Minulle itselleni

Olen kehittynyt yhdessä asiassa! Osaan iloita asioista, vaikka kukaan ei ole niitä jakamassa eikä näkemässä. Olen tästä kirjoittanut ennenkin, mutta nyt se nousi taas mieleeni. Ennen, lapsesta alkaen, oli jotenkin vierasta ajatus, että hankkisin tai laittaisin jotain kaunista tai hyvää vain itseäni varten. Motiivina valmisteluun olivat aina muut, perhe, vieraat.
Eilen nautin niin perusteellisesti saunasta, jonka lämmitin itselleni. Olisin voinut kutsua saunavieraita, mutta silloin ei voi keskittyä omatahtiseen löylyjen ja lämpötilojen säätelyyn ja viipyilyyn. Porukkasaunominen on eri juttu, kiva omalla tavallaan niinkuin edellislauantaina. Lämmitin kunnolla, sain juuri mieleni mukaiset löylyt.
Viipyilin  lauteilla lempeässä jälkilämmössä siemaillen silloin tällöin saunaolutta, katselin saunan ikkunasta rauhallista pihamaisemaa. Muistelin ihania päiviä kaksivuotiaan seurassa kuluneella viikolla ja lepäilin pois jälkiväsymystä. Lähtiessäni kiitin Aitokiuasta. Tai miestä, joka sen pystytti.

Lämmitin myös ensimmäistä kertaa tänä kesänä tuvan takkaa. Se sujui hyvin, ei savuttanut, kun muistin  että aluksi pitää olla väylä auki ulos asti, että syntyy hyvä veto kylmään hormiin. Ruokaa laitoin sitten puuhellalla, sekin niin mainio ja monipuolinen kapistus. Lempeä puulämpö täyttää nyt tuvan. Ulkona on koleata ja sateista. Kun ilta pimenee, näkyy kaikista tuvan ikkunoista uusien aurinkolamppujen loiste niinkuin näkyi hänenkin laittamanaan.

Kaikessa tässä on takana miehen uurastus, että hyvää polttopuuta riittää. Ajatteliko hän viimeisenä kesänä puuvajassa pinoja rakennellessaan, että hän teki niitä minua varten? Ei hän koskaan ottanut puheeksi, miten elelisin, jos hänestä aika pian jättäisi, vaikka usein kuolemasta puhui. Puita hakiessani kiitän häntä.

Tässä siis ikäänkuin yhdessä elellään edelleen. Laitoin blogiin tunnisteen "Yksineläjän koulua". Tämä kuuluu siihen sarjaan. Mikähän se oppi nyt on? Jotenkin sisäistän ja otan ilolla vastaan sen hyvän, jonka hän näin konkreettisestikin minulle jätti. Hyvä olo on kantanut, vaikka en ole eilen ja tänään tavannut ketään ihmistä, hautausmaallakaan ei ollut ketään. Onko seuraava askel se, ettei minun tarvitse kirjata eikä julkistaa tuntemuksiani?

Hyvänolon päivä

Tänään olen nauttinut erityisestä hyvänolon tunteesta. En oikein tiedä, mistä se tulee, otan vain vastaan. Se olo oli jo ennenkuin puhelimesta kuului lapsenlapsen ihana ääni ja se, että hänellä on mummaa ikävä. Pian nähdään! Ja ennenkuin tuli lisää viikonloppuvieraita kotikylän kirkon 150- vuotisjuhliin.

On ollut harvinainen hellepäivä. Olen aamulla puuhaillut ulkona, raivannut niittytrimmerillä kivimuuripihaa, jonka jo jätin heitteille, -sitä josta aioimme tehdä rauniotarhan - poiminut kypsymässä olevaa mustaherukkaa ja isoja vadelmia, siirrellyt syreenintaimia. Kun ruohonleikkurit toimivat hyvin, kuten ovat viime aikoina tehneet, taputan lopuksi konetta ja sanon: kiitos.

Välillä olen makaillut lueskelemassa kirjastoautosta hakemiani Mary Higgins Clark- dekkareita. Silmäini edessä on enkelitaulu, jota aloin tehdä lapsenlapselle. Se jäi kuitenkin tänne. Mies seurasi mielenkiinnolla, kun muutin ja korjailin sitä lukuisia kertoja. Se onkin hänen taulunsa. Enkeli tulee ulkoa ikkunan taa ja kertoo, ettei ole mitään vaaraa. Olen puuhaillut näitä pikku puuhiani ikäänkuin hänen kanssaan tänään lähemmin kuin monena muuna päivänä. Kuin hän olisi saanut sieltä luvan vierailupäivään.

