hämäränhyssyä

Minulle on tullut tavaksi istua illalla joku hetki sängyllä ja olla aivan hiljaa, mietiskellä. Siitä tulee mieleen entisajan hämäränhyssyn vietto. Ennen lamppujen sytyttelyä ja iltapuuhia istuttiin hetki rauhassa, Torpan tuvassakin äidin kertoman mukaan. Minäkin olen elänyt nelivuotiaaksi ilman sähköä. En siitä mitään erityistä muista, mutta sen muistan, kun sähkö asennettiin. Tuvan kattoon tuli yksi himmeä lamppu. Oven pielen nappulaa teki mieli napsutella. 

Katselen pientä pesääni. Märkä räntä ropsahtelee pimeään ikkunaan. Olen tässä. Nyt riittää sähkövaloja. Laskin että asuintilassa valolähteitä on 12, kaksi niistä kattokruunuja. Silti viihdyn usein melko hämärässä valossa.

Tilakin riittää kyllä hyvin, kun on lisäksi väljä keittiötila ja kylpyhuone sekä hyvä oma sauna. Olen tottunut tähän pieneen ehtooboxiini. Yövieraita tämä kyllä rajoittaa, vaikkei kokonaan estä. Näin elämä kuljetti, tässä ollaan, vuodet virtaavat jonnekin, taakse kai. Jotkut elämän kipukohdat ovat yllättäen löytäneet 

selityksen ja on kuin oppisi tuntemaan itseään paremmin. Mieleen nousee kiitos tärkeistä ihmisistä, jotka ovat olemassa, toipumisesta, elämän kulusta kipeine menetyksineenkin, myös kuluneesta vuodesta. Armorikasta tulevaa vuotta!

Tätä olen aina toivonut..

Sanon, niinkuin viisivuotias lapsenlapsi toisteli lahjojenavausvideoilla: -Tätähän minä toivoinkin, tätäkin minä toivoin. Olen kaivannut talviboxiini tulen liekkejä. Ja paketista kuoriutui näppärä pieni sähkötakka. Sen saa myös puhaltamaan lämpöä. Nyt käy ulkona ikävä tuuli, kohahtelee ilmastointikanavassa, on mukava sytyttää tuli huoneeseensa.

Voinko sanoa kuten mieheni viimeisestä joulustaan, että sellaista ilman vieraita hän on aina toivonut? No osaksi kyllä, oli oma rytmi ja rauha ja silti yhteyksiä. Eilen kuitenkin tytär tuli oikein kunnolla kylään, kun oli lasten kouluista kulunut viikko kotioloissa. Saunoimmekin, katoin pöytää. Siinä oli mukana entisten joulujen tunnelmaa.

On ollut hauskaa, kun useampien vuosien takaisten ystävien tai työtovereiden kanssa joulutervehdyksistä on tullut viestiketjuja. Melkein kaikki vanhatkin käyttävät emojeja. Näyttää kuulemma tylyltä, jos niitä ei ole. Siinä vastausviestejä näpytellessäni ajattelen, että miksi en soita samantien. Nyt voi tuntua siltä, että olisi liian rohkeaa ilmaantua yllättäen toisen kotiin äänen välityksellä. ? . Mutta yksi entinen työkaveri soitti. Puhuimme puolitoista tuntia. Oli kuin olisimme viime viikolla tavanneet, kaikki palasi mieleen yli viidentoista vuoden takaa. Kiitos soitosta! Pitäisikö meidän vanhojen vain soittaa rohkeammin? 

Koronajoulua 2020

Elämä tuo haasteita joka vaiheessa. Nyt monella muullakin on ensimmäinen joulu yksinään. Facebookissa joku sanoi ratkaisevansa sen niin, ettei vietä joulua ollenkaan. Voi kai joulu olla monenlainen!

Minä olen viritellyt mieltäni ihan omaan ja omanlaiseen joulunaikaan. Joulumieltä toi se, että sain tehdä kiireisen tyttären perheeseen laatikoita ja leivonnaisia ynnä muuta. On kiitollinen mieli siitä, että nyt on ollut terveyttä. Ja kiireetöntä tekemistä, yksi asia kerrallaan. Se olisi ollut unelmaa työaikana.

Kirjaston kirjoja on iso pino odottamassa, radio on täynnä joulumusiikkia, televisio antaa seuraa, voi ulkoilla, yhteyttä perheeseen ja ystäviin on ollut monin tavoin ja tervehdyksin, pikku kotini on jouluisa ja lämmin. On paljon, mistä voi olla kiitollinen. 

Arvatenkin voi tulla hetkiä, joissa taas kysytään taitoa rauhoittaa ja virkistää mieltään. Tai sietää jonkin aikaa ankeutta, katsoa ikkunasta jouluvaloja, joista monen takana on hiljaista, muistella entisiä jouluja ja ympäristöjä. Kuva on viime joululta. Tämä koronajoulu voi olla ainutlaatuinen kokemus ja omien voimien mukainen rauhan hetki. Etäyhteyskin on yhteyttä, sitä että omassa mielessä on ihmisiä ja että itsekin on joidenkin mielessä.

Lunta satelee, maa on taas valkoinen. Joulurauhaa ja - iloa sinulle ja itsellenikin!

On jouluyö,

Sen hiljaisuutta yksin kuuntelen ja sanaton on sydämeni kieli.

Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen

Ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

Nyt sydämeeni joulun teen

Ja mieleen hiljaiseen

Taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen.

Valot jäi

Viime tiistaina iltahämärissä nousi naapuritalon lipputangon puoliväliin lippu. Kuulin pihalla, että yksinasuva seitsenkymppinen nainen oli jotenkin pudonnut noustuaan tuolille, varmaan joulunvalmistelupuuhissaan. Selkäranka oli murtunut ja päähän tullut vammaa. Hän oli ilmeisesti saanut itse hälytetyksi apua. Hän oli sairaalasta soittanut tuttavalle, että tulee kotiin jouluksi. Sitten tuli toisenlainen viesti. 

En tuntenut häntä, pihassa olen varmaan nähnyt mutta en tiedä kuka hän oli. Hänen parvekkeensa näkyy minulle. Sinne syttyvät edelleen ajastetut jouluvalot, mutta ikkunat pysyvät pimeinä.

Joulukuusia

Yhden kävelylenkkini varrella on hienosti valaistu kuusi. Omistaja kertoi laittaneensa valot niin, että kiersi 100 metriä pitkän valoketjun ensin maahan kuusen korkuisina lenkkeinä puun ympäri ja nosti sitten pitkällä kepillä lenkkien päät kuusen päälle joka puolelta. Kätevä keino tuo olisi minunkin kuuseeni siellä maalla. Ei ole tullut mieleen edes kepillä nostaa ketjua korkealle, vaikka on ollut hankala valoja laittaa kuusen kasvaessa. Aina voi jotain oppia! Taitaa se kuusi tänä vuonna jäädä pimeäksi, kun siellä pitäisi olla nyt kovin yksinään.Ei voisi ketään tavata.

