Piipahdus menneeseen

Olin taas useamman leppoisan päivän pojan perheessä. Asuimme saman alueen toisessa laidassa kerrostalossa syksyn 1971 miehen työn takia. Muuttaessamme poikamme oli kolmen kuukauden ikäinen. Olin jo aiemmin vierailuillani käynyt katsomassa taloa. Sisareni tuoma kirje, jonka hänelle olin lähettänyt siitä asunnosta syyskuussa 1971, innosti minut menemään uudelleen paikalle. Rapussa olikin remontti meneillään. Ulko- ovi oli tuettu auki, lattiat teipattuja, asuntojen ovet auki, huoneet tyhjennettyjä. Ketään ei näkynyt, remonttimiehet olivat ruokatunnilla. Menin rappuun, kiipesin toiseen kerrokseen, kurkistin asunnon 71 auki olevasta ovesta, ei ketään. Menin sisään. Siellä se oli, kaksion puolikas, jota asutimme. Mieheni kaveri omisti asunnon, mutta asui enimmäkseen tyttöystävänsä luona. Meillä oli olohuone ja parveke, keittiö ja kylpyhuone olivat yhteiset, mutta käytännössä meillä. Tuossa oli meidän valkoinen parisänky, tuolla lapsen pinnasänky, jossa hän jo puolivuotiaana nousi seisomaan ja sanoi kuik kuik, tuossa oli joulukuusi. Tuon ikkunan pesin talvella ennen muuttoa takaisin Keski- Suomeen.Tuossa nurkassa kirjoitin graduni puhtaaksi. Tytär sai alkunsa tuossa kohdassa. Keittiössä oli nyt upouudet kaapit. Huoneet olivat vähän pienemmät kuin muistin. Talossa oli uimahalli ja talosauna. Talo oli silloin melkein uusi. Kirjeen kertomus ja paikalla käynti veivät hetkeksi vuosikymmenten taakse, nuoren perheen elämään. Aikamatkailun kiehtovuus on siinä, että silloin ei tiennyt tulevasta, nyt tietää sen hetken tulevaisuuden tähän asti. Kiitollisin mielin astelin ulos, istuin vähän aikaa pihapenkillä.
Palasin taas Torpalle, hieman ahdistusoirein, vaikka lähiaikoina on melkein joka päivälle ohjelmaa. On urkufestivaalia, joogaretriittipäivä, sisaren tulo, hautojen talvilaitto, tyttären tulo hakemaan ennen kuunvaihteen paluuta talvipesään. Perhe-elämän turvallisuudesta yksinoloon siirtyminen ottaa osansa.