Torpan aamua

Joskus sitä on reippaalla tuulella heti aamusta. Nukuin hyvin ja näyttää kuu olevankin laskusuunnassa. Heräsin puoli seitsemältä. En nyt jäänyt lueskelemaan iPadia sängyssä, kun se ei toimi, nettiyhteys on liian heikko.
En pannut merkille, milloin lähdin ulos, mutta tulin tupaan kahdeltatoista. Luettelenpa, mitä olen tehnyt, edelliskerralla  mainitsemieni kirjojen innoittamana.
Ensin otin viikatteen, jolla aioin vain leikata liiaksi laajentuneen tatarin reunoja. Tulin kuitenkin ensin kiertäneeksi ulkorakennuksen takaosat, joissa en ole käynyt pitkään aikaan. Leikkasin siellä rehottavat nokkoset maahan. Sitten kiersin viikatteen kanssa tienreunat kahteen suuntaan. Ojissa kasvoi pajun ja koivun versoja ja reuna rehotti. Sain ne jotenkuten siistityiksi, mutta heinät väistävät viikatetta. Sitten tuli vuoroon se tatar, jota pienensin noin 30 senttiä ympäriinsä. Sen jälkeen käväisin kahvilla ja suihkussa, kun olin aivan märkä.

Vadelmapensaat rehottavat joka suuntaan. Mies niitä lisäsi ja laajensi. Hän nautti vadelmien syömisestä suoraan pensaista. Minä tietysti myös säilön niitä. Jotenkin niitä pensaita pitäisi paimentaa, tuumailin kahvia juodessani.
Hain ladosta heinäseipäitä ja rautakangen. Niinkuin ennen heinäpellolla löin rautakangella koloja ja työnsin seipäät koloihin. Ei tullut oikein syviä koloja, mutta seipäät tuntuvat pysyvän pystyssä. Pingotin pyykkinarua seipäästä seipääseen. Toisessa pöheikössä tein myös reipasta harvennusta ja nyt sieltä pystyy poimimaankin.
Kaikki kasvaa ja leviää runsaasti. Mustaviinimarjapensaatkin kaartuvat runsaina maata kohti, vaikka viime syksynä typistin niitä reippaasti. Tuli mieleen äidin lause: -Kyllä liian kanssa pärjää. Omenapuut leviävät ja oksat painuvat omenoiden painosta maata kohti. Poistin puun varjoon jääneen viallisen vadelmapensaan, siihen oli ehkä tullut jokin tauti. Peitin maan siltä kohtaa, että kasvu tukahtuu.

Oikeastaan minun piti tänään poimia punaisia ja mustia viinimarjoja. Se ei ole lempityötäni, varsinkaan mustien poiminta, kun ne kypsyvät niin epätasaisesti ja niitä on hidas noukkia. Mies sen aina tekikin, istui tuolilla ja rauhallisesti poimi. Vadelmia on hauskempi hakea, käännellä oksia ja tehdä löytöjä. Ehkä annan mustien vielä kypsyä.Taitaa pian ramaista mukavasti.

Vintin aarteita

Minulla on täällä Torpan vinttikamarissa ensimmäinen kirjahyllymme, valkoinen, kaksiosainen, alaosassa laatikosto. Se on perheemme arkisto. Siellä on lasten piirustuksia, kouluasioita, kirjoja, myös minun säilyttämiäni, joita luen aina joskus uudelleen.
Nyt luin ties kuinka monennen kerran Terttu Tupalan pienen, monikerroksisen päiväkirjan "Yhdeksänkymmentä päivää" vuodelta 1969.  Siinä elämässä kovia menetyksiä kokenut nainen menee kolmeksi kuukaudeksi vieraaseen saarihuvilaan tekemään surutyötä. Ensimmäisestä lukemasta muista parhaiten fyysisen työn, jolla hän ottaa paikan haltuunsa sekä luonnon tutkimisen, kuten ketun tapaamisen. Samalla löytyi selvitys, mitä oikein oli tapahtunut. Oli tullut avioero ja seitsenvuotias poika oli juossut auton alle. Hän oli yksin.
Toisella kertaa kiinnitin eniten huomiota surutyöhön ja tunneponnisteluihin.  Tällä lukemalla esiin nousi henkinen ja hengellinen etsintä kirjojen avulla  ja ponnistelu elämänkatsomuksen uudistamiseen. Mitähän luen siitä ensi kesänä?

