Lumikristallit

Aamulla oli -4 astetta ja hankikeli, ei kelkan-, mutta suksenkestävä. Hiihtelin lähipelloilla, katsastin rakennusten takakatot, lumilevyjä on putoillut ja räystäät ovat kovan paineen alla. Kauempana metsän laidassa näin ilveksen ja ketun jälkiä. Talon ympärillä on paljonkin jäniksen jälkiä. 

Ensisijaisesti ihailin valon kirkkautta ja miljoonien lumikristallien kimallusta pelloillani. Tunsin syvää iloa olemassaolosta ja tästä paikasta. Elämä tuntui taas elämisen arvoiselta.

Pelloillani. Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatuksissani sanoa niin. Yli kaksikymmentä vuotta ne ovat olleet enon ja isoisän peltoja ja paikkoja. Olen saanut tämän, tuntuu että ilmaiseksi, mutta ei se ihan niinkään ole. Perintö- ja kiinteistöverot, laajahkot pintaremontit ulkona ja sisällä, konehankinnat, sähkölaskut, vakuutukset ja muut ylläpitokustannukset muodostavat kyllä summan, jolla olisi viettänyt lomia hienoissa paikoissa ja nähnyt maailman ihmeitä. Eikä muu kuin käyttöarvo säily, sekin vain jos on käyttäjiä. Uusia korjaustarpeita syntyy. Syrjäkylän paikoista ei täällä

paljon makseta, jos kaupaksi saadaankaan. Syntymäkodin ylläpito on valinta, vaikka alunperin ei omani, vaan enon yllätysvalinta. 

Voi olla, että ilman tätä olisin kuitenkin haikaillut paikkaa kotiseudulta, etenkin lapsuuden kotikylästäni eli viereisestä kylästä. Siellä ne kuutamon, tähtitaivaan, hankikelien ja järven pohjamuistot ovat syntyneet. Niissä elementeistä on edelleen merkillisen vahvasti iloni aiheet. Portailtamme katsoen Otava oli samassa asemassa kuin Torpan portailtakin, ovi aamuaurinkoon. Muistan, kun pakkasiltana kävelin Maritan kotoa parin kilometrin matkaa kotiin ja suutarin kohdalta avautui kuutamomaisema alaspäin viettäville hangille. Suutarin riihessä oli hiljattain ollut ruumis, jolla pelottelimme toisiamme. Katsoin maisemaa: " Kuu paistaa heliästi, ruumis ajaa keviästi, etkös elävä pelkää". Piti lähteä juoksuun. Se taisi olla erityisen  läsnäolon hetki, kun se piirtyi mieleeni pysyvästi.

p

Lumen tuoksu

Oikeastaan ajattelin pysytellä talviboksissani, kunnes saan koronarokotteen. Minulle soitetaan maaliskuun aikana ajanvarauksesta, sellaisen tekstiviestin sain.

 Kun ex-naapurit soittivat ja tarjosivat kyytiä, päätin kuitenkin pienen empimisen jälkeen lähteä "hiihtolomalle" kuten hekin. Kyyti ovelta ovelle, maskin alla,  on luksusta minulle tavaroiden kanssa ja he saavat bensarahat. Tuo empiminen on kyllä lisääntynyt iän mukana, yli yön piti vatvoa, lähtisikö vai en. Lähdin katsomaan kattojen lumitilannetta hyvän sääennusteen kannustamana. Täällähän minulla on vielä jotain virkaa, talon kaitsijana.

Eli täällä taas! Lumet lohkeilevat, valuvat ja putoilevat tömähdellen tai jymähdellen  katoilta, vesipisarat tippuvat. Kattotimpuri oli käynyt avaamassa lumiesteen molemmille puolille urat, että lumi pääsee siitäkin. 

Sulava lumi tuoksuu, viittaa kevääseen. Piha ja tiet ovat liukkaita. Lumilapion ja sorkkaraudan avulla sain auki sen vajan oven, jossa kelkka oli. Sen avulla pystyy liikkumaan mukavasti.

Oletteko kutoneet kaksinkertaisia lapasia? Minulle tuli sellainen nyt vasta mieleen ja netisthän löytyi ohje, jossa kudotaan yhtä aikaa ulko- ja sisäpuolta. Ei se ole vaikeata, mutta hidasta. Kuinka olen pärjännyt ilman internettiä, kuitenkin suurimman osan elämääni?

