Vanhat kepit

Eilen iltamyöhällä alkoi selässä tuntua outo kipu vyötärön paikkeilla. Ei siinä ole koskaan ennen mitään tuntunut. Tajusin, että sen täytyi tulla uudesta liikkeestä. Kuistin ulko-ovi oli jotenkin painunut vinoon, niin ettei avain enää kiertynyt isommassa lukossa. Nostaa rytkäyttelin ovea kahvasta ylöspäin niin, että se oikeni. Löysin sopivaksi tueksi ja ensiavuksi  kahvallisen viilan, joka sopii saranapuolen rakoon niin, että ovi pysyy suoremmassa. No ensiavuksi, en minä siihen muutakaan keksi
enkä nyt saa ketään korjaajaa paikalle, siihen se jää. Naapuri sattui käymään ja ruuvasi löysiä ruuveja tiukalle, mutta ei se riittänyt korjaamaan vikaa. Mutta tästä rytkäyttelystähän selkä häiriintyi. Liikkeelle lähtiessä tuntuu, että tarvitsisi keppiä tueksi, sitten selkä kyllä oikenee.

Tästä tulivat mieleeni vajassa olevat kävelykepit, jotka olen talosta löytänyt. Lyhin, yhdestä puusta solmulle taivutettu, on pituudeltaan vain 70 senttiä, käteen lämpimästi sopiva. Kukahan sen on tehnyt ja kuka sitä on käyttänyt, äidin äiti vai isoäiti vai isoisoäiti? Pieni ihminen tai aivan kumarassa oleva on näillä pihoilla sen kanssa kulkenut. Toinen vanha puukeppi on yli 90 senttiä, pitemmän ihmisen keppi, jonkun esi-paapan ehkä. Kolmas on jääpiikillinen, jonka minä olen ostanut tädilleni. Näinkin sitä liitytään sukupolvien ketjuun. Jonain päivänä otan kepin käteeni tositarkoituksessa.

Viime yö oli ensimmäinen hallayö. Sangon kukat jäätyivät. Mutta kuutamo oli upea, tähdet kirkkaat. Mieli siirtää vähitellen minua kaupunkiin, mutta tulen näitä taivaita katsomaan ja tulia virittelemään monasti talven mittaan, jos vain voin. Kolmena viime vuonna on tullut ikävä yllätys. Kai ne jo riittävät?

Piipahdus menneeseen

Olin taas useamman leppoisan päivän pojan perheessä. Asuimme saman alueen toisessa laidassa kerrostalossa syksyn 1971 miehen työn takia. Muuttaessamme poikamme oli kolmen kuukauden ikäinen. Olin jo aiemmin vierailuillani käynyt katsomassa taloa. Sisareni tuoma kirje, jonka hänelle olin lähettänyt siitä asunnosta syyskuussa 1971, innosti minut menemään uudelleen paikalle. Rapussa olikin remontti meneillään. Ulko- ovi oli tuettu auki, lattiat teipattuja, asuntojen ovet auki, huoneet tyhjennettyjä. Ketään ei näkynyt, remonttimiehet olivat ruokatunnilla. Menin rappuun, kiipesin toiseen kerrokseen, kurkistin asunnon 71 auki olevasta ovesta, ei ketään. Menin sisään. Siellä se oli, kaksion puolikas, jota asutimme. Mieheni kaveri omisti asunnon, mutta asui enimmäkseen tyttöystävänsä luona. Meillä oli olohuone ja parveke, keittiö ja kylpyhuone olivat yhteiset, mutta käytännössä meillä. Tuossa oli meidän valkoinen parisänky, tuolla lapsen pinnasänky, jossa hän jo puolivuotiaana nousi seisomaan ja sanoi kuik kuik, tuossa oli joulukuusi. Tuon ikkunan pesin talvella ennen muuttoa takaisin Keski- Suomeen.Tuossa nurkassa kirjoitin graduni puhtaaksi. Tytär sai alkunsa tuossa kohdassa. Keittiössä oli nyt upouudet kaapit. Huoneet olivat vähän pienemmät kuin muistin. Talossa oli uimahalli ja talosauna. Talo oli silloin melkein uusi. Kirjeen kertomus ja paikalla käynti veivät hetkeksi vuosikymmenten taakse, nuoren perheen elämään. Aikamatkailun kiehtovuus on siinä, että silloin ei tiennyt tulevasta, nyt tietää sen hetken tulevaisuuden tähän asti. Kiitollisin mielin astelin ulos, istuin vähän aikaa pihapenkillä.
Palasin taas Torpalle, hieman ahdistusoirein, vaikka lähiaikoina on melkein joka päivälle ohjelmaa. On urkufestivaalia, joogaretriittipäivä, sisaren tulo, hautojen talvilaitto, tyttären tulo hakemaan ennen kuunvaihteen paluuta talvipesään. Perhe-elämän turvallisuudesta yksinoloon siirtyminen ottaa osansa.