Onhan näitä muitakin kuusia. Nyt kun tuli lumi oksille ainakin hetkeksi, kuusi nousee esille. Taitaa tuossa seisoa minun tämän vuoden joulukuuseni.

Alusviikkoa

Kyselin facebook- ryhmässä, miten muut vanhat joulunsa viettävät. Valtaosa noin 300:sta sanoi viettävänsä sen nyt yksin tai kaksin, erillään lapsista. Mitä sitten tuntevat, tullee päivien mittaan esiin. Muutamat ovat vielä rohkeasti sukujoulusuunnitelmissa. 

Eipä se minun helpottunut hyväoloni kauaa kestänyt. Yhden yön nukuin hyvin ja pitkään, viime yönä taas valvotti ja heräilin, vaikka ei ollut mitään erityisiä ajatuksia vaivaamassa, nyt väsyttää. Illalla nukahtamisvaiheessa säpsähdin voimakkaasti hereille, sydän pompsahti rinnassa kovasti, säikähdin. Mikä se oikein oli?

Tuntuu, että veto loppui, kun joulu tyhjeni. Ei ole mitään tekemistä, tuntuu tyhjältä. Oikeasti päivät ovat olleet tällaista ajan kuluttamista kauan aikaa, ei tässä muutosta varsinaisesti ole ollenkaan, mutta piti olla muuta, mihin on tottunut.

Olen nähnyt harvinaisia uhkaunia. Olin torppanaapurirouvan kanssa paossa jossain talossa, kun meitä ammuttiin terävillä piikeillä. Toinen naapuri oli lähettänyt jotain pelastusta kello viisi. Se osoittautui sumuksi, jonka turvin lähdimme pakoon. Seuraavanakin yönä jokin vihollinen vaani jossain syrjäisessä kesätyöpaikassa. Pihalle ilmestyi pelastusjoukko oransseissa liiveissä. Ovatko nämä koronaunia? Kumma että tuli apua ennenkuin heräsin!

Joulun laittaminen ja organisoiminen aiheuttaa kyllä stressiä ja kysyy voimia, mutta samalla se tuo pimeisiin päiviin mielekkyyttä ja ohjelmaa. No, siis itsellehän minun piti nyt oman näköinen joulu laittaa. En minä oikeastaan muista jouluruuista tykkää kuin (lapsuuden) joulupuurosta ja sekahedelmäsopasta, ehkä lanttulaatikosta. Helpolla pääsen! Oppia ikä kaikki, nyt siis aiheena "oma joulu", niinkuin monilla muillakin. Yksi ohjelma on sovittu: luen videolle jouluevankeliumin. Viisivuotias ei kai ole sitä varsinaisesti kuullut. 

Joulunaikaa, esim. jouluvaloin ja joululauluin, vietetään kyllä nykyään monta viikkoa, toisin kuin lapsuudessani. Kirkot ovat tässäkin tilanteessa etäpalvelleet ja erityisesti kanttorit ovat kukoistaneet joululauluvideoilla ja joulukalentereissa. 

Kohti koronajoulua

Korteissa toivotamme usein joulurauhaa. Eilen teimme melkein itsemme yllättäen päätöksen, joka voi tuoda sitä lähiviikkoihin ja joulunaikaan: Päätimme pysyä kukin kodeissamme tänä jouluna. Torpan joulu on peruttu.  Teimme pojan kehotuksesta päätöksen sen riskiryhmään kuuluvan uussukulaisen kanssa, joka olisi tullut Helsingistä pojan perheen mukana joulunviettoon. Pojan perhe on myöntynyt siihen, että vanhukset pärjäävät yhden joulun näinkin. Pidetään jälkijoulu sitten, kun tilanne on turvallinen.

Ensimmäinen tunne oli helpotus. Ei tarvitse ajatella matkustamisen ja samassa tilassa olemisen riskejä eikä pelätä tartuntaa tai tartuttavansa muita.

Tuli tunne väljyydestä ja runsaasta ajasta, kun suunnitelmat Torpan joulun rakentelusta kulkuineen ja hankintoineen ja laittamisineen jäivät hetkessä pois. Ne olivat jo ylläpitäneet vireystilaa, joka alkoi herättää kuudelta. Mutta eipä tahtonut uni tulla nytkään. Herkkäunisen uni häiriytyy helposti muutoksista ja yllätyksistä. Aloin kielloistani huolimatta jo suunnitella omia ruokiani, mitä haluaisin itse syödä? Waldorffin salaattia, graavisiikaa.. Teen tyttären perheelle ainakin uuden satsin perinteisiä joulutorttujani rahkavoitaikinasta, kun toissapäivänä antamiani oli kuulemma kohdannut kato. Varmaan kysyn naapurimummoa joulupuurolle ja kuuntelemaan kanssani joulurauhan julistusta. Lukemista, metsälenkkeilyä tyttären kanssa, seurakuntien videoita, joulumusiikkia, joulusaunaa, videoyhteyksiä, olemista. Ehkä sitä joulurauhaa. Niinkuin mieheni viimeisenä jouluna, jonka vietimme kahdestaan Torpalla: -Tällaista joulua olen aina halunnut. Arvaan kyllä, että voi tulla toisenlaisiakin tunnelmia. Tieto, että tämä tilanne on lukuisilla muilla perhekunnilla samanlainen, luo ikäänkuin yhteisyyden tuntua. Seniorien facebook- sivuilla sitä varmaan jaetaan.

Itsenäisyyttä

-Tällaiset pitäisi itsenäisyyspäiväjuhlien olla jatkossakin, tuntuu olevan seniorien yleinen kanta facebookin mukaan. Tuntui, että se oli koko kansan juhla. Presidenttiparin läsnäolevuus oli turvallisen tuntuista ja mukava myös pääministeripariskunnan haastattelu, mutta aika sekava vaikutelma jäi sinänsä hienojen esitysten kokonaisuudesta. Kielen vaihtokin vähänväliä lisäsi hajanaisuutta, etenkin kun se tuotti presidentille hankaluutta. En minäkään niitä kättelyjonoja kaipaa, mutta jokin yhtenäisyys voisi tuoda linjakkuutta. Tänä vuonna oli jotenkin erityisen kiitollinen mieli siitä, että on saanut etuoikeuden elää näin hyvässä maassa.

Mukavahan tällaista on kotona seurata ja samalla väsätä käsityötä. Minulta on pyydetty rannelämmittimiä ja olen niitä tehtaillut. Jämälangatkin riittivät yhteen värikkääseen pariin.

Hieno oli nähdä tänä aamuna pitkästä aikaa aamurusko ja auringonnousu.Kännykkäkuvaan en vain koskaan saa oikeita värejä loistamaan. 

Minua ei kumma kyllä tänä vuonna ole pimeys haitannut ollenkaan. Heti kun on jotain missä on tarpeellinen, virkistyy mieli. Oli hauska tehdä tyttären perheelle yllätykseksi Ellen Svinhufvudin kakku, jota en ole ennen tehnyt. Kyllä se tuntui onnistuvan ja siitä riitti naapurillenikin  palanen. Merkityksellisyyden kokeminen on ihmiselle tärkeätä, vaikka sen sisältö olisi kuinka vaatimatonta. Joulun pienimuotoinen ja stressitön valmistelu, vaikka toteutus on vielä lopullista tietoa vailla, antaa sopivan kokoisia  tehtäviä.

