkaat olemukset, tekemiset ja äänet katosivat. Oli mukava käydä nukkumaan, kun saman katon alla oli muita ihmisiä. Uskalsi pitää ikkunoitakin auki. Viime viikkoina on ollut yhtä ja toista mukavaa ohjelmaa ja ihmisiä lähellä monella tavalla. Nyt ei ole mitään odottamista. Vajaan kolmen viikon päästä on fysioterapia.
Tekeminenkin on kuin seuraa. Nyt olisi mustikka-aika, mutta sitä ei tahdo löytyä ja marja on pientä, eikä kuumaan metsään jaksaisi mennäkään. Musta viinimarja kypsyy, mutta sitäkin on vähän ja niin pientä, ettei huvita poimia. Vadelma sen sijaan on hyvää, sitä täytyy illalla taas kierros kerätä. Se kypsyy jo nyt. Pyöräilykään ei oikein suju, pyörä kääntyy pian takaisin. Pitää vain olla ja kestää hellettä, joka tuntuu rajoittavalta hupulta talon ympärillä. Onneksi voin olla täällä. Kerrostaloyksiössäni oli tukalan kuuma jo toukokuussa.
Olen jaksanut tämän "seurakauden" yllättävän hyvin, vaikka unet jäävät liian lyhyiksi. Verenpaine kyllä on alkanut viime päivinä taas heitellä  ja raajat ovat viime viikkoina tulleet entistä mustelmankirjavammiksi verenohennuslääkkeiden vaikutuksesta. Talon tyhjennyttyä ja viimeisten tiskien selvittyä tuli yksinolon ahdistus kuin uutena asiana. Mitä minä olen yleensä tehnyt, miten aikani kuluttanut? Aamut, päivät, illat, yöt? Miten muut yksineläjät aikansa viettävät, jos eivät pysty paljon osallistumaan? Illalla minua piristi ajatus siitä, että maalaan aamulla varjossa olevan ulkorakennuksen verannanlattian. Sen teinkin, kun puunsuoja-aine oli valmiina. Huomisaamuna toinen kerros. Eipä sitten muuta tiedossa.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan olimme lähteneet viimeiselle vierailureissullemme Itä-Suomeen. Emme tienneet sitä viimeiseksi vielä palatessammekaan.

Vierailulla entisessä elämässä II

Tällä hetkellä varjossa on 32 astetta. Pysyttelen sisällä. Peräkamarissa on ilmalämpöpumppu, jonka saa jäähdyttämään. Siellä tuntuu kuitenkin äkkiä liian kylmältä ja vetoiselta oleskella, mutta ajoittain jäähdytän. Voi niitä, jotka ovat työssä ilman ilmastointia, vaikka rakennuksilla.
Hain vintistä laukkuja ja kansioita, joihin olen säästänyt papereita, kuljettanut asunnosta toiseen. Kävin niitä läpi ajan kanssa. Kuusikymmenluvun kirjeitä tyttökavereilta koulusta ja Tukholman kesätyöpaikoista, työaikaisia kirjeitä, kortteja  ja valokuvia - paljon niitä kortteja ja muistamisia olinkin saanut - , kalenterit pitkältä ajalta, omia seurusteluaikaisia kirjoituksiani ja runoja, salassa pidettyjä valokuvia, arvokkaimpana aarteena miehen rakkauskirjeitä. Luin kirjeitä, katsoin kortteja ja kuvia, muistin enimmät niihin liittyvät asiat, kesätyökavereita en muista. Työmatkoja, kursseja, sairausasioita, ihmisiä, ihmisiä, kohtaloita, tapahtumia kuusikymmenluvulta alkaen vyöryi mieleen. Päätin, että enää minun ei tarvitse näitä säilyttää muutamia lukuun ottamatta, olen nyt katsonut ja kerrannut niitä. Tätä vartenko olen niitä säilyttänyt?  On parasta että itse poistan niitä. Nyt monta pussillista paperia on revittynä ja vietynä roskasäiliöön, kalenterit, kirjeet, artikkeleita, kuvia. Miehen kirjeitä en pysty repimään enkä aiokaan. Ihania kirjeitä, voi mikä aika elämässä! Luen niitä joskus vielä. Ei se haittaa, jos joku jälkipolvistakin niitä näkisi,upeita kuvauksia hänen hienolla käsialallaan. Paljon on vielä vintin kaapissa läpi käytävää, enimmäkseen työhön liittynyttä materiaalia, mutta nyt riittää tälle päivälle, on mentävä viilennykseen.Annan itseni eläytyä niihin muistoihin, jotka eniten nousevat mieleen. Kuusikymmenluvulle.

