Menneet

Kuuntelen hengellisen musiikin toivekonserttia tänä pimeän kosteana pyhäinpäivän iltana. Mieleen nousevat taas ne monet, jotka ovat iäksi elämästäni menneet, vaikka ovat joskus olleet elämänpiirini olennaisia ihmisiä. Isä, äiti, veli, Anna-täti, Iida-täti, Veikko-eno, isu, mummu. Elämänkumppani, jonka kanssa olin naimisissa 47 vuotta. Iäksi menneet. 

Menneet ovat myös monet muut, vaikka ovat jossain elossa. On työhön, kouluihin ja asuinpaikkoihin liittyneitä ihmisiä, aikanaan elämään tiiviistikin kuuluneita. Lapsuuskotikin on tavallaan mennyt, kuten muutkin entiset kodit. Paikkoja voi kaivata kuin ihmisiä. Huomenna pääsen käymään saarimökillä!

Onhan vielä tärkeitä ihmisiä tallella ja uuttakin tullut, niitä pieniäkin. Joihinkin ystäviin on yhteys lähentynyt. Sisar tietää kaikki asiani ja muistaa jotain paremmin kuin minä itse. Tytär on koko korona-ajan soittanut joka ilta. Tämä ei ole valitusvirsi, tämä ilta vain nostaa menneet esiin. Kirjoittaminen terapoi haikean mieleni kiitolliseksi. On niitäkin ihmisiä, joilla ei ole enää elossa ketään läheisiä, ei ketään kenen kanssa puhua.

Sellaista on vanhan yksin asuvan ihmisen elämä, kontaktit ovat enemmän mielessä kuin läsnä eikä jatkuvaa yhteyttä jaksaisikaan.

On elämän rikkautta, että on sellaista, mitä voi kaivata ja ikävöidä, pois mennyttä tai nyt muualla olevaa. Saa muistaa ja pyytää siunausta kaikille heille, kantaa mielessään. - Kaipaus on rakkautta, sanoi Pertti Simula Anne Flinkkilän haastattelussa tänään.

Lokakuun mielenmaisemaa

Lokakuu on lopuillaan, enää vajaat kaksi kuukautta päin pimeää. Tai vielä kaksi kuukautta. Osa puista on vieläkin lehdessä.  

Minua vaivaa jonkunasteinen  pahoinvointi ja vähän huimaakin. Kaipa se johtuu, toivottavasti johtuu kolmannesta perättäisestä antibioottikuurista.  Tavanomaistenkin lääkkeiden haittavaikutusluettelot ovat niin hurjia, ettei niitä kannata lukeakaan. Vuosikontrollin koetulokset olivat hyviä. Selitystä vuoden verran  elämää rajoittaneille sydänreaktioille ei löytynyt. Korvien välissä, arveli lääkäri, kun sydänfilmi, aamun rauhallisena hetkenä otettu,  oli vakaa. Onko korvieni väli on vuodessa muuttunut niin, että sydän rasittuu parhaimmistakin sosiaalisista kontakteista, jos ne kestävät vähän pitempään? Yritän rentoutua ja puhua vähän vähemmän niissä tilanteissa. En mitenkään pystyisi tehkemään entisiä kontaktien- ja puheentäyteisiä työpäiviäni. Ehkä kehoni on säätynyt  hiljaisuuden muottiin ja rasittuu heti, kun tilanne on vilkkaampi, vaikka se olisi kuinka mieluisa ja kaivattu.

Yleinen herkistyminen lienee tuttua ihmisen ikääntyessä. Keho reagoi paljon vahvemmin kuin ennen. Psyykkistä ahdistusta tai jännitystä tai masennusta tai stressiä ei aina pysty tunnistamaankaan kehonreaktioiden alta. En juurikaan muista, että nuorempana keho olisi kertonut psyykkisistä reaktioista kovinkaan selvästi.

Merkityksellisyyden tuntu on ihmiselle tärkeä. Mistä yksikseen elelevä ikäihminen saa merkityksellisyyden kokemusta varsinkin nyt koronan hallitessa?  Tavallaan se on itsestäänselvää. Itsensä huoltaminen tässää hetkessä niin, että ei sairastuisi koronaan ja toiseksi, että pysyisi ylipäätään toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään, niin ettei joutuisi paljon rasittamaan lähimpiään eikä yhteiskuntaa. Miten sen sanoisi myönteisesti: että voisi kokea elämänsä toimivana ja kokisi iloa siitä, mitä on saatavilla tai tehtävissä. Helpoiten merkityksellisyyttä koen, jos voin olla avuksi.

