sunnuntai 13. elokuuta 2017

Vintin aarteita

Minulla on täällä Torpan vinttikamarissa ensimmäinen kirjahyllymme, valkoinen, kaksiosainen, alaosassa laatikosto. Se on perheemme arkisto. Siellä on lasten piirustuksia, kouluasioita, kirjoja, myös minun säilyttämiäni, joita luen aina joskus uudelleen.
Nyt luin ties kuinka monennen kerran Terttu Tupalan pienen, monikerroksisen päiväkirjan "Yhdeksänkymmentä päivää" vuodelta 1969.  Siinä elämässä kovia menetyksiä kokenut nainen menee kolmeksi kuukaudeksi vieraaseen saarihuvilaan tekemään surutyötä. Ensimmäisestä lukemasta muista parhaiten fyysisen työn, jolla hän ottaa paikan haltuunsa sekä luonnon tutkimisen, kuten ketun tapaamisen. Samalla löytyi selvitys, mitä oikein oli tapahtunut. Oli tullut avioero ja seitsenvuotias poika oli juossut auton alle. Hän oli yksin.
Toisella kertaa kiinnitin eniten huomiota surutyöhön ja tunneponnisteluihin.  Tällä lukemalla esiin nousi henkinen ja hengellinen etsintä kirjojen avulla  ja ponnistelu elämänkatsomuksen uudistamiseen. Mitähän luen siitä ensi kesänä?

Hyllystä löytyi käteen myös Maija Asunta-Johnsonin kirja "Onnellisen naisen vuosi" vuodelta 2003. Siinä hän, Wienissä asuva  eronnut suomalaisnainen asuttaa Unkarin puolelta hankkimaansa taloa ja puutarhaa ja kirjoittaa myös päiväkirjamuodossa. Puutarhanhoito, valtava hilloaminen, ruuanlaitto ja naapuruston arvomaailma ovat vahvasti esillä. Tässä kirjassa keskeisenä on suhteen luominen maailmalta kotitaloonsa palanneeseen mieheen, Tamasiin. Pidin enemmän ensimmäisestä kirjasta "Punapukuisen naisen talo", koska se tuntui niin autenttiselta. Tamas taitaa olla  fiktiivinen hahmo. Nämä päiväkirjat ovat todellisuuteen perustuvia ja konkreettisia, mutta eivät sentään kokonaan faktaa.
Näissäkin kirjoissa suuressa osassa on konkreettinen työ talossa ja pihassa. Saaressa ollaan aivan yksin, Va'rpalogin talo on avoin vieraille. Jotkut Unkarissa vierailevat suomalaisturistit ovat kuulemma jopa tulkinneet, että voivat mennä portista sisään kutsumattomina vieraina. Kirjan kolmantena kerrostumana, Tamasin jälkeen,  on elämäntapahtumien pohdintaa, tässä muunmuassa eläkkeelle jääminen ja arvokysymykset pohdituttavat.

Miksi nämä minua kiinnostavat? Päiväkirjamuoto on minusta elävä ja todentuntuinen tapa kirjoittaa. Yksinäisen naisen elämänkuvaus on kiinnostanut jo pitempään. Minullekin vanha talo ja piha ovat keskeinen raami elämänilon löytämiseen ja ongelmien käsittelyyn.
En kyllä ole niin ahkera kuin nämä kirjoittajat, mutta vadelmia ja viinimarjoja tulee runsaasti pakastimeen ja lähimetsissä on marjaa. Äsken nostin kymmenen perunan rivistäni yhden varren ja söin makoisat perunat. Vanha talo on kuin toveri, jonka kanssa voi seurustella. Luonto, vuodenajat ja auringon kierto ovat minulle tärkeitä, niiden kanssa on hyvä hengittää. Nyt yksinäisinä vuosina nämä ovat entistä tärkeämpiä. Tein aikaisemmin kauan aikaa pähkinäleipää Maijan reseptin mukaan. Pitääpä tehdä taas!

2 kommenttia:

  1. Kuvaamasi tyyli lukea vanhoja suosikkikirjoja aika ajoin uudestaan ja tehdä havaintoja mitä kulloinkin nousee on minullekin tuttua. Ne ovat eräänlaisia raamattuja, joihin palaa aina uudestaan: Runotyttö-kirjat, Muumi-kirjat, Helena Anhavan runot, Humanitas-sarja, Eeva Kilven teokset...

    'Vanha talo on kuin toveri...'
    Ajattelin joskus nuorempana, että jos jäisin yksin, haluaisin elää yhden kokonaisen vuoden kaikki vuodenajat maalla vanhassa mökissä ja kirjoittaa siitä, mitä yksinolon aika minulle antaa. Sen voisi ottaa kuin lahjan, herkistyä omille tunteilleen, ajatuksilleen ja keskustella talon ja luonnon kanssa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli eläkkeelle jäädessäni samantapainen ajatus tilan antamisesta sisältä nousevalle, ja siksi en halunnut järjestää mitään kalenteriohjelmaa itselleni.Blogini kuvaavat, mitä siitä seurasi.

      Poista