Sateen jälkeen

Sateen jälkeen taivaanranta hehkui auringonlaskussa ja ohut sadesumu sai lähimetsän koivut näyttämään keväänvihreiltä. Saisinpa olla täällä ensi keväänäkin, ottaa vastaan uuden vihreyden ja lintujen innokkaan viserryksen! Näkisin, kuinka lähtevät kasvuun uudet marjapensaat ja poistetun omenapuun tilalle tänään istutettu purppuraheisiangervo.
Sateen raikkaudessa alkaa unohtua kuuman kesän ahdinko ja luonto tulee taas lähelle, hyvä mieli nousee. Nyt kuuluvat vain isot linnut, varis, harakka, joutsen ja etenkin kurjet. Kurkiaurat ovat kulkeneet taivaalla. Lintujen muutto ja nimenomaan kurkiaura vuoronvaihtoineen on minulle aina ihastelun ja ihmetyksen aihe. Mitä nuo linnut oikein ovat tässä maailmankaikkeudessa?
Sisareni kanssa vietimme pari päivää jutellen menneistä ja viihtyen hautausmailla. Hän oli uudistanut  äidin isoäidin haalistuneen jja paikaltaan pudonneen nimikyltin. Se käytiin viemässä naapuriseurakunnan hautausmaalle. Isoäidin muisto oli äidillemme tärkeä. Sisko on jo turvallisesti kotonaan kahdensadan kilometrin päässä. Vielä olen täällä Torpalla, siellä minne niin viime talvena kaipasin enkä tiennyt, pääsenkö vielä tänne luonnon helmaan.

Kyllä se tästä taas menee

Menee se taas tämäkin päivä iltaa kohti ja aikanaan vaihtuu yöksi. Näin voi todeta päivästä toiseen, vaikka välillä tuntuu pitkästyttävältä, yksinäiseltä ja turhalta. Harmikseni sain varomattomuudellani (nostin sementtisäkkiä, kun tein paikkaa sokkelin reikään) vielä vanhan selkäkivun pintaan. Viihdykkeekseni aloin lämmittää ulkosaunaa pitkän tauon jälkeen. Siinähän minulle on ohjelmaa.

Ikävä kiristävä ja närästävä olo oli ihmeekseni viime viikolla poissa kolme päivää, jolloin minulla oli flunssaa, vatsatautia, huimaus ja pahoinvointi. Mutta oloni oli aivan rento, käsivarretkin vailla jännityksiä. Nukuin pitkään ilman nukahduslääkettä ja päivällä lisäksi päiväunet. Muulloin en nukahda päivällä. Vatsassako se oudon oireilun syy piilee? Ilman tätä vaivaa elämäni olisi hyvinkin siedettävää.

Näiden kanssa kun taiteilee, joutuu kysymään, mikä mielekkyys elämällä tällaisessa vaiheessa on, nyt ja tulevina aikoina.

- että olisi ainakin jossain määrin iloksi lähimmille

- että olisi enemmän hyödyksi/iloksi  kuin vaivaksi

- että olisi jokin oma tehtävä elämässä

- että pystyisi huoltamaan itsensä

- että hyväksyisi avuntarpeen ja muiden vaivaamisen

- että olisi jotenkin iloksi itselleen

Viimeksi pojan perheessä käydessäni vein lapselle tekemäni kirjavat sukat. - Ei nämä kuitenkaan ole oikein nätit, pikkuneiti sanoi varovasti. -Mikä niissä on vikana, kysyin.
- Kun ne ei ole pinkit. Seuraavat sukat ovat sitä! 

Syysiloa

En ole oikein puutarhakukkaihminen, - tai en ole taitava niitä kasvattamaan-  mutta krassi on  suosikkini. Tänä vuonna siemen iti jostain kumman syystä vain toisessa parvekelaatikossa, mutta sain nämä vilpittömän iloiset kukkaset pihaani. Ja perhoset, valkoiset perhoset lentelevät kaikkialla. Pimeys ei vielä paina, vaan on tervetullutta kynttilän taakse ja tähtiä kirkastamaan.
Omenat on jaettu tuttaville ja metsään. Puuhailu omenien kanssa on turhauttavaa, etenkin kun en itse voi niitä syödä. En voi jättää niitä maahankaan mätänemään, kuten jotkut näyttävät tekevän. Ensi viikolla jyrsitään toinen omenapuu pois, ettei ensi vuonna olisi pölytystä eikä hedelmiä, vain kukkia toivottavasti. Se puu lähtee, jonka omenat eivät ole koskaan olleet hyviä. Sääli kyllä, puun pitäisin. Jos joku joskus istuttaa uuden puun, on hyvä Luvia-omenapuu jäljellä. Sen kauniinpunaiset omenat olisivat kyllä syyspihan kaunistus.
Oi, onhan tämä pieni syyshortensiakin kaunis, herkät värit eivät vain tule kuvassa kunnolla esiin. Kunpa se säilyisi talven yli toisin kuin edeltäjänsä.