Vierailulla entisessä elämässä

Siltä se tuntui, viisi päivää mökkisaaressa, kaksi yötä yksin, kaksi tyttären perheen ja koirien kanssa. Maisemat olivat yhtä ihanat kuin ennenkin, mökki entisellään, toiminnot perinteiset, lämpimät kivet ja askelmat jalan alla täysin tutut. Kolmenkymmenen kesän muistot elävät siellä. Nyt käynnit ovat harventuneet, viime vuosina olen käynyt siellä 1-2 kertaa kesässä. Omistajuuskin on siirretty, niinkuin hyvä on. Tuntui tosiaan, että olen käymässä entisessä elämässäni. Vasta viimeisen vuorokauden aikana aloin olla läsnä tässä hetkessä. Veden lämmettyä kunnolla uskalsin mennä veteen muutamaan kertaan. Sehän siinä "vesihoitolassa" on ollut pääintressi, uiminen saunasta ja muutoin. Nyt on oltava varovainen, mutta hyvältä veden syleily taas tuntui. Perinteinen sukutapaaminen paikkakunnalla veti minut ja kymmeniä muita taas yhteen. On hyvä nähdä, kuinka miehen suku ja yleensä elämä jatkuu uusin jäsenin ja nuorin voimin. Meillä kaikilla on vaihtuva osamme elämänpyörän kierrossa.

Kotiseurat

Tänä vuonna vietin Herättäjäjuhlia kotona körttiradion juurella. Mielelläni olisin ollut  jonain päivänä Tampereella Kalevankirkon juurella sisareni vierellä, mutta en jaksanut alkaa järjestellä kulkemista, kun täältä ei ollutkaan yhden päivän bussikyytiä ja junavuorot sopivat huonosti. Mutta kuuntelin kaikki tilaisuudet. Merkillistä oli, että pystyin keskittymään tavallista paremmin kaikkiin puheisiin. Hiukan ihmettelin  vuoden 1918 tapahtumien kertaamisen määrää lukuisissa puheissa ja sovinnonteon tarvepuhetta. Missä se kauna näin vahvana vielä elää? Päätösseurojen polvirukous ja Jaakko Löytyn pitämä siunaus liikutti minua kotonakin.
Korvaamadon sain jatkoksi näinkin, joku virsi aina hyrisee päässäni. Virsissä pyydetään usein, että Jeesus opettaisi nöyryyttä, toisten ymmärtämistä ja auttamista, kiitollisuutta, omavoimaisuudesta luopumista, lapseutta. Tietävätkö runoilijat ja veisaajat, mitä pyytävät? Sellaiset opetukset tapahtuvat kovalla kädellä.
Päätösseuroissa minulla oli seuraa. Kutsuin iäkkään sukulaismiehen naapurista syömään lohikeittoa. Hänen vaimonsa on sairaalassa. Hän jäi kuuntelemaan seurat kanssani. Tämä oli hyvä näin, tänä vuonna.

Joinakin aamupäivinä olo on tuntunut niin toimivalta, että on tullut mieleen, että ehkä en kuolekaan vielä, ehkä olen täällä ensi kesänäkin. Muutoinhan olen mielestäni valmis kuolemaan, pahemmalta välttyäkseni, mutta ei juuri nyt. Piti saattaa ensin velipoika  maan multiin, olla rippijuhlissa, nyt ei saisi lasteni lomat mennä pilalle, pian olisi saarimökillä käynti ja sukutapaaminen, sitten vasta...Toisina päivinä taas on olo vaikea ja sivuoireet haittaavat.  On myös käynyt ilmi, että puuhaamisella on rajansa, jotka kannattaa muistaa.

