Vuori lasinen

Sisareni lähdettyä olen istunut roosan kutimeni kanssa keinutuolissa, katsellut maiseman vaipumista pimeyteen ja kuunnellut netistä herättäjäyhdistyksen uusia levyjä sekä Samuli Edelmanin uutta kokoelmaa Vaiheet 2. Sieltä jää mieleen soimaan kaunis Lasinen vuori.
En tavallaan ymmärrä, mistä tämä Aale Tynnin teksti kertoo ja tavallaan se puhuu minulle jotakin sellaista, minkä haluaisin jakaa minulta iäksi kadonneen elämänkumppanini kanssa. Siitä tulee mieleen nuoruuden ajat, kun kuunneltiin yhdessä musiikkia osakuntatalolla (kummallakaan ei ollut musiikkivälineitä), pettymykset omaan osuuteeni elämän varrella, -olinko sellainen prinsessa jonka takia kannatti nousta lasista vuorta?- monta tulkintaa suhteesta ja elämästä.
Enimmäkseen olen viime aikoina tuntenut olevani kokonaisempi oma itseni, en vain revitty puolikas. Jokin herkkä kohta kuitenkin avaa kaipauksen.

(En saanut illalla linkkiä toimimaan enkä pöytäkoneeseen ääntäkään, vaikka kuinka yritin.Tänään sain muutetuksi liittimiä ja asetuksia, hyvä minä!)

Hiljaiseloa, lepoa

Katselen valojani, sytyttelen tulia, katselen niitä illan sinisenä hetkenä. Kudon Lotte- säärystimiä vaaleanpunertavasta langasta, miniän toivomia, mukava tehdä uutta helppoa mallia. Pesen ja silitän lakanapyykkiä. Päivällä hiihtelin vähän kesantopellolla ja kävin katsomassa näkyykö viime kesänä istutettuja kuusentaimia, ei näkynyt lumen alta. Mielessä pyörii päivätorkahduksen uni. Loukkaannuin, kun äiti ei pyytänyt minua siivoamaan remontoitua kotiamme kuten oli pyytänyt sisaruksiani. Suutuin, sanoin Hyvästi ja lähdin ulos. Siellä tajusin, että sitähän hän odottikin. Tajusin, että asuin vieläkin kotona, vaikka olin kai kolmikymppinen. Muistin että ennenkin olen nähnyt samantapaista unta. Siinä oli vielä se ongelma, etten tiennyt yhtään mistä saisin työpaikan ja asunnon, menin vain aina kotiin.Monen iän kysymykset liikehtivät unessa.

Tapanina

Tapaninajelu vain hevosta vailla

Talo on tyhjentynyt ja hiljennyt. Se viileni, alkoi viluttaa, vaikka lämmitän. Viitenä päivänä ja neljänä yönä sen katon alla oli taas väkeä ja elämää joka huoneessa. Pihapiirikin oli vilkas, lapsen nauru kiiri siellä, kun hän paljusta kirmaili tekemään lumienkeleitä. Vietimme leppoisaa perhejoulua niinkuin ennen.

Yksi joulumme oli kahdenkeskinen. Lasten perhejoulut olivat mukana kuvina ja viesteinä. Saunassa mies sanoi: -Tällaista joulua olen aina toivonut. Hiljaisuutta ja rauhaa. Onneksi se toive ehti kerran toteutua.

Sukujen silmäterän joulua katsellessa nousi monta kertaa mieleen kuvia pakolaisleirien lapsista tai  yleensä vailla elämän perustarvikkeita elävistä pienistä ja isoista ihmisistä. Miten maailma voi olla näin epäoikeudenmukainen?

Hiljentyneessä talossa katsoin tallentamani elokuvan "Ihmeellinen on elämä",vuonna  1946 tehdyn amerikkalaisen joulunajan suursuosikin. Se on jostain syystä jäänyt minulta aiemmin katsomatta, lienee aina ollut muuta ohjelmaa joulupäivänä. Kyynelehdin vuolaasti, kun hyvyys voitti. Miten maailma ei ole hyvyyttä tulvillaan, kun se on monien muidenkin mielestä niin koskettavaa?

Joulurauhaa

Talvipäivänseisaus, pehmeä harmaus. Lämpötila on plussan puolella, piha kiiltelee jäisellä kaljamalla, vesi läikehtii jään päällä. Näkyy vielä valkoista, kaikki lumi ei ole sulanut. Kotieläimeni linnut pyrähtelevät lintulaudalla. Naapurin musta kissa astelee arvokkaasti keskellä tietä, tulee katsastamaan ulkorakennusten hiiritilannetta. Joulukuusi odottaa vielä metsässä hakijoitaan. Tyttären perhe on päässyt perille Lappiin joululomalleen, pojan perhe tekee lähtöä tänne viiden tunnin matkalle. Enkelivartioita on anottu näiden ja muidenkin autojen edessä kulkemaan.