Hämärän aikaa

Nyt on siis se aika, joka keskikesällä vähän kauhulla nousee mieleen puoli yhdeltätoista illalla, auringon laskiessa. Mutta mikäs tässä, lämpimässä boxissa, pieni kudin tai kirja kädessä.

Olen lukenut viime aikoina muuta kuin dekkareita. Tänään palautin John Williamsin kirjan Stoner. Sitä sekä lukemista odottavia Christopher Nolanin "Aika näyttää" ja Keri Hulmen "Mauriora, maan voima"- kirjoja suositeltiin yhden ystävän facebookissa. Stoner on kertomus viime vuosisadan alkupuoliskon ajalta ja erään yliopiston kirjallisuuden opettajan karuntuntuisista elämänvaiheista. Oli ikäänkuin Stoner ei olisi aivan ollut läsnä elämänsä käänteissä, paitsi hetkittäin. Kuvaus jätti minuun jotenkin ulkokohtaisen olon ja kohtalonomaisen tunnun. Nolanin kirja on toinen kuuluisan puhekyvyttömän spastikon kirjoista, Mauriorassa on myös erityislapsi. Näiden kirjojen rikas kieli vaatii paneutumista. Sofia Lundbergin kirjat vanhuksen ja nuoren ihmisen vuorovaikutuksesta tekivät vaikutuksen.

Varasin uudestaan Paula Nivukosken "Mainingin varjon", kun palautin sen liian nopeasti. Se on kertomus pappilan tyttären ja kalastajan rakkaudesta vuosisadan alussa. Kirja jätti epätodellisen, leijuvan olon. Se täytyy lukea uudelleen hitaasti. Sillä voisi olla paikka hyllyssä Jään ja Taivaslaulun vieressä. Näissä kirjoissa sekä kieli että sisältö ovat nautittavia.

Nyt tietä käyt

Ohuen ohut lumiharso peittää tienoot. Ruusunmarjat loistavat, jääkööt edelleen poimimatta. Yölläkään ei ole ollut pimeää, kun täysikuu valaisee pilvien läpi. Toissa yönä kuu näyttäytyi hetken pilvien raosta. Tupa on viileä, seinät lämpenevät hitaasti, kädet kylmenevät. Kamarin pidän lämpimänä patterilla.

Ihmettelin, mikä laulu on soinut mielessäni monena päivänä. Muistin sanoja sen verran, että löysin sen googlesta. Virsi 928.

"Nyt pelko pois, on merkki salainen, 

On nimi suojanasi matkalla.

Autioon rantaan vaikka tiesi vie, 

saat nähdä jäljet rannan hiekalla.

...

Nyt tietä käyt. Yö kerran kirkastuu.

Helmasta Herran tähdet kohoaa.

Siis älä pelkää, vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa."

(1.ja 4.säkeistö).

Hienoja sanoja voi tutkiskella monesta näkökulmasta. Kaunis sävel.

En tunnista, että pelkäisin koronatartuntaa, mutta elämä on kuin leijuvassa, irrallisessa, jo tuskastuttavassa välitilassa. Odotuksen pituutta ei tiedä, tulee passiivinen olo. Minua on alkanut valvottaa tuleva joulu. Pojan perhe haluaisi tulla Torppaan kuten viime jouluna ja olen aiemmin kutsunut tulemaan. Mitä pitäisi ajatella  nyt?  Valot sammutettuani mieli alkaa suunnitella vaihtoehtoja, miten sen voisi toteuttaa. Minä en pysty sanomaan ei. Päätös jäänee viime hetkille, kun nähdään miten tilanne etenee. Siis ota aivan rennosti, ei sinun tarvitse tehdä suuria valmisteluja, sanon itselleni, joulu tulee tutussa porukassa helpostikin. Tai joulu voi tulla omissa oloissa uudella tavalla, se vaihtoehto on suunniteltu jo. Mieli huojuu vähän sen mukaan, kenen kanssa on puhunut.

Eiköhän koronan loppua seurata samaan aikaan kun kesän tuloa katsellaan, kun vihreys ja valo alkavat kukoistaa?

Siis älä pelkää, vaikket näekään, purjehdit kohti toivon satamaa!

Tulet

Tänään tulin viikonlopuksi Torppaan naapurien kyydissä. Onkin kulunut noin kuusi viikkoa siitä, kun lähdin. Kun tulimme Etelä- Pohjanmaan rajalle, aukeni aukealle tullessamme kirkas taivas ja hohtavana metsänrantaan juuri laskeva aurinko. Tervetuloa!

Ensi töikseni hain vintistä adventtikyntteliköt neljälle ikkunalle. Samalla tarkastin hiirenloukut. Yhdessä oli hiiri, tipautin sen näppärästi käsin koskematta päätyikkunasta alas. Pian se sieltä katoaa. 

Tuttuun tapaan lämmitän tupaa. Monivuotisten kokemusten perusteella tiedän, että kylmästä aloitettaessa ensin sytytetään puuhellan tuli, se vetää aina. Kun tuvan ilma on lämmennyt, voi takan sytyttää. Ensin hormin vedon tarkistus sanomalehtipaperin sytytyksellä, ovet raolleen ulos asti ja sitten voi takan puut sytyttää. Monta savustusta on tehty, ennenkuin tämä selvisi.

Selkä on parempi, kiitos kysyjille. Ei täysin priima, no sellainen se ei koskaan enää olekaan, mutta toivottavasti ei pitkity. Uskon, että fysioterapeuttini on pätevä. Yhtenä päivänä kompastuin lenkkipolulla alamäessä johonkin, juoksin eteenpäin mäkeä alas kyyryssä kuin lenhottava kana etten kaatuisi, mutta lensin naamalleni. Ensimmäinen ajatus oli, että niksahtikohan niittaantunut nikama paikoilleen. Ei niksahtanut, mutta ei pahentunutkaan. Silmälasien sangat levisivät, kun jäivät osittain alle. Menin heti tutun optikon luo. Hän oikoi sangat ja kehotti anomaan vakuutuksesta korvausta hiekkaan raapiutuneen toisen linssin uusimiseksi. Olen anonut.  Ei se kohouma häävi ollut, mihin kenkäni tökkäsi. Kuinka varovaksi tässä pitäisi ryhtyä? 

Turvahetki

Olin eilen kadun varressa satojen muiden joukossa odottamassa ja katsomassa muistoajelua. Satoi räntää ja tuuli. Oli ihanaa päästä kotiin lämpimään, ripustaa märät vaatteet kuivumaan ja laittaa kuuma kaakao. Ajattelin tuntemattomien perheiden äkillistä surua.  Minulla ei nyt ole omaa surua eikä suurempaa huolta, selkäsärky ei ole kuolemaksi. Nukkumaan käydessä vesi ropsi kodikkaasti ikkunaan,  pihavalot antoivat himmeää liikkumavaloa sisälle asti, naapuritalon valoparveke on minullekin valokoriste, oli rauha. Täällä on turvallista, kukaan ei voi tulla viidennen kerroksen ikkunastakaan. Torpalla on aina alitajuntaan tungettuna pieni varuillaan olo. 

