Tämän päivän huutolaiset

On aika julmaa tehdä avuttomien ihmisten hoiva-aloista bisnestä. Säästöjä syntyy parhaiten henkilömitoituksesta tinkimällä eli juuri tärkeimmästä asiasta. Esperi Caren eronnut johtaja myönsi ajatelleensa laajentumista ja taloutta ja vähemmän henkilöstöasioita. Attendon johtaja kiertelee totuutta, pyytelee anteeksi virheitä, mutta ei myönnä perusongelmaa eli henkilöstökulujen minimoimista, mikä on voittoa tuottavan bisneksen perusrakennetta.Tiedän paikkakuntia, joissa hyvin toimiva paikallinen pienyritys on kilpailutuksessa hävinnyt ja asukkaat ovat joutuneet muuttamaan.

Medialla on iso rooli vanhushoidon muutoksissa. Yhdeksänkymmenluvulla alettiin voimakkaasti kritisoida laitoshoitoa, puhuttiin vaipoista ja sitomisesta. Se johti laitospaikkojen alasajoon  ja kotihoidon painottumiseen. Nyt kaikki tietävät, että avuton, yksinäinen vanhus on turvaton kotonaan ja kotipalveluhenkilöstö uupuu taakan ja kiireen alla. Kirjoitin tästä Kolmas portti- blogiin otsikolla Vanhustenhuoltokeskustelua.
Minä näin tämän kaiken tätini elämässä. Kun kävelykyky ja muisti menivät, hän oli kodissaan aivan avuton. Hänellä oli minut auttajana asioiden järjestämisessä ja usein  avustajana kotihoidon lisäksi, kun onneksi muutimme samalle paikkakunnalle juuri kun hän alkoi tarvita apua. Oli kamalaa painaa illalla ovi  kiinni perässäni, kun hän jäi yksinään sänkyyn odottamaan huomista kotipalvelun käyntiä.
Lopulta hän pääsi ns. hoivaosastolle, joka oli laitoshoitoa. Siellä hän oli tyytyväinen ja olo oli turvallinen. - Hoivaosasto, sehän sopii, kyllä täällä vähän väliä käännellään ja hoidetaan, hän sanoi. Samassa huoneessa oli aluksi kolme sänkyä, myöhemmin kaksi.  Muutkin olivat täysin sänkyasukkaita, kenenkään jalat ja muisti eivät kantaneet. Kolme samassa huoneessa teki tilasta liian ahtaan, mutta kaksi oli sopivampi. Usein juttelin ja auttelin huonenaapureitakin. Monasti kävin hoitajille sanomassa jostain naapurin tarpeista. Kirjoitin yhden blogitekstin otsikolla Hoivaosastolla.
Kävin yleensä lounasaikaan ja syötin tätiä silloin, kun hän ei jaksanut syödä itse. Kuulin, kuinka hoitajat maanittelivat muissa huoneissa huonosti syöviä nielemään. Se oli aikaa vaativaa. Mietin, kuinkahan monia he syöttivät ja ihailin heidän kärsivällisyyttään. Hoitajilla oli aikaa, koska siivous- ja ruokahuoltoa varten oli oma henkilökuntansa. Puute oli, ettei sinne voinut viedä muuta omaa kuin seinälle tuttuja tauluja. Talon puolesta seinillä ei ollut mitään väriä, oli aivan virikkeetöntä.

No, silläkin paikkakunnalla paha laitoshoito on lopetettu ja sijalle rakennettu tehostetun palveluasumisen talo. Hoitajien pitää tehdä kaikkea, siivousta, ruokahuoltoa, pyykinpesua. Jokaisella asukkaalla on oma huone ja vessa. Paikkamäärä neliöihin nähden väheni. Ns. kuntoutusosasto sairaalassa on nyt täynnä palveluasunnon odottajia, jotka eivät enää pysty asumaan kotona. Veljeni oli loppuaikansa tällaisessa palvelutalossa.Kyllä hänelle oli tärkeätä, että oli lopulta taas tutut huonekalut ympärillä ja oma rauha. Hän odotti paikkaa sairaalassa neljä kuukautta ja menetti sinä aikana halun katsoa televisiota ja nousta pyörätuoliin ja tavata muita asukkaita, siis masentui, myös muistisairaus tietysti eteni.Hän ei uudessa paikassa kertaakaan mennyt muiden joukkoon, vaan makasi yksin huoneessaan lukkojen takana. Jotkut vaeltelevat asukkaat olisivat voineet mennä hänen huoneeseensa. Osalle liikkumattomista hoidettavista sopisi mielestäni vieläkin kahden hengen huone, koska siinä tulee enemmän seurantaa ja vaihtelua ja paikkoja tulisi lisää.
Mihinkähän suuntaan tämä keskustelu vie?Hoidon parantamiseen tarvitaan jostain rahaa. Verotuksesta, omaisuuden realisoinnista omiin hoitomaksuihin, paluusta voittoa tavoittelemattomaan vanhustenhuoltoon?

