Elämänkaarella

Olen taas omassa hiljaisessa elämässäni, omassa rytmissä, maalla, yksinäni. Toisenlainen oli jakso pojan perheessä, läsnäolossa, erilaisissa ruuissa, kotipuuhissa, menemisissä, ystävien tapaamisissa, kahviloissa, kauppakeskuksessa, toisten ihmisten asioiden jakamisessa. Yöllä kuulostelin uniääniä, kävin peittelemässä lapsenlasta seinän takana, olin kiitollinen, nukuin. Sydän väsyy  aina intensiivisestä puhumisesta, vaikka se on niin tärkeätä. Pitää oppia elämään nykyisen itsensä kanssa. Jaksoin kyllä, lääkkeet ovat apuna, pärjäsin ainakin yhtä hyvin kuin kotona. On minusta vielä apuakin. Toivottiin minun tulevan uudelleen muutaman viikon kuluttua, kun olisi tarvetta.
Ikääntyvä ihminen kokoaa elämänsä kuvaa monella tavalla, eri näkökulmista. Fyysinen ja psyykkinen herkistyminen lisäävät reaktioita. Matka vuosikymmenten kesäpaikkakunnan ohi nosti vahvasti pintaan monenlaisia muistoja nuoruudesta asti, iloa, kaipausta, syyllisyyttä, katumusta. Elämän rehellinen tilinpäätös valmistuu hiljalleen ja odottaa hyväksymistä.
Vuosikymmenten ystävän kanssa voi katsoa elämän kokonaiskuvaa, mitä elämä on ottanut ja mitä antanut. Nykyhetken ilonaiheet ovat tärkeitä. Voi jakaa tunnon  myös siitä, että elämä alkaa olla tässä, että voisi jo lähteä, kun vaivat alati rasittavat. -En ehkä elä enää kauan, on äärettömän surullinen ja läheinen tunne jaettavaksi.
Saan olla kiitollinen, kun olen saanut olla pääosin terve vastuun vuosikymmeninä. Keski-iän ruuhkavuosia elävän jälkipolven terveys on isompi asia kuin minun vanhan, vain itsestäni vastuussa olevan. Helposti huoli valtaa mielen siitä, mitä voisi  tapahtua, mutta opettelen jättämään sen isompiin käsiin.
Veljen muistokin elää monella tavalla, mieli luo kokonaiskuvaa. Sisaren kanssa vietiin eilen veljen urheiluperintö - urheiluseuran sihteerinä huolella tehtyjä leikekirjoja, vuosikertomuksia, valmennuspäiväkirjoja, liikuntavihkoja kotikylän koululle. Siellä kyläläiset voinevat jatkossa käydä lueskelemassa omaa ja kylän liikuntahistoriaa. Urheilun tukeminen oli veljelle uskomattoman tärkeä elämänsisältö ja vapaaehtoistyö, jossa ei tunteja laskettu.
Omenat odottavat poimijaa, koetan keksiä minne niitä vielä jaan. Yöllä täysikuu valaisi maiseman, loi pihapiiriin varjot, Otava loisti kirkkaana. Ilma on raikas, yöllä viileätä. Se on hyvä.