Vaikka olen tottunut yksinkertaiseen elämään, nousee joskus muistoja iloisista ravintolaillallisista tai lounaista työkaverien tai ystävien kanssa, aterioista, joita ei valitse terveellisyyden, vaan maun vuoksi, konsertti-illoista, teatterista.  Ja niistä ihanista jumppahetkistä tuossa tien toisella puolen, jotka on säästösyistä poistettu kokonaan kaupungin ohjelmistosta. Vesijumppaankaan en ole arvannut mennä.  Perhetapaamiset ovat puhelimen takana, vaikka pikkutyttö haluaisi tulla mumman luo yökylään.

Menemisten sijaan on vähän enemmän kotiohjelmaa. Olen kuunnellut Ikääntyvien yliopiston ja kansalaisopiston nettiluentoja, tänään ilmoittauduin kaupungin tarjoamalle Kiminkisen luennolle. Netistä löysin kivaa ilmaista joogaa, jonka nimi on Joogaa ihan kaikille. Parhaiten huono olo haihtuu, kun lähtee ulos raittiiseen ilmaan. Lenkkipolulla kyllä kaikki kävelevät ohitseni, minun jonka vauhtia muut ennen valittivat. Polvikin on jäykkä ja kipeytyy. Mutta metsä suhisee raikkaana ja hiljaisempikin vauhti kuljettaa.

 

 

Harmaan kauneus

Sumuisessa aamussa ei ole värejä, on vain  kylmä harmaus. Kauneinta sumu on järvellä tai merellä, kun se  haihtuu. Tämä on Tourujoen sillalta sunnuntaiaamuna. Syksyn puiden pitsi taivasta vasten on kuin herkkää piirrosta.. Kauan sitten tulimme helmikuussa Sri Lankan värikylläiseltä lomalta. Oli helpottavan rauhoittavaa katsella kotiluontoa, harmaan ja valkoisen pehmeitä, hiljaisia  sävyjä. Matkalta ostettu sängynpeittokin oli liian kirkas turkoosi kotiimme, vaikka ostohetkellä se oli rauhallisin sävy, mitä löytyi. Sopeudumme vuodenaikoihimme, tarvitsemme niitä, niiden värejä, muotoja ja ääniä. Kotimaastaan pakomatkalle joutuneet varmaan kaipaavat omaa tuttua aistimaailmaansa.

Luonto ylistää

Ihmettelen vähän itsekin, kuinka paljon olen vanhemmiten innostunut luonnon yksinkertaisista ilmiöistä. Muistan kuitenkin, että nuorempana en kuullut lintujen laulua tai huomannut kevään tuloa, ennenkuin havahduin täyteen kesään. Pää oli täynnä muuta asiaa ja sisäistä puhetta. Ihminen haluaa jakaa kokemuksiaan toisten kanssa ja blogi on palvellut sitä tarkoitusta: katso tuota!

Luin tulevan Henki-lehden, vielä Hengellinen Kuukausilehti, viime numerosta Fransiskus Assisilaisen Aurinkolaulusta. Aale Tynnin käännöksessä Fransiskus kutsuu ylistämään Herraa ihmeellisen luotujen kautta tai niiden vuoksi.

Otteita runosta: 

"Ole ylistetty, Herrani,sisar kuun ja tähtien vuoksi, olet ne taivaalle luonut kirkkaaksi ja ihaniksi ja kauniiksi.--

Ole ylistetty, Herrani, sisar veden vuoksi, joka on perin hyödyllinen ja nöyrä ja ihana ja kaino.--

Ole ylistetty, Herrani, äitimme sisar maan vuoksi, joka meitä ravitsee ja hoivaa ja tuottaa monenlaiset hedelmät ja värikkäät kukkaset ja yrtit."

Luontoveljiämme ovat veli aurinko, veli tuuli ja veli tuuli.

Näiden keskellä jos saa elää, elää ikäänkuin seurassa ja sielun hiljaisessa kiitoksessa.