Toivotan, että nämä Jyväskylän Kirkkopuiston porot toisivat taikareessään jokaiselle lukijalle hyvän olon joulun sekä paljon iloa ja hyvyyttä ensi vuodelle!

Alusviikolla

Onhan tämä ylellistä! On aikaa tehdä valmisteluja kaikessa rauhassa täällä pimeän keskellä tuvassani. Yksi tai kaksi asiaa päivässä; pekaanikuorrutettu bataatti-porkkanalaatikko (pojan anopin uutuuslaatikko viime vuonna oli tosi hyvää), pullat, joulutortut, maksalaatikko, lanttulaatikko. Petivaatteet ulkona. Kauppapäivä perjantaina. Muistan hyvin entisajan jouluja, kun meille tuli aina jouluvieraita ja itse olin kokopäivätyössä. No, kenelläkään ei ollut huippuvaatimuksia, mutta olihan monen päivän ruokien ja tarjottavien laitto kiireistä hommaa. Aika aikaa kutakin, mutta osaan nyt kyllä iloita tästä leppoisuudesta, tämä on jo joulua jouluradion säestyksellä. En ole useinkaan itse tehnyt laatikoita, paitsi maksalaatikkoa joulupuuron ohessa. Enkä pullaakaan vuosiin. Nyt tein ensi kertaa raskin eli juuren, kun sattui sellainen ohje silmiini. En osaa sanoa tuliko parempaa, ehkä. Olen paistellut kaiken puuhellan uunissa, niin tulee lämpöä samalla. Minkähänlaisia olivat jouluvalmistelut tässä talossa vaikka sata vuotta sitten, jolloin äiti oli kymmenvuotias? Ainakin talo oli täynnä väkeä ja navetta eläimiä.

Yksin ollessa mieli liikkuu muiden luona, erityisesti jos jollakin on huolta ja sairautta. Puhelin on hyvä keksintö näissäkin oloissa. Olen käynyt tapaamassa hiljaista elämää eläviä naapureitani ja paikalle sattuen myös kirjastoauton kuljettajaa, vaikka en lainannut. Jyväskylässä lähikirjastossa ei juuri edes tervehditä, täällä tunnen kirjastotyöntekijän sairaudet. Ihmisen arvo korostuu vähyydessä. Varmaan on elämän rikkautta kuulua ja sopeutua erilaisiin ympäristöihin.

Talossa on hyvä hengittää ja viileätä nukkua. On hyvä ja kiitollinen mieli, kun olotila tuntuu normaalilta muunlaisten vuosien jälkeen. Jokainen sairastellut tietää, miten arvokasta on hyvä, tavallinen arki. Ulkona ei ole ollut yölläkään pimeätä, kun kuu on valaissut pilvien takaa lumisia peltoja. Kunpa tuo lumi pysyisi.

Joulumuorina

Tulin eilen Torpalle, kun sain naapureilta kyydin ovelta ovelle, vaikka päiväkeskuksen ohjelmia ja jumppaa ei olisi mielellään jättänyt väliin. Toiveena on, että jouluna ollaan täällä pojan perheen kanssa. Täällä syntyy kuin itsestään puuhaa ja liikuntaa, ei tässä ohjausta kaipaakaan. Hellaan ja takkaan tuli, siitä se puuha aina talvella alkaa. Puunhaku on yksi toistuva toimi, vielä puita vajassa on.

Olin antanut ison kirjoituspöydän eteenpäin. Pieneen tupakamariin tuli uusi järjestys taas kerran, kun vanha pienempi pöytä sai sijan. Vinyylimatto on suosikkini, se ei naarmuunnu meikäläselläkään. Tietokone oli irroteltu pöydän haussa, mutta löytyivät ne piuhat taas paikoilleen. Yhtä ja toista oppii, kun on pakko, ennen mies aina hoiti tuollaiset asiat. Lumilapiota tarvittiin portailla ja saunan edessä, kylältä oli traktorimies aurannut pihan. Kaksi isoa lumikasaa kertoo, että täällä on ollut aika lailla lunta. Katoilta humahteli lumileippoja alas suojasäässä. Piha oli liukas, hain kelkan avuksi. Jouluvalojen asentelussa ulos neljään paikkaan vierähti hyvä tovi, tuli ulkoilu samalla.
Omenapuun toinen päärunko oli jostain syystä retkahtanut maahan. Aamun valjettua sahasin sen poikki. Vielä piti sahata parista kohtaa, että jaksoin raahata rungon vajaan  ja oksat metsään. Tuli päivän voimaharjoittelu. Vintille on kertynyt liki kahdenkymmenen vuoden aikana joulutavaroita. Olen niitä kuljetellut  alas ja asetellut. Ikkunoilla loistavat nyt jouluvalot.Tällainen joulupuuha on mieleeni, ruuanlaitto ei niinkään, mutta hoidettava sekin on ettei jouluna olla nälissään.Pitkästä aikaa olivat matotkin ulkona, on siis vähän siivottukin. Ihmettelen, miksi ei puhuta helmisiivoista, kun matalalta paistava helmikuun aurinko paljastaa kaiken. Tässä hämärässä ja jouluvaloissa ei tahdo edes erottaa siivouksen tarvetta.