Anna- Leena Härkönen pohtii kirjassaan Valomerkki paljon kuolemaa, eutanasiaa ja masennusta. Yksi hänen lainaamansa lause jäi mieleeni: " Se kuolemassa on vikana; jäi tulevaisuus näkemättä".
Minua on pitkään jotenkin ihastuttanut elämän jatkumossa se, kun muistaa elävästi tiettyjä hetkiä, kuin olisi siinä ajassa nyt, ja kuitenkin tietää asiat siitä hetkestä tähän asti. Esimerkiksi mieleen on noussut tuoreena hetki ensimmäiseltä mökkikesältä 1987. Se oli kylmä ja sateinen kesä. Katson mökin terassilla mittaria seinällä. Se näyttää 11 astetta. - Ei haittaa, ajattelen. Tuvan saa lämpimäksi, ja saunan. Olen nyt nähnyt sen hetken tulevaisuutta 31 vuotta eteenpäin.
Kuoleman tulevaisuus on arvoitus. Mutta nyt pitää mennä ottamaan mustikkapiirakka uunista.

Valon juhlaa

Vielä illalla yhdentoista maissa, kun laittelee säleverhoja kiinni, näkyy auringon paiste metsän takana pelloilla. Valoa on ylenmäärin. Kun saisi tämän valon tankatuksi talven varalle! Miten pimeä ja kylmä oli viime talvi, joulukuussa ei näkynyt aurinkoa kertaakaan. Ella Kannisen ohjelmassa Eppu Nuotio lausui oman hienen pikku runonsa. Sen ajatus oli, että nyt säilöän kaiken valon, että jaksaisin taas läpi talven pimeän.
Iltakävelyllä kiertelen pihaani ja tienvarsia, ihailen laskevan auringon valaisemia mäntyjen runkoja. Maalaiskasvatin sielu lepää tienvarren tutussa kasvustossa: päivänkakkara, kissankello, apila, siankärsämö, horsma, mesimarja (luhrikka) jne. Pienellä alalla on paljon eri kasveja. Vanhan maalaistalon pihapiirissä putkahtelee siellä täällä esiin vanhoja perennoja, joiden nimiä olen taas netistä kerrannut. On lehtosinilatva, rohtosuopayrtti, maahumala, niittyhumala, peurankello, akileija. On myös muutamia saatuja, joiden nimiä en muista, ne kun eivät tahdo tarttua päähäni. Parhaiten menestyvät naapureilta saadut kasvit. Tatarilla on huikea kasvuvoima. Se vaatii jatkuvaa rajaamista.

Tatar kukoistaa

Murrosiän kuohuja tasoittelin pitkillä metsäretkillä. Silloin ei luonnossa tarvinnut pelätä muuta kuin käärmeitä eikä niitäkään meilläpäin näkynyt. Ei ollut karhuja eikä susia, ei hirvikärpäsiä eikä punkkeja. Tämän hetken lasten pitää varoa monenlaista luonnossa. Heidän pitää myös selvitä muuttuvassa maailmassa, jonka hallinta alkaa meikäläisestä tuntua liian vaativalta. -Tuota en aio hankkia, sanon itselleni, esim. mobiilimaksamisesta.
Tietokoneissa aina jokin huolestuttaa. Nyt tämä kannettava ei esim. lataa akkua, johdossako vika? Vanha pöytäkoneeni toimii vakaasti verrattuna tähän uudempaan, mutta sen ohjelman päivitys tulee puolen vuoden päästä poistumaan eikä se nytkään päivity, pitkä talvipaussi hyyti sen asiantuntijankin tutkimana. Windows 10 on käsissäni hyppivä ja levoton ohjelma verrattuna seiskaan.

Niittyhumala

Lapset ja lapsenlapset oppivat yleensä näppärämmiksi kuin me, joiden varhaislapsuudessa ei ollut sähköäkään.
Nyt olen täällä, minne koko talven kaipasin. Katselen, kuljeskelen. Moni asia on hyvin, mutta uneni on huonontunut ennestään, vaikka se jo oli paremmalla tolalla. Koetan aina vähentää lääkkeitä, jotka eivät ole pakollisia, mutta joudun palaamaan niihin, esim. kun uni vain ei tule eikä kestä. Väsymyksen takia olen kieltäytynyt monesta mukavasta menosta. Miksi en ole rento täälläkään?

Tienvartta