Syyskesää maalaiskylässä

Voi, kun oli onnellista aikaa, kun tytär ja lapset olivat viikonlopun luonani! Puuhailtiin monenlaista, poika kaatoi raivaussahalla runsaat, jo kuivahtaneet tatarpensaat ja toiset kärräsivät varret pois. Käytiin lasten kiinalaisessa herkkupaikassa syömässä, illalla lekoteltiin paljussa. Haikea on sitten lähtöilta, tyhjentynyt talo.
He saivat viemisiksi kaksi kylmälaukullista pakastettua vadelmaa ja vähän muutakin marjaa.  Minun mummanpesän pakastimeeni he veivät laukullisen mustikkaa. Tuomisina oli kaksi mustan viinimarjan tainta: suurimarjaiset Pohjan jätti Ilona ja Mortti. Edellisviikolla puunkaataja kävi poistamassa viisi vanhaa mustaherukkapensasta ja kaksi vadelmapusikkoa jyrsien juuriston palasiksi. Poimin kolme tuntia juurenkappaleita pois ja kärräsin kiviaidan taa. Nyt on uudet taimet istutettu ja ruoho kylvetty vapautuneille aloille.
Ajattelin viime viikolla, että riittää tämä alituinen oman kuolemani jälkeisen ajan järjestely! Elänhän minä nyt, kukaties ensi kesänäkin. Laitatin talon peltikatolle lumiesteet, ettei lumi vaarantaisi talosta ulkorakennukseen lähteviä sähköjohtoja painollaan, kuten viime talvena oli käynyt. Täällä on mukava asioida paikallisten yrittäjien kanssa. Sukulaisuussuhteetkin usein selviävät ja kahvia laitetaan. Ihmiset usein paikallistuvat kylä-ja sukuverkostoon. Isoissa kaupungeissa tavatut ihmiset jäävät irrallisiksi. Vielä tulee puunkaataja kaatamaan ulkorakennuksen taakse kasvaneet puut ja puskat ja tekee ne klapeiksi. Tämä työ jäi odottamaan vieressä olevan viljapellon korjuuta, minkä maanvuokraaja on nyt tehnyt. Iloitsin, kun viljat tulivat  kuivina talteen. Viime syksyn märkyydessä korjuu onnistui vasta myöhään syyskuussa.
Kolmen tunnin puuhailun jälkeen tuli hetkeksi erittäin hyvä olo, normaali hyvinvointitila niinkuin ennen. Heti ilahduin, voi miten terve olo, lähdenpä Helsinkiin. No, olotila vaihtelee, mutta iloitsen siitä, että pystyn olemaan vielä  maalla. Olen oppinut pitämään taukoja.Ulkona on aina jotain luonnollista puuhailua tarjolla, ei tarvitse lähteä vain asfaltille kävelemään. Runsaan omenasadon kanssa tulee puuhaa, minä kun en edes voi niitä syödä. Toki puolukkaakin on tarkoitus poimia. Ilonaihe on myös normaali elokuinen kesäsää! Maalaiskylällä on elämää viljankylvö- ja korjuuaikoina, isot koneet liikkuvat tiellä edestakaisin, kypsä vilja tuoksuu. Yöllä näkyy tähtitaivas.

Rauha

 "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne niin, että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa".
Tämän Filippiläiskirjeen neljännen luvun jakeen minulle lausui palleani kohtaa pidellen fysioterapeutti, jonka vastaanotolla kävin toisen kerran. Hänen mielestään viime syksyn ja talven pelästyksistä ja toimenpiteistä kehooni jäänyt sympaattisen hermoston hälytystila tarvitsee kehoterapeuttista hoitoa. Tahdolla tai pelkin psyykkisen keinoin ei voi ei- tahdonalaista hermostoa  hallita. Hänen pehmeä käsittelynsä tuntuu ihanalta. Kehoterapiaa minulle suositteli jo viime marraskuussa yksi lääkäri, mutta en löytänyt sopivaa tai en jaksanut mennä kokeilemaan. Hyvässä fysioterapiassa kyllä kävin saamassa apua olkapäävaivoihin.
Rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Aloin itkeä. Itkin ensimmäiselläkin käynnillä. Ne ovat ainoat itkut jotka minusta ovat tänä aikana purkautuneet. Itku tuntui hyvältä tämän hoitavan ihmisen läsnäolossa. Kotona opettelin tuon jakeen ulkoa. Miten ihanaa olisi muuttua huolettomaksi, iloiseksi mummeliksi, jota kantaa sisäinen rauha! Pyhä huolettomuus!

Ahdistuksia ja ilahdutuksia

Sataa! Vintin katto ropisee. Lämpötila on vähän toistakymmentä astetta. Paluu normaaliin! Ruoho elpyy, jos tämä jatkuu, pellot kastuvat. Tein pitkästä aikaa puuhellaan vähän tulta. Sai laittaa valon palamaan, tuli kotoisa olo. No niin, tätä iloa saa tietysti taas katua, kun kylmä ja pimeä rasittavat ihmistä. Yhtenä iltayönä kirkastui ensimmäinen tähti näkyviin. Aurinkokennovalot loistavat pimeässä pihan reunalla.

Viime aikoina  on mieleni pinnalla ollut kuoleman varjo. Olen poistanut roskiin kaikenlaista Torpalle tuotua paperia, verotietoja  ynnä muuta. Viime kesänä en sellaista tehnyt enkä ajatellutkaan, puuhasin vain ulkona ja pyöräilin. Pitäähän poistoja tehdäkin, mutta nyt on mukana kaikkeen varautumisen sävy: ettei talosta löydy mahdollisille tunkeutujille henkilötietoja ja ettei jälkeeni jäisi ylimääräistä työtä. Sanon ja ajattelen, että voisin kuolla milloin vain, se olisi nyt sopivaa. Alitajuntani ja kroppani eivät taida tätä hyväksyä, vaan reagoivat ahdistuksilla ja verenpaineen vaihteluilla puuhiini, hälyttyvät helposti. Pankissa sain oikein ahdistuskohtauksen. Vasta kotona yhdistin asiat: 3.8. oli miehen äkkikuoleman jälkeinen huippustressin päivä, jolloin hautajaisjärjestelyt aloitettiin ja pankki oli se, jossa hoidin kaikki työläät perunkirjoitusasiat. Edellisvuosina en näin vahvasti reagoinut. Minun täytyy hyväksyä itsessäni tapahtuneet muutokset.