Lisää vaivaraporttia

Niin kävi, kuin arvelin. Mahatutkimusten tulos oli normaali. Olisipa se tutkimuspäivä ollut tällä viikolla. Minun pitää nyt vain koettaa ajatella, että tämä on jotain toiminnallista ja koettaa unohtaa vatsani. Lähete tulee kyllä ravitsemusterapeutille painonlaskun takia. Sitten pitää pitää ruokapäiväkirjaa. Mihin on kadonnut hyvä ruokahaluni ja kaikkiruokaisuuteni? Olen noudattanut Foodmap-ruokavaliota vuoden. Olen huomannut, että vatsa alkaa vierastaa ja moittia ruokia, joita ei ole syönyt pitkään aikaan, kuten lihaa ja tavallista maitoa. Ruokavalion laajennusyritys kostautui monella tavalla. Hammasongelmatkin vaikuttavat syömiseen.
Vanhat vaivatkin heräsivät toimimaan. Tai onhan tuo niska ja vasen olkapää aina huonot ja niiden takia kuljin viime kevään fysioterapiassa ja vähän syksylläkin. Olen uskollisesti tehnyt viime keväänä saamiani kotiharjoituksia, siis ilman tulosta. Olen ikäänkuin tottunut jäykkyyteen, jonka syyt on kuvattu jo vuosia sitten. Fysioterapeutti sanoi, että sinun rangallasi joku ei pääsisi sängystä ylös.

Korvat ovat tukkoiset jo kolmatta kuukautta ja kovat äänet sattuvat. TK:ssa niitä on katsottu, todettu puhtaiksi ja jotain arveltu. Toissailtana tuli äkillisesti huomattava huimaus ja sitten kolmen tunnin pahoinvointi. Konttalin hakemaan puhelinta. Mahassa kiersi niinkuin asentohuimauskohtauksessa viisitoista vuotta sitten, mutta kiertohuimausta ei ollut. Verenpaine nousi korkealle. Toivoin, että kuolisin nyt, mutta peruin toiveen, kun metsäveroilmoitus oli vielä lähettämättä. Tytär tuli seurakseni ja aamulla menimme kokeneelle yksityiselle korvalääkärille. Nopeasti hän tuli siihen tulokseen, että korvassa ei ole vikaa, vaan niskani ja hartiani ovat pahasti jumissa ja tulehtuneet. Nyt syön sitten tulehduskipulääkettä ja laitan tulehduskipuvoidetta viikon, ennenkuin on hänelle uusi aika. Aivojen hapenpuute aiheuttaa ongelmat. Minulla olisi ollut fysioterapia  niskan takia, mutta lääkäri kielsi sen viikoksi, samoin hiihtämisen. Kuulo tutkitaan ensi viikolla. Korkeat äänet ovat minulta kadonneet jo parikymmentä vuotta sitten. Sisareni ihasteli silloin Torpan tiellä, kuinka heinäsirkat sirittävät. Minä en kuullut mitään.
Katson lumen kauneutta, kuuntelen kerrostalon hiljaisuutta. Pakkanen pitää minut sisällä. Haluaisin irti sairauskeskeisestä elämästä, mutta aina tulee jatkoa.

Valitusta

Mikä ihme tuota minun mahaani oikein vaivaa?  Tällä viikolla on niin närästänyt ja muutakin mahavaivaa on ilmaantunut, että se sitoo ajatusmaailman. Tajuan vasta, että alkuvuosi olikin helpompaa. Koetin vähän laajentaa ruokavaliota, kun oli parempi olo, siitäkö tämä tuli? Viime viikko oli aika hyvä ja paras päivä oli se happomittauspäivä torstai, jolloin minulla oli letku ruokatorvessa. Vuorokausi meni aivan hyvin ilman mitään lääkettä. Silloin alkoi myös sururyhmä ja sielläkin olo oli aivan hyvä. Kohtalon ivaa, että mittauspäivä oli poikkeuspäivä! Vielä en ole saanut tulosta. Paras helpotus oloon on ulkoilu ja liikunta, mutta enhän minä jatkuvasti voi olla pystyssä ja liikkeellä. Muutakin valittamista olisi, mutta riittäköön tämä tältä päivää. Iloitse, jos sinua ei tänään vaivaa mikään! Tai koeta sinäkin pärjätä, jos on huono päivä.