Hyllystä löytyi käteen myös Maija Asunta-Johnsonin kirja "Onnellisen naisen vuosi" vuodelta 2003. Siinä hän, Wienissä asuva  eronnut suomalaisnainen asuttaa Unkarin puolelta hankkimaansa taloa ja puutarhaa ja kirjoittaa myös päiväkirjamuodossa. Puutarhanhoito, valtava hilloaminen, ruuanlaitto ja naapuruston arvomaailma ovat vahvasti esillä. Tässä kirjassa keskeisenä on suhteen luominen maailmalta kotitaloonsa palanneeseen mieheen, Tamasiin. Pidin enemmän ensimmäisestä kirjasta "Punapukuisen naisen talo", koska se tuntui niin autenttiselta. Tamas taitaa olla  fiktiivinen hahmo. Nämä päiväkirjat ovat todellisuuteen perustuvia ja konkreettisia, mutta eivät sentään kokonaan faktaa.
Näissäkin kirjoissa suuressa osassa on konkreettinen työ talossa ja pihassa. Saaressa ollaan aivan yksin, Va'rpalogin talo on avoin vieraille. Jotkut Unkarissa vierailevat suomalaisturistit ovat kuulemma jopa tulkinneet, että voivat mennä portista sisään kutsumattomina vieraina. Kirjan kolmantena kerrostumana, Tamasin jälkeen,  on elämäntapahtumien pohdintaa, tässä muunmuassa eläkkeelle jääminen ja arvokysymykset pohdituttavat.

Miksi nämä minua kiinnostavat? Päiväkirjamuoto on minusta elävä ja todentuntuinen tapa kirjoittaa. Yksinäisen naisen elämänkuvaus on kiinnostanut jo pitempään. Minullekin vanha talo ja piha ovat keskeinen raami elämänilon löytämiseen ja ongelmien käsittelyyn.
En kyllä ole niin ahkera kuin nämä kirjoittajat, mutta vadelmia ja viinimarjoja tulee runsaasti pakastimeen ja lähimetsissä on marjaa. Äsken nostin kymmenen perunan rivistäni yhden varren ja söin makoisat perunat. Vanha talo on kuin toveri, jonka kanssa voi seurustella. Luonto, vuodenajat ja auringon kierto ovat minulle tärkeitä, niiden kanssa on hyvä hengittää. Nyt yksinäisinä vuosina nämä ovat entistä tärkeämpiä. Tein aikaisemmin kauan aikaa pähkinäleipää Maijan reseptin mukaan. Pitääpä tehdä taas!

Pysyvä koti

Siellä se velipoika istui pyörätuolissa uudessa huoneessaan ja katseli kirjojaan ja valokuviaan. Hän vaikutti rauhoittuneen tulojännityksestä ja oli saanut hyvin nukutuksikin. Muiden mukaan syömään tai istumaan iltaa hän ei ole ainakaan vielä lähtenyt, vaan on pysytellyt huoneessaan. Olisin vienyt häntä ulos, kun oli kaunis ilta, mutta hän torjui sen jyrkin sanoin.  Meitä omaisia oli pyydetty täyttämään kysely uudelle asukkaalle tärkeistä asioista. Omahoitaja oli jo saanut hänen kanssaan keskustelua aikaan urheilusta. Talo on uusi ja viihtyisä ja hoitoon paneudutaan hyvin. Henkilökunnassa on kaksi entisestä palvelukodista tuttua henkilöä. Ilmoittelin veljen useille tuttaville uudesta asuinpaikasta ja varmaan käyvät häntä siellä katsomassa. Tuntuu, että nyt voin suhtautua veljen asumisiin rauhallisin mielin. Tästä paikasta ei tarvitse enää lähteä muualle, ei sairaalaankaan, paitsi tietysti jos tarvitaan keskussairaalatasoisia toimenpiteitä. Lääkäri käy kerran viikossa.

Eilen takkusin aika lailla muuttoilmoituksen ja osoitteenmuutoksen kanssa, kun se ei mennyt oikein. Vasta puhelu maistraattiin selvitti, että osoitteessa täytyy olla huoneenkin numero, vaikka posti ei kulje  osaston sisällä jakamassa postia huoneisiin. Saa nähdä, alkavatko lehdet tulla hänelle perille, kun lehtiin ilmoitellessani en vielä tiennyt laittaa mukaan huoneen numeroa. Sairaalaan lehtiä ei saatu perille eikä posti ei osannut viedä veljen lehteä avustajallekaan,  kun laitoin osoitteeseen yhden kirjaimen liikaa: Piti olla xkatu 4 a 20 ja minä laitoin xkatu 4 as. 20, talossa kun on  vain yksi rappu. Posti ei tunnistanut osoitetietoa! Monenlaista on tehtävä, kun toisen asioita hoitaa. Vielä pitää osata antaa oikeat tiedot maksujen määrittelyä varten. Minulla  ei ole minkäänlaista edunvalvontavaltuutusta tai sopimusta, ainoastaan valtakirjat tärkeisiin instansseihin ja toistaiseksi asiat ovat hoituneet.