Luin naapuriystävän tuomasta tulevaisuusteemaisesta antologiasta hänen nivelreumaa sairastavan sukulaistyttönsä kirjoituksia vuodelta 1985. "Tulevaisuus on kipeä katse päällämme". Näille onnettomuudessa kuolleille pojille se katse sulkeutui äkkiä kokonaan, tämän tytön tähän mennessä 35-vuotinen tulevaisuus onkin ollut hyvä. 

Minua vanhempi naapurini on muuttanut lauseen muotoon: "Vanhuus on kipeä katse päällämme". Olemme jutelleet siitä. Johonkin voi varautua, enemmän on vain otettava vastaan.

Tämä nuori Kaija kirjoittaa:

"Jos toivon jotain tulevaisuudelta, 

toivon ettei maailmassa olisi ovia pimeyden katsoa sisään.

Toivon, että 

maailma olisi vain avonaisia ikkunoita

ihmisen katsoa ulos

ja hymyillä."

Hymyillään silloin, kun hymy nousee kasvoillemme, itketään kun pimeys katsoo ja tulee meille sisään.

Omissa oloissa

Tulikohan tästä selkäjumista nyt yhtä pitkä juttu kuin viisitoista vuotta sitten, kun ei hellitä? Kävin eilen fysioterapeutilla, joka vahvalla otteella nostaen oikoi vinoa selkääni ja antoi kotiharjoitteet. Taivuinkin sitten paremmin saamaan sukat jalkaan ja kävin vesijuoksemassa, tai ainakin lillumassa vesivyön kanssa, se kun on avuksi. Nyt yön jälkeen on taas aivan jäykkää eikä istua voi. 

Katselin eilen ohjelmaa ikääntymisen hidastamisesta, ehkä sinäkin katsoit. Kehitellään keinoa tuhota vanhentuneita soluja iän pidentämiseksi. Pitääkö ikää  ja vanhusten määrää lisätä? En minä haluaisi elää satavuotiaaksi. Tai ehkä, jos elämä olisi sisältörikasta ja merkityksellistä, mutta en pysty sisältöä lisäämään. Ohjelmassa tutkittiin myös riskitekijöitä. Yksinäisyys on pahinta, se nostaa stressitasoa ja lisää sairastavuutta. Kuorolauluun osallistuminen alensi stressitasoa ja paransi unta. Maailmanlaajuisen koronapandemian sisällä eläviä uhkaavat siis monenlaiset vaarat. Minua ärsyttää, kun vanhusohjelmissa aina nostetaan aivotoimintojen tai fyysisen kunnon suhteen ikinuoret poikkeukset meille muille esimerkeiksi. Niin tässäkin.

Minä huomaan, että irralliseenkin yksinoloon tottuu. Päiväni kuluvat aivan hyvin omissa oloissani. En enää koe ongelmana, etten näe (tai kuule!) naapureita. Portaita kulkiessani laskin ovia ohittaessani, että syksyn aikana olen ohimennen nähnyt noin kymmenen talon 40 asukkaasta.Muutaman kanssa olen sattunut juttusille, mukavaa kyllä,  ja yhden kanssa pidämme yhteyttä. Se yläkerran uudelleen alkanut meteli muuten loppui, kun laitoin postiluukusta lapun: "Hei! Laita please  musiikki hiljemmälle. Se jyskyttää tosi kovaa naapureissa." Kuulin sitten toiselta naapurilta tämän tytön ongelmista. En halua sekaantua. Minusta on tullut kaupunkilainen. Enkä usko, että selkäni siitä otti itseensä. Tein varomattomia liikkeitä.

Asiasta kolmanteen: Tätä paikkakuntaa on järkyttänyt kahden nuoren moottoripyöräkuolema. Nyt lauantaina on mopoilijoitten järjestämä muistoajelu. Pitkin kesää ja syksyä on mopojen pärinästä ollut valituksia facebookissa ja poliisia on kutsuttu usein, koulun kauttakin on vedottu. Minun asuntooni se melu ei ole kuulunut. 

Nyt aikuiset asettuvat kynttilöiden kanssa tienvarsille surusaaton aikana. Kirkkoon on kokoonnuttu. Syntyi tällainen yhteisöllisyys, ainakin hetkeksi. Minäkin kävin onnettomuuspaikalla.

Selkä jumissa

Yhtäkkiä olen täällä aivan vaivaisena selälläni lattialla. Lauantaiaamuna selkä oli ensin yllättäen kankea tehdessäni aamutervehdystä. No se menee ohi, arvelin. Nostin komeron ylähyllyltä raskaita laatikoita alas, kun etsin yhtä tietoa. (Päiväkirja: äidin silmä sokeutui, kun hän oli 56- vuotias.) Nostin laatikot myös takaisin ylös. Sitten alkoikin selkä olla kipeä ja paheni vähitellen. Nyt en pysty liikkumaan juuri kuinkaan, kääntymiset sattuvat, sänkyyn meno ja nousu ovat kipeitä ja hitaita, istua ei voi, selkä kaartaa oikealle kivusta poispäin. Housut sain jalkaan selällä maaten, kun en pysty kumartumaan. Viisitoista vuotta sitten oli samantapainen, välilevyn pullistuma. Kipua kesti neljä kuukautta, särkyläkkeistä tuli pitkä närästys. Vesijuoksu auttoi silloin, nyt en ole koronan takia käynyt. 

Tein varmaan joitain virheliikkeitä edellisiltana jumppaillessani ja laatikoita nostellessani. Harmittaa, kun en muistanut varoa. Ne vanhat madaltumat ovat edelleen riskipaikkana. Nyt odottelen, milloin saan ajan fysioterapiaan.

Oloilua

On harmaa päivä, kello puoli kaksi. En ole vielä käynyt ulkona. Aamuyöstä uneni katkesi outoon aikaan eikä tuntunut palaavan. Keitin kupillisen kofeiinitonta kahvia ja join sen Planti- kauramaidon ja leivänpalan kera. Se on usein auttanut. Lukuhetken jälleen nukuin neljä tuntia vartin yli kahdeksaan. Vähän on seisahtunut olo edelleen. Pesukoneessa pyörii kylpyhuoneen matto toiminnan merkkinä. Itse vain makailen ja selailen nettiä.Tilasin Fashion Girliltä pienen tekonutturan ja hiusverkkoa, kun koronahiukseni yltävät jo lenkillä kiinni. Nyt kuulin, että kaksi minunkin mieltäni painanutta ongelmaa on ratkennut positiivisesti. Jospa ensi yönä nukuttaa. 