Kaikesta tulee mieleen entisiä jouluja ja muistoja. Kun nyt on kulunut yli neljä vuotta yksin jäämisestä, niiden kipu on kuitenkin taittunut, laantunut. Useimmiten.Viides joulu.
Illan jo hämärty vessä otin kelkan ja lähdin liikkeelle. Maantielle oli tuotu hiekkaa, tien reunassakin kirskahteli hiekanjyvä tuon tuostakin jalaksen alla. Omalla sivutiellämme sen sijaan luisti mainiosti kuin ennen vanhaan. Aina, kun tänne tulee, huomaa miten puhdas ja raikas ilma täällä on.
Tässä nyt puuhailen niitä näitä joulumuorina. Aikaa on reilusti.Kunpa ei tulisi esteitä kenenkään matkaan.

Patalappuseikkailu

Syksyn neulomusten jäljiltä korissa oli sekalainen kasa langanloppuja. Patalapunhan niistä voi aina tehdä. Tuli mieleen kaksinkertainen pannulappu, jollaista en ole ennen tehnyt. Netistä löytyi ohjeita. Käsityöblogeja on paljon ja niistä on minullekin löytynyt paljon kivoja malleja. Niitä eivät kirjoita vanhat mummot, vaan nuoret ja nuorehkot naiset, joiden käsityöinnostus on suuri.
Ohjeet tuntuivat hankalilta ymmärtää. Virkataan ketju, sitten virkataan spiraalina, päihin yksi silmukka, toisessa ohjeessa kolme. Syntyy ikäänkuin pussi? No tein niinkuin ymmärsin, virkkasin 44 ketjusilmukkaa, kolme päihin, sitten aloin virkata sitä molemmin puolin, siis kiersin aloitusriviä spiraalina. Pitkään en uskonut, että siitä tulisi kuvien mukainen tulos, virkkasin vain eteenpäin melkein jännityksissä.
Muistui mieleen ensimmäinen patalappuni kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Vielä toukokuussa minun ja erään Tapion patalaput olivat kesken. Työni oli hikinen ja kivikova. Opettaja sen taisi loppuun saattaa. Naapurin Raija sen sijaan kutoi kaulahuivin jo viisivuotiaana ja on vieläkin käsityötaituri.
                                          
Jossain vaiheessa tuli vastaan tosiaan kuin pussi ja sitten reunat alkoivat lähestyä toisiaan. Ja lopulta sai virkkoa reunat keskellä yhteen ja tukeva kaksinkertainen pannulappu on valmis! Lankaa upposi yllättävän paljon.
Monille tämä on varmaan tuttu homma, mutta minulle uusi. Hauskaa, että on jotain uutta, näin pientäkin. Leikin tässä vähän käsityöblogia.             