Isuntuvalla

-No nyt on hyviä uutisia, veljesi saa paikan Isuntuvalta, sanottiin puhelimessa.Tämä käynnisti sisareni ja minun kaksipäiväisen muutto-operaation. Veljen tavarat siirtyivät sisaren autossa edellisen palvelukodin varastosta uuteen nättiin huoneeseen, jossa nosturi on valmiina katossa.. Monta keikkaa piti tehdä, mutta muuta kuljetusta ei tarvittu. Ostoksiakin tehtiin: kaksi tukevaa tuolia kirpputorilta vieraitten istuttavaksi, matto niiden alle, uusia lakanoita ja pyyhkeitä. Päivät olivat lämpimiä ja hiki pinnassa kannettiin. Eilen tulivat huonekalut, kirjat, taulut, vaatteet, hoitotarvikkeet paikoilleen, talvivaatteet yläkomeroihin, valokuvat laatikkoon, televisio ja radio valmiiksi. Hyvin kaikki mahtui, vaikka ensin säilytystilat tuntuivat pieniltä. Ikkuna on avoimesti etelän suuntaan, joutomaalle, kadulle ja muihin palvelutaloihin. Verhot ja erikoispatja puuttuvat vielä. Kaikki piti tehdä ennen veljen tuloa, koska hän ei siedä mitään puuhaamista huoneessa. Välillä tuli mieleen kysymys, että kukahan nämä tavarat sitten joskus taas hoitaa pois.

Veli on maannut sairaalassa neljä kuukautta, enimmäkseen maannut, koska ei aina ole voinut tai halunnut nousta pyörätuoliin. Mukaan tarttui sairaalabakteeri ja uusia haavaumia. Tänään hoitajien on tarkoitus viedä hänet pyörätuolilla sairaalan lähellä olevaan palvelutaloon. Jännittää, kuinka siirto onnistuu, koska eilen hän sanoi: -En mene. Ei hän halunnut keskustella asiasta (turpa kiinni!). Me siskot olisimme kertoneet enemmän uudesta paikasta ja puhuneet jännittämisestä, mutta hän halusi nukkua. Voi kun hän alkaisi sopeutua ja piristyisi muutoksesta. Paikka vaikutti oikein mukavalta ja hoitajat iloisen ystävällisiltä.

Vielä on tekemättä kaikki virallinen puoli: maksutiedot, osoitteenmuutos, lehtien käännöt. Hoidan ne heti, kun saan asianmukaiset paperit ja kun hänet varmasti on saatu perille. Toivottavasti ne sujuvat ilman suurta takkuamista.

Isu tarkoittaa täällä isoäitiä ja isuntupa isoäidin taloa. Tämä Torppani oli meille lapsena myös isuntupa.Taloa alettiin kutsua isun mukaan, koska isoisä kuoli paljon aikaisemmin kuin isoäiti.

Olipa hyvä!

Katsoin ruotsalaista ohjelmaa, jossa liikuttiin Tukholman keskustassa. Muistin elävästi kulmat, joilla liikuin kesällä 1965 ollessani kesätöissä vanhusten sairaskodissa. Katarinahissen, Södermalmstorg, Slussen, Vanhakaupunki. -Olipa hyvä, että lähdin Ruotsiin töihin, vaikka ei päästettykään, tuli mieleeni. Olinpa rohkea, laajensin maailmaani ja tienasin talvea varten. Kahtena muunakin lukiokesänä olin Ruotsissa töissä, eri paikoissa. Olipa hyvä!
Tätähän voisi jatkaa, onnitella itseään hyvistä elämänratkaisuista, koota niitä elämän tilinpäätökseen. Hyvä oli sekin, että uskalsin luvata puheen teinipäiville tammikuussa 1967, vaikka en ollut koskaan pitänyt puhetta. Hapuilevan puheeni aikana mieheni päätti, että tuossa on hänen vaimonsa. Muutoin hän ei olisi ikinä kiinnittänyt minuun huomiota.
Onhan sitä sellaistakin, mitä ei olisi ikinä pitänyt valita eikä tehdä, mutta tässä iässä taidan alkaa listata Olipa Hyvä- asioita! Olisikohan sellaisia nyt tehtäväksi? Ehkä sen tietää vasta jälkeenpäin.