Suolistosta

Istun tässä letku nenästä vatsaan. Meneillä on  PH-vuorokausimittaus. Aamulla tehtiin manometria eli ruokatorven liiketutkimus. Voi kun jotain löytyisi ja varsinkin että löytyisi muuta apua kuin happosalpaajia.
Kuuntelin eilen Ikääntyvien yliopistossa gastrokirurgi Mecklinin luentoa suolistosta. Hän sanoi suoliston olevan nykytutkimuksen valossa enemmän "sielu" kuin aivot ovat sitä. Suolistobakteerit tuottavat aivoihin välittäjäaineita ja vaikuttavat mielialaan ja moniin vakaviin tauteihin kuten Alzheimer. Minä olen tänä sairastusaikana tuntenut koko ajan, että se outo ja vaikea pahan olon tuntemus, jota ei ole ennen koskaan ollut, nousee vatsasta, pahimmillaan se nousee kuin polttava kuume. Suolistotutkimus on aktiivista ja uusia löydöksiä syntyy. Koe-eläinten lihavuutta ja laihuutta on pystytty säätelemään ulostesiirroilla, jolloin bakteerikanta vaihtuu. Ulostesiirtoja käytetään hyvin tuloksin vaikeisiin antibioottiripuleihin. Muuttuiko minun bakteeristoni siis aivan toiseksi sydänoperaatioiden ja jodivirheen ja lääkityksen takia? Aiemmin paino tuppasi aina nousemaan, nyt on toisinpäin. Saisinko ulostesiirron?

Kadonnut maailma

Katselin äsken Teemalta Mikko Niskasen elokuvia Elävästä arkistosta, vuodelta 1973. Ne toivat eteeni pienviljelijän elämää Konnevedeltä. Maisemat olivat osittain toisenlaisia, mutta muutoin lapsuuskotini elementit avautuivat eteen. Isän ja äidin aherrus viiden hehtaarin koneettomalla tilalla, kahden lehmän matala navetta ja ihmisvoimin tehdyt peltotyöt ovat elämää, jota enää ei ole. Elokuvassa kylvettiin viljaa käsin, kuljetettiin maitotonkkaa tien varteen "kuskipukille", josta kuorma-auto ne keräsi, puitiin viljaa puimakoneella, jota meillä sanottiin ryskyksi ja joka kiersi talosta taloon. Sontaa leviteltiin talikolla, heinät nostettiin kuivumaan seipäille.
Pienellä maitotilillä ei tietysti perhe elänyt meillä niinkuin ei  elokuvankaan tiloilla. Isä kulki "päivämiehenä" isommissa taloissa, kaivoi ojia lapiolla ja teki muita raskaita ruumiillisia töitä. Korvauksena hän sai lainata työhevosta, jota meillä ei koskaan ollut. Itsekin osallistuin kaikenlaisiin töihin pienestä pitäen voimien mukaan, kunnes 18-vuotiaasta asti olin kesät töissä Ruotsissa. Parhaita muistoja isästä ovat onnistumisen kokemukset heinäpellolta, kun yhdessä ahertaen saatiin heinä seipäille tai kuiva heinä latoon, ennenkuin uhkaava sadepilvi pudotti tumman taakkansa. Vanhemmilleni seurakuntaelämä oli vastapaino, henkinen ylläpitäjä arjen jatkuvan puurtamisen keskellä. Se oli sen ajan tavallista elämää.Minulla on aina suuri myötätunto ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan.
Pienviljelijöiden työ kävi kannattamattomaksi. Paljon tiloja pantiin "pakettiin" tai lähdettiin Ruotsiin. EU:ssa maatalous muuttui niin, että nykykylissä yksi tai kaksi suurviljelijää viljelevät koko kylän peltoja, ne jotka osaavat toimia myös kaiken lainsäädännön kiemuroissa. Isot stressitekijät on tämänkin päivän ruuantuottajilla. Kukaan ei enää pitkään aikaan olisi mitenkään tullut toimeen lapsuuteni ajan pientiloilla. Kotikylässäni ei ole enää yhtään lehmää.
Sain joululahjaksi isoäitikirjan, jossa on tarkoitus kertoa lapsenlapselle isovanhempien elämästä. Usein on tullut vastaan kokemus, että helsinkiläinen lapsenlapsi ei voi mitenkään ymmärtää kertomaani. Mainitsenko kuskipukin, maitosiivilän ja vanun, maitosangon kalahduksen kesäillassa, heinäkuorman tai heinäladon tuoksun, perunannostotalkoot? Kerronko että meilläkin pidettiin seuroja? Mitä teitte lomilla, matkustelitteko, saa oman vastauksensa. Koen, että nämä muistikuvat ovat aarteita kadonneesta maailmasta. Hyvä, että Niskanen on näitä tallentanut. Sinulla, joka tätä luet, on omat muistoaarteesi.