Nyt saa kuunnella yön aikana lumien tömähtelyä katoilta. Se on aina minusta ollut hyvä  ääni, katot vapautuvat. Tulee muistoja mieleen, kun sitä ennen yhdessä kuunneltiin.

Ja illan tummumisen yllätys: taivaalla täysikuu! Kannatti tulla.

Haalistuminen

Tein syntymäpäivänäni lapsenlapselle kertomuksen niistä seitsemästä  vuosikymmenestä, joita olen vanhempi kuin hän, kymmenvuosittain päätapahtumat. Katsellessani videota en ollut tunnistaa itseäni: harmaantunut, löystynut, valahtanut naama ja pää siinä puhui. 

Niinhän se elämä vierii, kaikki aluksi kukoistanutkin hiipuu ja  haalistuu, ränsistyy, painuu maata kohti,  lopulta uupuu pois. Vaikea ajatella, että eloisa, energinen pikkutyttökin on siinä samassa ajan virrassa kuin minä ja tulppaanit.

Ikäkysymys

Ikä on vain numeroita- ärsyttävä fraasi! En muista kuin kerran viisikymppisenä tunteneeni hetken aikaa varsinaista ikäahdistusta, vanhuuden ja kuolemanpelon aaltoa. Sellaiseen tuskaan kai tuota lausetta tarjotaan. Ikäohjelmiin otetaan aina  joku yli yhdeksänkymppinen lentopalloilija tai muu hyvägeeninen teräsmies osoittamaan lausetta todeksi. Valtaosalle ihmisistä kuitenkin ikä tuo terveysongelmia.

Minulla ainakin vanhuuden kokemus liittyy terveydentilaan. Nuorena ajatteli, että sairaus on sairaus, usein ohimenevää. Nyt rajoitus tuo vanhuuden tunteen. Perusterveenä seitsemänkymppisenä ajattelin, että olen melko samanlaisessa kunnossa kuin viisikymppisenä enkä siis sen vanhempi kuin ennenkään.Terveenä ollessa ikä ei tunnu, kun muutoksiin tottuu pikku hiljaa. Ikäkokemus voi muuttua hetkessäkin, kun menettää hetkeksi tai pysyvästi jotakin oleellista. 

Minua kiusaa nyt toinen polvi aika lailla. Yliliikkuva polvi kipeytyi monen kuukauden marjastuksissa. Lääkäri otti polvesta vettä ja pani kortisonipiikin kuukausi sitten. Röntgenkuvassa oli hiukan madaltumaa. TK fyssari katseli ja antoi paperilla valmiit lihastenvahvistusohjeet. Ihmettelin, eikö minulla ole tarpeeksi lihaksia, kun aika lailla olen liikkunut. - No kun on ikää, saa tehdä kovasti työtä, että entinenkin taso säilyisi, lihakset kuihtuvat. Vai niin, heti aloin tuntea itseni kuihtuvaksi vanhukseksi. No niillä yleisillä jumppaohjeilla polvi kipeytyi lonkasta nilkkaan ja vei yöunen. Eilen menin tuttuun paikkaan yksityiseen fysioterapiaan ja asiaan tartuttiin, polven seutua käsiteltiin tuntuvasti, kireitä lihaksia ja jänteitä pehmitettiin  ja polvi alkoikin taipua paremmin. Kyllä hyvä fysioterapeutti on arvokas asia ja hieno ammatti. Ensi viikolla on uusi aika ja tehdään myös uudet pohjalliset, joilla jalkaterän virheasentoa korjataan. Uskoakseni ongelma juontaa eniten sieltä, vuosien varrelta.

Minulla olisi uusi reipas lenkkikaveri,  mutta minä en nyt pystykään hänen tahtiinsa ja kilometreihinsä. Pakkasliikuntakaan ei uskoakseni ole sydäntautiselle hyväksi. Piiri pienenee. Vanhuus on lisääntynyt, ainakin toistaiseksi. Kunpa polvi vielä paranisi ja nuortuisi niin, että ensi kesänäkin  pääsisin marjaan! 