Nyt talossa on taas ollut normaalitila, ei kuuluvaa jumputusta missään. Pientä kolahtelua kuulen mielelläni, saa olla elämän merkkejä. Yhdeksänkymmenluvun alussa etsimme asuntoa Espoosta. Yksi seitsemänkymmenluvulla rakennetun talon asunto oli mahdollinen. Se oli tyhjä ja pyysimme saada olla siellä yhden illan ennen ostotarjousta. Puoli viiden maissa alkoi keittiön tuuletushormista kuulua selvästi yläkertaan kotiutuneiden puhe. Vessan vedot kuuluivat oikein hyvin, samoin puhe. Ei tullut  kauppoja, vaikka toki siihen tilanteeseen moni sopeutuu. Uudemmissa tai paljon vanhemmissa taloissa tämä on paremmin, tässäkin talossa. 

Olen lueskellut aikani kuluksi nettiä tuntikausia: Lapuan Sanomat, HS, IS, IL, YLE, MTV. Facebook ryhmiä. Mitä niistä jäi? Trumpin Amerikasta tulee paha olo, siitä mihin hän on ihmisiä vetänyt. Maa on kahtia jakautunut, valheet ovat uutta normaalia, USA ei ole enää luotettava demokratia, vaalisysteemiin ei luoteta. Onko tämä EI Trumpin elämän ensimmäinen? Hän vaikuttaa curling- vanhempien ylikasvaneelta tyrannilapselta, jolta ei ole koskaan uskallettu kieltää mitään. Tiedän, että hän on edistänyt päätöksiä, joita monet kannattavat, mutta tämän hetken jumitustila on 

ällistyttävä. Kuinkahan se ratkeaa? Ei kukaan tietysti pääse valtaan ilman kannattajia. Ovatko he samanlaisia kuin johtajansa?

Näillä mennään

Eihän minulla huono muisti ole, unohdan vain välillä, ajattelin ilostuen, kun mieleeni putkahti hakemani nimi, koulukaverin nykyinen sukunimi. Kokeilin sitten muistella juontajien nimiä. Ihmeekseni tänään muistin monia, Paasosen etunimeä en ja Elina Kottosesta tuli mieleen vain nimikirjaimet, muistutti Ella Kannista. Tuntuu, että ei- välttämättömät nimet eivät ole nimivaraston avohyllyssä, vaan hämärän komeron oven takana. Joskus sieltä löytyy piankin, joskus on tumma peitto vielä pantu hyllyn päälle. Mahdoinko kouluaikana harjoittaa aivoni muistamaan vain sen, mitä kokeissa kysyttiin ja sitten unohtamaan sen viimeistään ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Paitsi kielet, luen ruotsia ja englantia aika hyvin, saksaa auttavasti. Olenhan niitä tietysti tarvinnutkin elämän aikana. Liian harvoin vain tulee muunkielisiä lainatuksi, mutta nyt on (hitaahkosti tietysti) menossa Sofia Lundbergin Och eken står där än. 

On minun nimimuistini tosissaan huono, mutta olen kehittynyt aika taitavaksi nettihakujen tekijäksi. Usein puhelin nouseekin käteen. Ehkä kannattaisikin huomata, mitä vielä muistaa ja osaa. Ihmeekseni huomasin, että osaan lopottaa ulkoa Gud  som haver barnen kär, se till mig som liten är jne. Se on ystävä sä lapsien suomeksi. Se taisi olla uumajalaislasten iltarukous, hoidin heitä kesän 1964. Että alkaa jo nousta lapsuus-nuoruusasioita pinnalle. Ehkä jonain päivänä vielä muistan, mitä tarkoittaa integraalilaskenta!  En usko, että Alzheimerin tautia yms voi aivojumpalla estää, mutta ikääntyviä aivotoimintoja ja muistia voisi varmaan harjoittamalla virkistää kuten muitakin kehontoimia. 

Joopa joo. Eilen optikko mittasi uudelleen silmänpaineet, oli 23/21. Toisen silmän kaihinalku on puolessa vuodessa lisääntynyt. Silmälääkäri on varattu. Äidiltä meni glaukooman takia näkö toisesta silmästä. Periytyvät diagnoosini lisääntyvät. Kehon osat rappeutuvat yksi kerrallaan. Monelta minun ikäiseltäni on jo polvi tai lonkka tai kaihi leikattu, liitytään jonoon. Kai tämä on sitä vanhuutta. Sain näppärästi postitilauksena uudet polvituet. Kohta alan toistella kuin liki yhdeksänkymppiset Amerikan sukulaiset korteissaan: still going strong. Vielä mennään.

Marrasvaloa

Marraskuinen aurinko nousi säteillen vuoren takaa klo 8.20. Tämän pikku boksini parhaita puolia on se, että talviaurinko paistaa lyhyen kaarensa ajan suoraan kotiini. Kirkkaat, kuulat päivät marraskuussa ovat harvinaisia ja houkuttavat ulkoilureiteille. "Löysin" kolmen kilometrin päästä ison lammen rannalta pienen kylän. Sen kohdalla vastaan tuli neljä ihmistä, jotka kaikki tervehtivät iloisesti. Kuulin, että kylä toimii erityisen yhteisöllisesti. Sen huomasi ohikulkijakin.

Tässä talossa on aina ollut hiljaista ja hyvän tuntuinen äänieristys. Viimeisen viikon aikana on kuitenkin iltapäivästä iltaan jytissyt hakkaava musiikki, ei kauhean kovaa, mutta selvästi kuuluvana. Eilen se jatkui yli yhteentoista. Kyllä se soittaja on yläpuolellani asuva tuikea nuori nainen, joka ei juuri tervehdi ja on sen oloinen, etten uskaltaisi mennä valittamaan. Hän jotenkin mölähtelee ja laulahtelee äänekkäästi ulkona kulkiessaan niinkuin kotonaankin.

Omat päivät kulkevat pienessä urassaan ja rauhallisessa tempossaan, uutisia seuraten, lukien, ulkoillen, pieniä kremppoja säädellen. Jollakin voi samaan aikaan olla isoja kriisejä, koko elämää mullistavia prosesseja ja ahdistuksen kuoppia kannettavanaan, oman mielenrauhan, perheen ja toimeentulon haasteita hallittavanaan, asioita joissa sivullinen ei voi paljon auttaa.

Myrskytuulta

Tuuli ravistelee ja repii parvekelaseja, vonkuu parvekeriviä ylös alas, vettä ropsii ikkunoihin, on pimeää jo iltapäivällä. Nyt on hyvä olla juuri tässä, lämpimässä talvipesässä, kuunnella Faunin iltapäivää radiosta, hieroa lämmittävää Nixi- inkiväärivoidetta kolottavaan polveen. Eilen kävin tyttären kanssa laittamassa saarimökkiä talviteloille. Taivas oli paksussa pilvessä, vesi harmaata, vähän tuulta. Ilta alkoi pimetä yllättävän äkkiä neljän maissa ja kiirehdimme autoon. Oli hienoa käydä tähän harvinaiseen aikaan, lämmittää  eväät, keittää kahvit. Nyt olisi hurjaa olla siellä, katsoa kun vesi loiskii korkealle rantakiviä vasten, pitää tulta takassa, pois ei voisi lähteä. Korkeat ja vanhat männyt kaartuvat siellä katon päälle, kauanko vielä kestävät tuulessa. Torpalta tuli ilmoitus sähkökatkosta, joka onneksi jäi lyhyeksi, ainakin toistaiseksi. Myrskyssä on jotain juhlallista, kunhan ei vahinkoja tule.