Lisäreaktioita aiheuttivat sukulaisen terveiset: Jos alan myydä tätä Torppaa, hän toivoisi minun ottavan häneen yhteyttä. Sehän voisi olla helpotus monella tavalla, kun omaa jatkajaa ei ole, mutta missä minä sitten olisin kesällä, missä kävisin talvella tulta pitämässä? Kauanko jaksan hoitaa tätä paikkaa? Näillä syrjämailla ei ostajia helposti löydy millään hinnalla ja uskon tämänkin henkilön tilanteen pian muuttuvan, mahdollisuuden menevän ohi tai raukenevan liian hankalaksi toteuttaa.Talon tyhjentäminen tuntuisi aivan mahdottomalta, tännehän on tuotu perheen muistot lasten piirustuksia, rakkaita huonekaluja ja edesmenneitten sukulaisten muistoja  myöten. Eivät ne yksiööni mahtuisi. Siis jatketaan näin. Tämä on kotini.

Pitäisi löytää syksyksi uutta ajateltavaa ja tehtävää. Yksinäisyydessä asiat voimistuvat. Eläkkeelle alkaessani osallistuin tällä paikkakunnalla monenlaiseen toimintaan ja miehen puuhat toivat lisää kontakteja,  mutta nyt ei tahdo löytyä mielenkiintoista tai mihin jaksaisin osallistua. Ennen sairautta yritin kovasti uudella paikkakunnalla löytää harrastuksia ja kontakteja, mutta vähiin löydöt jäivät silloinkin, en osannut kiinnittyä. Joogatkin olivat nopeatahtista jumppaa.

Pienet ilonaiheet ovat mielenrauhalle tärkeitä. Yritän ottaa mallia muutamasta ystävästä, jotka eri tavoin hakevat mielentyyneytensä iän, menetysten ja sairauksien keskellä. Pitää hyväksyä se tilanne, mikä nyt on. Parasta on tehdä sitä, mikä itselle nyt sopii eikä hakea väkisin muuta.
.
Tässä lahjailoni: Ystävän toukokuussa tuoma tulilatva alkoi kukkia uudelleen. Yhtenä kukkana on sisaren äitienpäiväkirkosta tuoma paperiruusu. Toisena on pikku Een tuoma muovikukka, jossa on kaksi kukkaa. Pihassa hän kaivoi vaaleanpunaisesta laukustaan tuomisensa, ojensi minulle ja sanoi: Toin nämä sinulle, ne ovat nätit. Isänsä yllättyi, lapsi oli tämän itse suunnitellut. Siinä ne kaikki ilahduttavat mieltä.

Ja tietysti marjat! Yllättäen löysin sunnuntaiaamuna aiemmin tyhjältä näyttäneestä rinteestä runsaasti mustikkaa. Keruu piti kyllä keskeyttää, kun pumppu rasittui, mutta tulihan näitä melkein kymmenen litraa. Ja vadelmat, voi sitä runsautta. Niitä on riittänyt jaettavaksikin. Pakastin alkaa täyttyä.

Kylki kyljessä

Olipa kerran vasen jalka, joskus suora ja kaunis,  joka ajan myötä sai vaivaisluupullistuman. Ei se onneksi ollut kipeä.

Toisen jalan isovarvas oli leikattu nivelrikon ja kipujen takia. Se jäi vähän vinoksi, mutta ei juuri enää kipuillut. Vähän rujo siitä jalasta tuli.
.

Mutta kas. Kun ne löysivät toistensa kylkeen, olivat ne kuin toisiinsa sovitetut!
Vuosikymmenten kuluessa ne taipuivat hyväksymään toistensa kuopat ja kuhmut ja oppivat olemaan toistensa tukena.

Tuli päivä, jolloin toinen otettiin äkkiä viereltä pois. Kolme vuotta on yksin jäänyt käynyt yksineläjän koulua ja opetellut hyväksymään elämänkulun lainalaisuuksia.