Nyt ovat ilonani kukkaan puhjenneet kaktukset, koko kesän parvekkeella viettäneet . Ja viisivuotiaan piirros, voi kun pääsisi taas tapaamaan. Iloa on myös, jos voi  leipoa kiireisille jotain hyvää, jos on juhlan aihetta, vaikka tapaamiset ovat etänä. Erityisruokavalioihmisille voi tulla valkosuklaa-karpalokakku tai vaikka  suklaakakku. 

Illlalla tein vielä pienille rippikahveille ilman pohjaa olevan suolaisen piirakan.

Ensilumi

Tämänkin vielä näin pyhäaamuna: sataa ensilunta!

Syksyn raikkaus

Tähän aikaan vuodesta en ole paljoakaan ollut Torpalla. Tavallisesti kaupunkiharrastukset ovat tähän aikaan täydessä käynnissä. Täällä olo jotenkin yllätti. Suurin tekijä on ollut tuo karpaloneva - suo on täällä vieras sana. Aurinkoiset syyspäivät, ei tuulta, välkehtivä vesi kuusten alla kulkevan polun molemmin puolin, nevan pehmeät mättäät ja tuoksut! Lintutornista näkyy laaja, tasainen maisema lintulampineen. Minun sieluni kaipaa vettä - siksi piti hankkia saarimökki- ja se näistä lähimaisemista muutoin puuttuu. Vesimaisema luo ja jättää sieluun kuultavia, kirkkaita kuvia. Olenhan minä tuolla nevalla ennenkin kulkenut ja talvisin hiihtänyt, mutta nyt se tunti pari päivässä virkisti sydäntäni erityisesti. Kaukana koronamaailma.

Tein puolukka-karpalososetta, mausteeksi hermesetasta ja vähän sokeria, raikas lisäke. En halua keittää arvokkaita ravintoaineita hukkaan.

Iltaisin on taivas kirkastunut tähtiin. Käyn illalla katselemassa avaruuden mysteeriä tai kurkin säleverhojen lomasta, näkyykö vielä tähtiä. Aamulla aurinko nousee yhdeksän maissa eteläikkunaan, illalla hartaitten sävelien aikaan hohtaa länsitaivas puiden takana. Täällä tuntuu, että omistaa tähdet, auringon, päivänkierron, ruskan, metsänrannan. Minä olen niin yksinkertainen, että elän näistä jokapäiväisistä ilmiöistä. Illalla on hyvä mennä nukkumaan viileään kamariin, kääriä peitto tiukasti ympärille ja laittaa tyyny selän ja seinän väliin. Äänimaailma on hiljentynyt, kun kurjet ja joutsenet ovat menneet. Varis lentää lenhottaa, harakka rähisee jotain puuhiensa lomassa, tiaiset kopsivat ikkunalla. Pitää laittaa siemeniä ruokintalaitteeseen ennen lähtöä. 

Kokeilu

Kokeilen tätä Bloggerin  mobiilisovellusta. Nevalla tuli vastaan uusi tuttavuus. Luulin, että joku lintu oli oksentanut pihlajamarjoja, mutta huomasin, että nippu oli varressa kiinni. Puhelimen Google Lens ei tiennyt, mutta marjastajien facebookissa tiedettiin heti, että suovehka. Olen vehkaa toki nähnyt, vaikka en sillä paikalla, mutta marjoja en ole nähnyt. Suovehka on myrkyllinen, mutta kuivattuna ja keitettynä juuriaan myöten käyttökelpoinen ja ravinteikas. Noita marjoja on käytetty mausteena. Pitää panna korvan taa nälkävuosien varalta. 

Eri tavalla tämä sovellus toimii, jotenkin yksinkertaisesti, mutta toimintoja ei näy monikaan, ei löydy esikatselua ja missähän on julkaisunappi? Ja sanat muuttuvat tosi paljon, vasta julkaistessakin.

Keskellä ei mitään

Ankealta näyttää suo, ei linnun lintuakaan, tyhjää vain. No ei niin. On historia, on toimintaa, on muistoja.