Menneet

Kuuntelen hengellisen musiikin toivekonserttia tänä pimeän kosteana pyhäinpäivän iltana. Mieleen nousevat taas ne monet, jotka ovat iäksi elämästäni menneet, vaikka ovat joskus olleet elämänpiirini olennaisia ihmisiä. Isä, äiti, veli, Anna-täti, Iida-täti, Veikko-eno, isu, mummu. Elämänkumppani, jonka kanssa olin naimisissa 47 vuotta. Iäksi menneet. 

Menneet ovat myös monet muut, vaikka ovat jossain elossa. On työhön, kouluihin ja asuinpaikkoihin liittyneitä ihmisiä, aikanaan elämään tiiviistikin kuuluneita. Lapsuuskotikin on tavallaan mennyt, kuten muutkin entiset kodit. Paikkoja voi kaivata kuin ihmisiä. Huomenna pääsen käymään saarimökillä!

Onhan vielä tärkeitä ihmisiä tallella ja uuttakin tullut, niitä pieniäkin. Joihinkin ystäviin on yhteys lähentynyt. Sisar tietää kaikki asiani ja muistaa jotain paremmin kuin minä itse. Tytär on koko korona-ajan soittanut joka ilta. Tämä ei ole valitusvirsi, tämä ilta vain nostaa menneet esiin. Kirjoittaminen terapoi haikean mieleni kiitolliseksi. On niitäkin ihmisiä, joilla ei ole enää elossa ketään läheisiä, ei ketään kenen kanssa puhua.

Sellaista on vanhan yksin asuvan ihmisen elämä, kontaktit ovat enemmän mielessä kuin läsnä eikä jatkuvaa yhteyttä jaksaisikaan.

On elämän rikkautta, että on sellaista, mitä voi kaivata ja ikävöidä, pois mennyttä tai nyt muualla olevaa. Saa muistaa ja pyytää siunausta kaikille heille, kantaa mielessään. - Kaipaus on rakkautta, sanoi Pertti Simula Anne Flinkkilän haastattelussa tänään.

Lokakuun mielenmaisemaa

Lokakuu on lopuillaan, enää vajaat kaksi kuukautta päin pimeää. Tai vielä kaksi kuukautta. Osa puista on vieläkin lehdessä.  

Minua vaivaa jonkunasteinen  pahoinvointi ja vähän huimaakin. Kaipa se johtuu, toivottavasti johtuu kolmannesta perättäisestä antibioottikuurista.  Tavanomaistenkin lääkkeiden haittavaikutusluettelot ovat niin hurjia, ettei niitä kannata lukeakaan. Vuosikontrollin koetulokset olivat hyviä. Selitystä vuoden verran  elämää rajoittaneille sydänreaktioille ei löytynyt. Korvien välissä, arveli lääkäri, kun sydänfilmi, aamun rauhallisena hetkenä otettu,  oli vakaa. Onko korvieni väli on vuodessa muuttunut niin, että sydän rasittuu parhaimmistakin sosiaalisista kontakteista, jos ne kestävät vähän pitempään? Yritän rentoutua ja puhua vähän vähemmän niissä tilanteissa. En mitenkään pystyisi tehkemään entisiä kontaktien- ja puheentäyteisiä työpäiviäni. Ehkä kehoni on säätynyt  hiljaisuuden muottiin ja rasittuu heti, kun tilanne on vilkkaampi, vaikka se olisi kuinka mieluisa ja kaivattu.

Yleinen herkistyminen lienee tuttua ihmisen ikääntyessä. Keho reagoi paljon vahvemmin kuin ennen. Psyykkistä ahdistusta tai jännitystä tai masennusta tai stressiä ei aina pysty tunnistamaankaan kehonreaktioiden alta. En juurikaan muista, että nuorempana keho olisi kertonut psyykkisistä reaktioista kovinkaan selvästi.

Merkityksellisyyden tuntu on ihmiselle tärkeä. Mistä yksikseen elelevä ikäihminen saa merkityksellisyyden kokemusta varsinkin nyt koronan hallitessa?  Tavallaan se on itsestäänselvää. Itsensä huoltaminen tässää hetkessä niin, että ei sairastuisi koronaan ja toiseksi, että pysyisi ylipäätään toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään, niin ettei joutuisi paljon rasittamaan lähimpiään eikä yhteiskuntaa. Miten sen sanoisi myönteisesti: että voisi kokea elämänsä toimivana ja kokisi iloa siitä, mitä on saatavilla tai tehtävissä. Helpoiten merkityksellisyyttä koen, jos voin olla avuksi.

Vaikka olen tottunut yksinkertaiseen elämään, nousee joskus muistoja iloisista ravintolaillallisista tai lounaista työkaverien tai ystävien kanssa, aterioista, joita ei valitse terveellisyyden, vaan maun vuoksi, konsertti-illoista, teatterista.  Ja niistä ihanista jumppahetkistä tuossa tien toisella puolen, jotka on säästösyistä poistettu kokonaan kaupungin ohjelmistosta. Vesijumppaankaan en ole arvannut mennä.  Perhetapaamiset ovat puhelimen takana, vaikka pikkutyttö haluaisi tulla mumman luo yökylään.

Menemisten sijaan on vähän enemmän kotiohjelmaa. Olen kuunnellut Ikääntyvien yliopiston ja kansalaisopiston nettiluentoja, tänään ilmoittauduin kaupungin tarjoamalle Kiminkisen luennolle. Netistä löysin kivaa ilmaista joogaa, jonka nimi on Joogaa ihan kaikille. Parhaiten huono olo haihtuu, kun lähtee ulos raittiiseen ilmaan. Lenkkipolulla kyllä kaikki kävelevät ohitseni, minun jonka vauhtia muut ennen valittivat. Polvikin on jäykkä ja kipeytyy. Mutta metsä suhisee raikkaana ja hiljaisempikin vauhti kuljettaa.

 

 

Harmaan kauneus

Sumuisessa aamussa ei ole värejä, on vain  kylmä harmaus. Kauneinta sumu on järvellä tai merellä, kun se  haihtuu. Tämä on Tourujoen sillalta sunnuntaiaamuna. Syksyn puiden pitsi taivasta vasten on kuin herkkää piirrosta.. Kauan sitten tulimme helmikuussa Sri Lankan värikylläiseltä lomalta. Oli helpottavan rauhoittavaa katsella kotiluontoa, harmaan ja valkoisen pehmeitä, hiljaisia  sävyjä. Matkalta ostettu sängynpeittokin oli liian kirkas turkoosi kotiimme, vaikka ostohetkellä se oli rauhallisin sävy, mitä löytyi. Sopeudumme vuodenaikoihimme, tarvitsemme niitä, niiden värejä, muotoja ja ääniä. Kotimaastaan pakomatkalle joutuneet varmaan kaipaavat omaa tuttua aistimaailmaansa.