Karhunpesässä

Työssä ollessani kaipasin keskitalvella, että saisi vetäytyä pesäänsä kuin karhu talviunille. Tänään on ollut sellainen päivä, yksi monista. Aamusta alkaen on sadellut lunta, sitten ikkunoihin tuli räntää. Nyt maisema on pimentynyt, valolaitteet syttyvät. En ole käynytkään ulkona enkä puhunut kenenkään kanssa. Korvat soivat, mutta aina en kuule sitä, kun keskityn johonkin asiaan. Istun, kuuntelen ylen ykkösen musiikkiohjelmia, kudon. Vaikka kaikille on jo jotain neulottuna, loppulangoista syntyy taas yhdet pikkutytön sukat. (Asianharrastajille: varsi Olgasukkaa kolmella värillä, lapa broken seeds). Lapsi saattaa kutsua niitä revontulisukiksi.
Istun tuolissa, jonka siirsin parvekkeelta sisään. Asia vaati taas muiden huonekalujen siirtoja,, ettei näyttäisi liian ahtaalta. Tämän viisikymmenluvun tuolin ostimme joskus verhoilijalta. Sen (ja kukkalaudan) myötä boksini alkaa näyttää vanhan torpan kamarilta, vaikka tämän piti olla ikäänkuin modernimpaa. Tätä siis se "omannäköinen" varmaan tarkoittaa, mitä joskus täällä ihmettelin. Minunnäköistäni, entisiltä vuosikymmeniltä!
Tässä istuskellessni ihmettelen vuosikymmeniä. Viime vuosituhat on pian kahdenkymmenen vuoden takana, nuorille tosi kaukana. Ja minusta vuosituhannen tai vuosisadan vaihdos on ihan lähellä. Ammuimme silloin raketteja Torpan pihalla. Joudun laskemaan päässäni tuon tuostakin, kuinka vanha on vaikka kuusikymmenluvulla syntynyt. Kahdeksankymmenluvulla syntynyt lähenee jo neljääkymmentä. En kysy, minne ne vuosikymmenet menivät, koska ne olivat täyttä elämää, muistoja täynnä.
Täällä ei ole keinutuolia, mutta olen ollut kauan niin sanotusti ollut kiikkustuolissa kutomassa sukkaa. Sitä monet eläkkeelle siirtyvät haastatteluissa kauhistelevar. Joskus luin esim. Raija Sollamon haastattelua, jossa hän kammoksuu sellaista roolia: pitäisikö minun alkaa istumaan kiikkustuolissa ja kutomaan sukkaa?Hän kertoi pitäneensä työhuoneen yliopistolla ja menevänsä sinne joka päivä. Olkaamme erilaisia ja omanlaisiamne.
Näkeeköhän tässä vielä kevään tulon? Voi mikä ihme se aina on, kun valoa on huikeasti, maa ja puut puhkeavat vihreään kasvuun ja linnut palaavat visertämään reviireilleen  pesänrakennusintoa täynnä!
Sade tuntuu lakanneen, taitaa tämä karhu vielä vääntäytyä haistelemaan ulkoilmaa.



.

Leipurina

Miksi en leivo enää muuta kuin niitä iänikuisia puolukka-ja mustikkapiirakoitani, jotka ovat kyllä nuoremman väen mieleen? Tämä tuli mieleen, kun oli niin kodikasta ja tutunoloista hääriä monien kulhojen ja vuokien kanssa. Lupasin tehdä huomiseksi mustikka-juustokakun, jonka löysin nimellä itsenäisyyspäivän juustokakku.
Se on monivaiheinen hyydykekakku, jossa on tuorejuustoa, kuohukermaa, valkosuklaata ja mustikkasosetta. Olen joskus ennenkin niitä tehnyt, mutta ohjeella, jossa pinnalle tulee mustikkahyydyke. Tuolla se nyt hyytyy  parvekkeella ja tiskit on tiskattu. Tulos ei aina näytä priimalta, mutta syödyksi ovat tulleet.
Erityisen leipomisvirikkeen sain pojaltani kolmekymmentä vuotta sitten. Hän tuli perjantai-iltana kotiin ja sanoi: Rapussa oli hyvä tuoksu ja ihme ja kumma, se tuli meiltä! Olin leiponut, niinkuin kyllä siihen aikaan mielestäni useinkin. Siitä lähtien houkuttelin nuorisoani kaupungilta kotiin perjantai-iltaisin tuoksuilla, jotka tulivat rapussa vastaan, pullaa, sämpylöitä, piirakkaa, valkosipuliperunoita.
Voisihan sitä nytkin kutsua ihmisiä kahville useammin ja tehdä jotain uutta ohjetta, kun se kerran kivalta tuntuu. Vain itseä varten ei viitsi eikä  kannata tehdä. Toipumiseni on niin hyvällä mallilla, että paino nousee jatkuvasti. No, mukavampi sitä on vahtia kuin tahattomasti hupenevaa painoa.

Valopäiviä

Olipa hieno auringonnousu tänään, aurinko siis näkyi tänään ja eilen pitkästä aikaa. Marraskuussa oli kuulemma vain 17 tuntia aurinkoa keskimäärin, joillakin alueilla paljon vähemmänkin. Taivaan puna ei tallentunut kameraan loistavana kuten se oli. Ulkoilin kaupungilla lahjaostosten perässä viisi kilometriä talvisessa raikkaudessa.  Ei  mennyt lahjapäivä hukkaan. Huomenna lienee taas loskapäivä.

Adventtina

Aivan täynnä oli Suurkirkko tänään, kun sinne kotimatkani alussa astelin. Ihmeesti Hoosiannakirkko kutsuu ihmisiä. Tämäkin kirkko on ollut kotikirkkoni. Siitä oli mukava kulkea jouluvaloissa bussiterminaaliin ja muistaa elämän  aktiiviaikaa yli neljännesvuosisata sitten, kun niitä kulmia päivittäin kuljettiin.