1750- luvulla tässä oli matala Kotajärvi (Suomessa on 62 Kotajärveä).Naapurikylän isännät anoivat maaherralta, että saisivat kuivattaa sen. Siitä tulisi 30 hehtaaria peltoa, heinästä oli pulaa. Lupa tuli, mutta kuivatus ei toteutunut tai onnistunut, ainakaan merkittävästi. 1900- luvun alkupuolella  rannoilla kasvoi karjanrehuksi sopivaa kortetta. Sitä niitettiin syvällä mudassa kahlaten ja koottiin latoihin.  Järven rannat oli jaettu kahteentoista palstaan, jotka kiersivät vuosittain tilalta toiselle ilman kustannuksia. Järvi oli edelleen matala järvi, jossa oli kalaa. Kuusikymmenluvulla kuivatusesteet pystyttiin räjäyttämään ja järvi kuivui suoksi. Peltoa siitä ei koskaan tullut. 2005 riistanhoitoyhdistys teetti EU-rahoilla siihen lintulampia ja rakensi lintutornin ja laavun. Mainittavaa lintukantaa ei ammuttavaksi ole näkynyt, mutta kurkipari ja joutsenpari hallitsevat aluetta. Vedenlaskussa muodostui kylän puolelle vesijättömaata ja sinne muodostui puiden kasvaessa "luontopolku", jota riistamiehet ovat siistineet. Minä vein tänään laskuojan reunalle lautoja, että sinne pääsee ojan yli. Yksi jo edesmennyt naapuri halusi vesijättömetsät itselleen ja saikin entisten kortteenkeruupaperien avulla, mikä ei mennyt muiden mielestä oikein, mutta annettiin harmista huolimatta olla. Maanmittauslaitos halusi päästä eroon jakamattomista maista.

Mieheni tykkäsi istuskella suon vastakkaisella laidalla olevalla laavulla ja katsella suota lintutornista. Rauha ja hiljaisuus hoitivat mieltä hektisen työelämän lomassa. Yhtenä vappuna näimme, miten ensiksi tullut joutsenpari karkotti toiset tulijat.  Huuto ja siipien läiske oli mahtavaa. Nyt minua vähän pelottaa olla sillä ison metsän puolella, kun siellä on karhu karjunut tornissa olleelle kylän miehelle vuosia sitten. Karpalot ovat ihmeen suuria, eivät happamia. Litran poimin, se riitti tänäänkin, kun on hidasta poimia käsin.

 

Karpalosuolla

 

Tuossa vajaan puolen kilometrin päässä on suoksi kauan sitten kuivatettu järvi, johon riistanhoitoyhdistys 15 vuotta sitten kaivatti lintulampia ja samaan aikaan rakensi lintutornin. Suon toisen laidan vesijättöpenkereelle on muodostunut luontopolku. Sille päästäkseen pitää ensin saada itsensä isohkon ojan yli.

Kaislikon läpi pääsee suolle ja sieltä löytyy karpaloa. Nyt sitä on erityisen runsaasti. Entiset poimijat ovat kadonneet. Mies ihaili karpaloa, piti ihmeenä että sellaista marjaa täältä löytyy. Poiminta vain on vähän hankalaa: pitää poimia avokäsin sammalen sisältä, pohja on paikoin upottavaa, saapas painuu kylmään veteen. Keväällä maa olisi kohmeessa, mutta käsi palelelee. Olen nähnyt facebookissa sangollisia, mutta minulle riitti litra. Sieltä nyt saisitte aika helposti terveysmarjaa!

Suolla asustaa kurkipari ja joutsenpari. Luulin, että kaikki ovat lähteneet, mutta yllätyksekseen näin viisi joutsenta. Harmi, että kahisteluni kaislikossa säikäytti ne.