Luonto ylistää

Ihmettelen vähän itsekin, kuinka paljon olen vanhemmiten innostunut luonnon yksinkertaisista ilmiöistä. Muistan kuitenkin, että nuorempana en kuullut lintujen laulua tai huomannut kevään tuloa, ennenkuin havahduin täyteen kesään. Pää oli täynnä muuta asiaa ja sisäistä puhetta. Ihminen haluaa jakaa kokemuksiaan toisten kanssa ja blogi on palvellut sitä tarkoitusta: katso tuota!

Luin tulevan Henki-lehden, vielä Hengellinen Kuukausilehti, viime numerosta Fransiskus Assisilaisen Aurinkolaulusta. Aale Tynnin käännöksessä Fransiskus kutsuu ylistämään Herraa ihmeellisen luotujen kautta tai niiden vuoksi.

Otteita runosta: 

"Ole ylistetty, Herrani,sisar kuun ja tähtien vuoksi, olet ne taivaalle luonut kirkkaaksi ja ihaniksi ja kauniiksi.--

Ole ylistetty, Herrani, sisar veden vuoksi, joka on perin hyödyllinen ja nöyrä ja ihana ja kaino.--

Ole ylistetty, Herrani, äitimme sisar maan vuoksi, joka meitä ravitsee ja hoivaa ja tuottaa monenlaiset hedelmät ja värikkäät kukkaset ja yrtit."

Luontoveljiämme ovat veli aurinko, veli tuuli ja veli tuuli.

Näiden keskellä jos saa elää, elää ikäänkuin seurassa ja sielun hiljaisessa kiitoksessa.

Nyt ovat ilonani kukkaan puhjenneet kaktukset, koko kesän parvekkeella viettäneet . Ja viisivuotiaan piirros, voi kun pääsisi taas tapaamaan. Iloa on myös, jos voi  leipoa kiireisille jotain hyvää, jos on juhlan aihetta, vaikka tapaamiset ovat etänä. Erityisruokavalioihmisille voi tulla valkosuklaa-karpalokakku tai vaikka  suklaakakku. 

Illlalla tein vielä pienille rippikahveille ilman pohjaa olevan suolaisen piirakan.

Ensilumi

Tämänkin vielä näin pyhäaamuna: sataa ensilunta!

Syksyn raikkaus

Tähän aikaan vuodesta en ole paljoakaan ollut Torpalla. Tavallisesti kaupunkiharrastukset ovat tähän aikaan täydessä käynnissä. Täällä olo jotenkin yllätti. Suurin tekijä on ollut tuo karpaloneva - suo on täällä vieras sana. Aurinkoiset syyspäivät, ei tuulta, välkehtivä vesi kuusten alla kulkevan polun molemmin puolin, nevan pehmeät mättäät ja tuoksut! Lintutornista näkyy laaja, tasainen maisema lintulampineen. Minun sieluni kaipaa vettä - siksi piti hankkia saarimökki- ja se näistä lähimaisemista muutoin puuttuu. Vesimaisema luo ja jättää sieluun kuultavia, kirkkaita kuvia. Olenhan minä tuolla nevalla ennenkin kulkenut ja talvisin hiihtänyt, mutta nyt se tunti pari päivässä virkisti sydäntäni erityisesti. Kaukana koronamaailma.

Tein puolukka-karpalososetta, mausteeksi hermesetasta ja vähän sokeria, raikas lisäke. En halua keittää arvokkaita ravintoaineita hukkaan.

Iltaisin on taivas kirkastunut tähtiin. Käyn illalla katselemassa avaruuden mysteeriä tai kurkin säleverhojen lomasta, näkyykö vielä tähtiä. Aamulla aurinko nousee yhdeksän maissa eteläikkunaan, illalla hartaitten sävelien aikaan hohtaa länsitaivas puiden takana. Täällä tuntuu, että omistaa tähdet, auringon, päivänkierron, ruskan, metsänrannan. Minä olen niin yksinkertainen, että elän näistä jokapäiväisistä ilmiöistä. Illalla on hyvä mennä nukkumaan viileään kamariin, kääriä peitto tiukasti ympärille ja laittaa tyyny selän ja seinän väliin. Äänimaailma on hiljentynyt, kun kurjet ja joutsenet ovat menneet. Varis lentää lenhottaa, harakka rähisee jotain puuhiensa lomassa, tiaiset kopsivat ikkunalla. Pitää laittaa siemeniä ruokintalaitteeseen ennen lähtöä. 

Kokeilu

Kokeilen tätä Bloggerin  mobiilisovellusta. Nevalla tuli vastaan uusi tuttavuus. Luulin, että joku lintu oli oksentanut pihlajamarjoja, mutta huomasin, että nippu oli varressa kiinni. Puhelimen Google Lens ei tiennyt, mutta marjastajien facebookissa tiedettiin heti, että suovehka. Olen vehkaa toki nähnyt, vaikka en sillä paikalla, mutta marjoja en ole nähnyt. Suovehka on myrkyllinen, mutta kuivattuna ja keitettynä juuriaan myöten käyttökelpoinen ja ravinteikas. Noita marjoja on käytetty mausteena. Pitää panna korvan taa nälkävuosien varalta. 

Eri tavalla tämä sovellus toimii, jotenkin yksinkertaisesti, mutta toimintoja ei näy monikaan, ei löydy esikatselua ja missähän on julkaisunappi? Ja sanat muuttuvat tosi paljon, vasta julkaistessakin.

Keskellä ei mitään

Ankealta näyttää suo, ei linnun lintuakaan, tyhjää vain. No ei niin. On historia, on toimintaa, on muistoja.

1750- luvulla tässä oli matala Kotajärvi (Suomessa on 62 Kotajärveä).Naapurikylän isännät anoivat maaherralta, että saisivat kuivattaa sen. Siitä tulisi 30 hehtaaria peltoa, heinästä oli pulaa. Lupa tuli, mutta kuivatus ei toteutunut tai onnistunut, ainakaan merkittävästi. 1900- luvun alkupuolella  rannoilla kasvoi karjanrehuksi sopivaa kortetta. Sitä niitettiin syvällä mudassa kahlaten ja koottiin latoihin.  Järven rannat oli jaettu kahteentoista palstaan, jotka kiersivät vuosittain tilalta toiselle ilman kustannuksia. Järvi oli edelleen matala järvi, jossa oli kalaa. Kuusikymmenluvulla kuivatusesteet pystyttiin räjäyttämään ja järvi kuivui suoksi. Peltoa siitä ei koskaan tullut. 2005 riistanhoitoyhdistys teetti EU-rahoilla siihen lintulampia ja rakensi lintutornin ja laavun. Mainittavaa lintukantaa ei ammuttavaksi ole näkynyt, mutta kurkipari ja joutsenpari hallitsevat aluetta. Vedenlaskussa muodostui kylän puolelle vesijättömaata ja sinne muodostui puiden kasvaessa "luontopolku", jota riistamiehet ovat siistineet. Minä vein tänään laskuojan reunalle lautoja, että sinne pääsee ojan yli. Yksi jo edesmennyt naapuri halusi vesijättömetsät itselleen ja saikin entisten kortteenkeruupaperien avulla, mikä ei mennyt muiden mielestä oikein, mutta annettiin harmista huolimatta olla. Maanmittauslaitos halusi päästä eroon jakamattomista maista.