Aurinkopäivä

Voi kyllä minä olen nauttinut tästä lumenpuhtaasta päivästä! Olen taas täällä, saan olla! Neljä astetta pakkasta, ei tuulta, kirkas aurinko, sininen taivas. Ja varmaan nyt illalla, niinkuin eilenkin, tähtinen taivas. Aamulla tuvassa oli vain 13 astetta, seinät eivät äkkiä lämpene, mutta pian tuo ihana puuhella lämmittää. Vanhojen talojen kuvissa näkyy usein, että puuhellalla on koriste-esineitä tai muuta, mikä osoittaa ettei se ole käytössä. Minulla se on tänään hella, uuni, vedenlämmitin isossa kattilassa (en muutaman päivän takia pannut 150 litran vesiboileria päälle), ulkona hiostuneiden vaatteitten kuivatuspaikka, lämmittäjä. Roskaahan se puunkäyttö aina levittää ja puuta kuluu. Minä olen polttanut yhden vajan melkein tyhjäksi.

Hyvään oloon kuuluu myös yhteys ystäviin, muutama puhelu ja lapsuusystävän portailla käynnin muuttuminen vierailuksi, etäisyyttä pitäen. Näitä yksinkertaisia sielunilojani minä vuodesta toiseen jaksan täällä hehkuttaa. 

Pieni maisemanvaihto virkistää varmaan meitä jokaista korona-arkemme välillä.

Valkea maailma

Yllättäen todellistunkin nyt Torpan pirtissä. Sanon, että todellistun, kun ajatuksissani käyn täällä joka päivä. Naapuri tarjosi kyytiä ja hetihän olin valmis. Koronan kannalta kyllä vähän riskinottoa. Piti tulla katsomaan, ovatko vesijohdot sulana (ovat), kastelemaan rönsyliljaa(elossa), asentamaan uuden nettiliittymän simkortin (vaikuttaa hitaammalta kuin entinen), laittamaan uusia ledlamppuja palaneiden vanhojen tilalle,  lämmittämään tupaa (kaasulämmitin on nopea, hella myös). Ja ennen muuta katselemaan omaa ympäristöäni ja auringon viiruja puitten takaa, ihailemaan puhdasta lunta, hengittämään raikasta ilmaa, olemaan tässä kodissa, lepäämään tässä rauhassa. Luonto on täällä niin vahva, kun omien rakennusten lisäksi ei näy mitään rakennettua. Kohta menen lapioimaan lunta portaiden ja puuvajan edestä. Kylänmies on kyllä aurannut tien ja keskipihan.

Koronakuplassa

Tuli mieleen, onko tällä yksinololla jokin tarkoitus? Onko kaikella tarkoitus? Monet elävät niin, että hakevat kaikelle tarkoituksen, kristityille se on kirkkainta. Kun nuorena päättää lähteä mukaan uuteen toimintaan, jossa sitten tapaa tulevan puolisonsa, nousee tarkoituksen tuntu. Synnytyskivun kestää paremmin, kun tietää sen tarkoituksen. Onko tässä iässä enää millään jotain tarkoitusta, joka myöhemmin ilmenisi? Onko tämä jatkuva yksinolo rangaistus synneistäni tai hyvitys jostakin? Koetus, jonka kestettyäni olen kypsempi ihminen tai osaan jatkossa toimia paremmin, ymmärtää enemmän? Vai onko tämä tila, jossa nyt vain ollaan; perheaika takana, työkuviot takana, parisuhdeaika ohi, jääty odottamaan lopun kuvioita ehkä vuosikymmeniksi? 

Koko maailma viruksen saastuttama kupla, jossa kukin pyrkii säilymään oman kuplansa sisällä, karttaen muita, tietämättä onko tilanne pysyvä, toivoen että se on ohimenevä, kantaen eksistentiaalista ahdistusta. Tilanne on monille nuorille kestämättömän tukala, monen perheen riitaisan ahdistuksen sisällä pelottava, muutoinkin yksinäisille vielä ankeampi kuin tavallisesti, paikkaan sidottu olotila. Voiko tällä vitsauksella olla jokin tarkoitus, että ihmiset muuttuisivat, että maailma pelastuisi? Kuka uskoo?

Oloni koheni äkillisesti, kun tytär soitti että tulisi käymään, ovat olleet yli viikon suunnilleen karanteenissa. Katoin jo teekuppeja pöytään.

Ajan kulkua

Monet ikäihmiset sanovat,että aika kuluu nykyään niin nopeasti. Minä en ole sellaista aiemmin huomannut, mutta nyt havahdun usein siihen, että taas ollaan jo illassa. Miten ne toimettomat päivät niin kuluvat? 