Omaan tahtiin

Eläkkeellä olon plussaa on omatahtisuus. Se voi merkitä kuitenkin eri asioita. Minulla on useampi tuttava, joilla on tarkka viikko-ohjelma ja muita ajoituksia. Eräs jumpassa tutuksi tullut leski Onerva ehdotti tiellä vastaan tullessaan, että menisimme joskus yhdessä lenkille, otetaan kahvit mukaan. Yhtenä päivänä soitin sitten hänen ovipuhelimeensa ja kysyin lenkille. Tänään ei sovi, kun on siivouspäivä, hän siivoaa joka tiistai koko ison asuntonsa, matot ulos jne. No ei huomennakaan, kun on pyykkipäivä. Ja sitten on silityspäivä ja sitten hierontapäivä. Vapaata aikaa ei tuntunut olevan ollenkaan. Hän kuitenkin toi puhelinnumeronsa lapulla. Ehkä siis joskus!? Ymmärrän, ettei kesken siivouksen lähdetä ja että rutiinit tuovat kodikasta turvallisuutta ja ohjelmat tarpeellisuuden kokemista. Tulee asiat myös hoidetuiksi. Ollaan kuin itsellä töissä. Minulla ei juuri arkiohjelmointia ole. Päivän kulussa on kyllä toistuvaa, kuten aamulehtien pitkää lueskelua ja aika samoja ruoka-aikoja, tekemiset aamu- tai iltapäivisin. Usein illalla ennen nukahtamista ajattelen, mitä huomenna laittaisin ruuaksi on ja mitä tekisin, mutta se voi muuttua. Olemme siis erilaisia, toisille ohjelmoitu viikko on turvaa, toisille ahdasta. 

Omaan tahtiin eivät asiat silti aina suju. Joku jossain tekee minulle harmia uusimalla tarpeettomasti toimivia ohjelmia. Kaiken pitää toimia entistä nopeammin, sipaisemalla. Muutosten kanssa voi takuta tuntikausia. Tämän blogialustan uudistus sulki iPadillani kirjoittamisen (ehkä liian vanha laite) ja on jotenkin epämiellyttävä ja sekava. Käytänhän minä sitä, nyt kännykälläkin, mutta yhtään parannusta en ole huomannut, epäselvyyksiä kyllä. Vr on uusinut toimivat nettisivunsa. Lippua ei enää saa tekstiviestinä eli pitää olla älypuhelin tai muu mukaan otettava mobiili, jossa näkyy sähköposti. Jos ei ole sähköpostia, pitää lippu ostaa automaatista tai tilata puhelimessa jonottaen R- kioskiin. Sitä en tiedä, saako sen kotikoneelta tulostetuksi, kun lukemassani ei sitä mainittu. On monia, joille tästä on haittaa. Kauankohan näissä muutoksissa vielä pysyn mukana? En tietysti edes tiedä, mistä olen jo pudonnut. Tekniikankin oppiminen on virkistävää, jos sen kokee mielekkääksi, mutta tarpeettomalta tuntuva haittaa. Eilen soitti tuttava, joka oli oppinut käyttämään älypuhelinta epäilyksistään huolimatta ja oli siitä ylpeä.

Värisyksy

 

Palasin Torpalle saatuani terveyskeskuksesta avun, mitä nyt tarvitsin. Bussimatka aurinkoisena päivänä  oli ruskaretki. Pihapihlajat olivat pudottaneet  paljon lehtiä haravoitavaksi, mutta loistelevat vielä.

Vaikka Jyväskylässä on paljon koronatartuntoja, en usko sellaista saaneeni. Bussissa olin osan matkaa jopa yksin. En ollut ihmisjoukoissa, en kulkenut paikallisliikenteessä, harvat kontaktini olivat maskien takana, itse käytin maskia, keskustassa olen käynyt viimeksi helmikuussa. Maski kai edelleen on pikemminkin suoja muille kuin itselle, mutta jotenkin sen uskoo omaksikin suojakseen. Koronavilkkuun ei vielä ainakaan voi paljon luottaa, mutta hiljaa on sekin. 

Kai olen jo kotiutunut talvipesäänikin. Kamera on hyvä seuralainen ulkoillessa. Paikallisfacebookissa esittelin muutaman kävelylöytöni ja pääsin nousevaksi tähdeksi.😆. En kyllä tunne ketään tykkääjistä tai kommentoijista, mutta hiukan on kuin olisin sielläkin paikkakuntalainen. Hitaita ovat asettumiset tässä iässä ja kun paikkakuntaan sitoo vain asunto. Värikäs on/oli parvekenäkymäni sielläkin.

Vielä on täällä kuitenkin valoisia aamuja, yöllä kuutamo valaisi pihoja eikä pimeätä ole viideltä. Joutsenet tööttäilevät lentäessään pellon yli. Muistan tästä kesästä kuin olisi joka aamu ollut aurinko ikkunani takana. Nyt se laskee jo näköpiirinissäni metsän eikä navetan taa. Katsotaan, miten täällä pärjää ilman tietokonetta, mobiilien varassa.