Mieheni tykkäsi istuskella suon vastakkaisella laidalla olevalla laavulla ja katsella suota lintutornista. Rauha ja hiljaisuus hoitivat mieltä hektisen työelämän lomassa. Yhtenä vappuna näimme, miten ensiksi tullut joutsenpari karkotti toiset tulijat.  Huuto ja siipien läiske oli mahtavaa. Nyt minua vähän pelottaa olla sillä ison metsän puolella, kun siellä on karhu karjunut tornissa olleelle kylän miehelle vuosia sitten. Karpalot ovat ihmeen suuria, eivät happamia. Litran poimin, se riitti tänäänkin, kun on hidasta poimia käsin.

 

Karpalosuolla

 

Tuossa vajaan puolen kilometrin päässä on suoksi kauan sitten kuivatettu järvi, johon riistanhoitoyhdistys 15 vuotta sitten kaivatti lintulampia ja samaan aikaan rakensi lintutornin. Suon toisen laidan vesijättöpenkereelle on muodostunut luontopolku. Sille päästäkseen pitää ensin saada itsensä isohkon ojan yli.

Kaislikon läpi pääsee suolle ja sieltä löytyy karpaloa. Nyt sitä on erityisen runsaasti. Entiset poimijat ovat kadonneet. Mies ihaili karpaloa, piti ihmeenä että sellaista marjaa täältä löytyy. Poiminta vain on vähän hankalaa: pitää poimia avokäsin sammalen sisältä, pohja on paikoin upottavaa, saapas painuu kylmään veteen. Keväällä maa olisi kohmeessa, mutta käsi palelelee. Olen nähnyt facebookissa sangollisia, mutta minulle riitti litra. Sieltä nyt saisitte aika helposti terveysmarjaa!

Suolla asustaa kurkipari ja joutsenpari. Luulin, että kaikki ovat lähteneet, mutta yllätyksekseen näin viisi joutsenta. Harmi, että kahisteluni kaislikossa säikäytti ne.

Omaan tahtiin

Eläkkeellä olon plussaa on omatahtisuus. Se voi merkitä kuitenkin eri asioita. Minulla on useampi tuttava, joilla on tarkka viikko-ohjelma ja muita ajoituksia. Eräs jumpassa tutuksi tullut leski Onerva ehdotti tiellä vastaan tullessaan, että menisimme joskus yhdessä lenkille, otetaan kahvit mukaan. Yhtenä päivänä soitin sitten hänen ovipuhelimeensa ja kysyin lenkille. Tänään ei sovi, kun on siivouspäivä, hän siivoaa joka tiistai koko ison asuntonsa, matot ulos jne. No ei huomennakaan, kun on pyykkipäivä. Ja sitten on silityspäivä ja sitten hierontapäivä. Vapaata aikaa ei tuntunut olevan ollenkaan. Hän kuitenkin toi puhelinnumeronsa lapulla. Ehkä siis joskus!? Ymmärrän, ettei kesken siivouksen lähdetä ja että rutiinit tuovat kodikasta turvallisuutta ja ohjelmat tarpeellisuuden kokemista. Tulee asiat myös hoidetuiksi. Ollaan kuin itsellä töissä. Minulla ei juuri arkiohjelmointia ole. Päivän kulussa on kyllä toistuvaa, kuten aamulehtien pitkää lueskelua ja aika samoja ruoka-aikoja, tekemiset aamu- tai iltapäivisin. Usein illalla ennen nukahtamista ajattelen, mitä huomenna laittaisin ruuaksi on ja mitä tekisin, mutta se voi muuttua. Olemme siis erilaisia, toisille ohjelmoitu viikko on turvaa, toisille ahdasta. 

Omaan tahtiin eivät asiat silti aina suju. Joku jossain tekee minulle harmia uusimalla tarpeettomasti toimivia ohjelmia. Kaiken pitää toimia entistä nopeammin, sipaisemalla. Muutosten kanssa voi takuta tuntikausia. Tämän blogialustan uudistus sulki iPadillani kirjoittamisen (ehkä liian vanha laite) ja on jotenkin epämiellyttävä ja sekava. Käytänhän minä sitä, nyt kännykälläkin, mutta yhtään parannusta en ole huomannut, epäselvyyksiä kyllä. Vr on uusinut toimivat nettisivunsa. Lippua ei enää saa tekstiviestinä eli pitää olla älypuhelin tai muu mukaan otettava mobiili, jossa näkyy sähköposti. Jos ei ole sähköpostia, pitää lippu ostaa automaatista tai tilata puhelimessa jonottaen R- kioskiin. Sitä en tiedä, saako sen kotikoneelta tulostetuksi, kun lukemassani ei sitä mainittu. On monia, joille tästä on haittaa. Kauankohan näissä muutoksissa vielä pysyn mukana? En tietysti edes tiedä, mistä olen jo pudonnut. Tekniikankin oppiminen on virkistävää, jos sen kokee mielekkääksi, mutta tarpeettomalta tuntuva haittaa. Eilen soitti tuttava, joka oli oppinut käyttämään älypuhelinta epäilyksistään huolimatta ja oli siitä ylpeä.

Värisyksy

 

Palasin Torpalle saatuani terveyskeskuksesta avun, mitä nyt tarvitsin. Bussimatka aurinkoisena päivänä  oli ruskaretki. Pihapihlajat olivat pudottaneet  paljon lehtiä haravoitavaksi, mutta loistelevat vielä.

Vaikka Jyväskylässä on paljon koronatartuntoja, en usko sellaista saaneeni. Bussissa olin osan matkaa jopa yksin. En ollut ihmisjoukoissa, en kulkenut paikallisliikenteessä, harvat kontaktini olivat maskien takana, itse käytin maskia, keskustassa olen käynyt viimeksi helmikuussa. Maski kai edelleen on pikemminkin suoja muille kuin itselle, mutta jotenkin sen uskoo omaksikin suojakseen. Koronavilkkuun ei vielä ainakaan voi paljon luottaa, mutta hiljaa on sekin. 

Kai olen jo kotiutunut talvipesäänikin. Kamera on hyvä seuralainen ulkoillessa. Paikallisfacebookissa esittelin muutaman kävelylöytöni ja pääsin nousevaksi tähdeksi.😆. En kyllä tunne ketään tykkääjistä tai kommentoijista, mutta hiukan on kuin olisin sielläkin paikkakuntalainen. Hitaita ovat asettumiset tässä iässä ja kun paikkakuntaan sitoo vain asunto. Värikäs on/oli parvekenäkymäni sielläkin.

Vielä on täällä kuitenkin valoisia aamuja, yöllä kuutamo valaisi pihoja eikä pimeätä ole viideltä. Joutsenet tööttäilevät lentäessään pellon yli. Muistan tästä kesästä kuin olisi joka aamu ollut aurinko ikkunani takana. Nyt se laskee jo näköpiirinissäni metsän eikä navetan taa. Katsotaan, miten täällä pärjää ilman tietokonetta, mobiilien varassa.