Million years ago

Uusi Voice of Finland- kilpailu alkoi perjantaina. Olen katsonut näitä esityksiä, koska ihailen nuorten ihmisten ponnistelua unelmansa toteuttamiseksi. Mukana oli syyrialaissyntyinen Joli Malki, jonka esitys sai minut itkemään vuolaasti, vaikka en aluksi saanut englanninkielisistä sanoista paljonkaan selvää. Ennen esitystä hän kertoi rakkaan äitinsä kuolleen vuosi sitten ja että hän omistaa laulun äidilleen. En ollut ainoa, joka itki, myös tuomarien silmät kostuivat. Miten jollakin voi olla tällainen taito ja karisma tuoda lauluunsa valtava tunnelataus! Laulu oli Adelen Million years ago ja sen sanat kuuluvat näin .
Ne on käännetty myös suomeksi.
Luulen, että kaipasin ja itkin varhaisen lapsuuden äitisuhdetta. Asuin hänen kanssaan puolitoista vuotta Torpan peräkamarissa, ennenkuin hän lähti miniäksi isän kotimökkiin naapurikylään ja alkoi toisenlainen aika. Kaipaan usein myös toisenlaista ilmaa, ystäviä, toisenlaista aikaa kuin tämä hetki, on asioita jota kadun. Tämä esitys osui minuun.
Tästä voit kuunnella laulun (valitettavasti mainoksineen), jos et ole katsonut tätä ohjelmaa.

Onnellinen päivä

Koko Torpalla oloni oli rentouttavaa. Tällä kertaa olisin voinut hyvin olla pidempäänkin, pimeä ei tuntunut sisareni lähdettyäkään vaikealta. Erityisen  hyvä oli eilinen päivä, jolloin palasin sieltä. Aamu oli lumisateen jälkeen kirkas. Kolasin pihaan autolle kääntöpaikan. Lunta oli viitisentoista senttiä. Aurinko paistoi puitten takaa ja laski kauniisti, kun aloin odotella taksin tuloa. Taivaanranta hehkui puiden runkojen takana. Oli rento, hyvä olo. Kokeilin uutta reittiä; ensin taksilla 25 km ja sitten bussilla 2,5 tuntia. En hermoillut edes, kun bussi oli 20 minuuttia myöhässä ja seisoin pimeällä  maantien laidassa vieraassa paikassa, vähän epävarmana bussin reitistä. Bussi tuli lopulta ja kulki Ähtärin ja Multian paikkeilla korkeita mäkiä ylös ja alas. Tykkylumiset kuuset reunustivat kauniisti tietä, oli kuin kuljettaisiin Lapissa tai vaaramaisemissa. Muita myrskyn merkkejä ei näkynyt kuin yksi pimeänä oleva kylä. Suunnittelin monenlaista tekemistä, kun oli jotenkin voimaantunut olo.
Kun pääsin ovestani sisään, soi puhelin kaksi kertaa. Kaksi ystävää kysyi kuulumisia, olivat olleet huolissaan matkastani tai myrskytuhojen keskelle joutumisesta.
Tänään on taas tuntunut sitä ikävää, aiheetonta kehollista, puristavaa jännittyneisyyttä, joka minua alkoi vuosi sitten vaivata. Väsymys painaa. Joskus ajattelen, pitäisikö minun toistaiseksi asua syntymäpaikkakunnallani. Se onnistuisi, jos olisin autoileva ihminen. Mies teki kaikkensa, että niin olisi. Auton kanssa minulla oli liiallista jännittyneisyyttä, mitä muutoin ei ilmennyt, en siihen enää ala enkä pysty. Eikä  kesällä oloni oireetonta ollut sielläkään.
Uskon, että koin eilen muistamisen ja rukousten voiman, samoin kuin hammaskirurgian ja gastroskopian päivinä. Muistakaa edelleen, ystävät, kun minusta on tällainen tullut!