No aamu meni tänään pitkäksi, kun valvoin yöllä ja nukuin uudelleen puoli yhdeksään. Aamupalan jälkeen taas makailin puhelin kädessä ja luin monia lehtiä ja uutiskanavia ja vähän Facebookiakin. Sitten vasta puin ja petasin, kello oli jo puoli 11. Olen kai melkein yhtä paljon puhelin tai iPad kädessä kuin nuoriso, kun aina on jotain etsittävää. Tein koronatukastani kaksi pientä saparoa, otin kuvan, ehkä lähetän pienelle lapsenlapselle. Puin samantien ulkovaatteet ja vein postilaatikkoon yhden nimipäiväkortin. Saman tien tein pienen happilenkin kylmässä viimassa. Tuuli lennätti lunta, piti vetää huivi kasvoille. Sitten laitoin ruokaa, perunoita, porkkanaa, salaatteja, savulohta. 

Sitten menikin aikaa, kun soitin yhden lehden laskusta. Sen pitäisi olla e- lasku, mutta ei edelleenkään ole, taas tuli paperilasku, josta Omaposti kuitenkin kertoi, että se on peruttu. Soitin lehteen, uusi laskutushenkilö ei osannut vastata. Hän sanoi selvittävänsä, ja soitti hetken päästä. Hän oli edelleen enemmän pihalla kuin minä, neuvoi turhia toimia. Kirjoitin pankkiin, näkevätkö he, miksi e- lasku ei toimi, ei ole vastattu vielä. Kaikki muut vakiolaskuni ovat e-laskuina ja osaan sen kyllä tehdä. Miksi lasku oli Omapostissa peruttu? Seuraava lasku oli se viimeviikkoinen DNA- lasku, joka on peruttu, mutta sitä ei ollut Omapostissa merkitty perutuksi. Sekaannus? Ei nämä oikeasti haittaa, saan laskut maksuun, mutta systeemit Suomessa yleensä toimivat. Sitten tuli DNA:lta viesti, että voisin itse vaihtaa pian päättyvän puhelinliittymäni ( Torpan murtohälyttimessä) halvempaan tarjoukseen jatkossa. Kirjauduin ja löysin oikeat jutut ja onnistuin, hyvä minä. Olen kyllä oppinut nettiasioissa yhtä ja toista, mutta silti kaikki nettijuttuni ja tilaukseni ym sisältävät nolon paljon klikkauksia ja hakuja edestakaisin, aikaa kuluu. 

Mitä sitten? Tytär soitti tämän päivän kuulumisia. Tutkin netistä lapsenlapsen tulevia  kouluvaihtoehtoja ja kulkureittejä, kommentoin Facebookissa, luin viimeisiä koronauutisia.Luin myös adrenaliinista, jonka vaikutukset minussa tuntuvat voimistuneen. Piti palata pieneen beetasalpaaja-annokseen. Olo ilman sitä olisi jotenkin vapaampi, mutta siitä seuraa iltaisin sykeongelmia. Viime aikoina olen taas harrastanut vähän sukututkimusta. Selvitin yhden isotädin elämänvaiheita ja löysinkin. Siinä tunnit hurahtavat.

Nyt on kello kolme, aurinko paistaa, lunta on paljon, kuusenlatvat ja lipputanko heiluvat, siitä näen tuulen. Ai niin, unohdin sen nettiluennon klo 14, olisi ollut napajäätiköistä. Ei mitään tekemistä, ja silti unohtaa.

Moni odottaa koronarokotteita ja koronavapautta kuin kuuta nousevaa. Minä varaudun siihen, että mutkia voi tulla matkaan. Näissä nyhräyksissäni minä kuitenkin aikani kulutan, eivät päiväni siitä ratkaisevasti muutu. Paitsi Helsinkiin voisin matkustaa ja lähtisinkin heti kun voin. Ja toki ihmisiä haluaisin tavata.

Minä taidan odottaa enemmän kesää. Ajatelkaa, onko vielä joskus avojalkalämmintä, maa puskee vihreää, linnut sirkuttavat joka puolella, käki kukkuu ja kukkuu, varhainen aamuaurinko lämmittää portaat! Ja virus on poissa, ainakin mennyt piiloon.