Koko Torpalla oloni oli rentouttavaa. Tällä kertaa olisin voinut hyvin olla pidempäänkin, pimeä ei tuntunut sisareni lähdettyäkään vaikealta. Erityisen hyvä oli eilinen päivä, jolloin palasin sieltä. Aamu oli lumisateen jälkeen kirkas. Kolasin pihaan autolle kääntöpaikan. Lunta oli viitisentoista senttiä. Aurinko paistoi puitten takaa ja laski kauniisti, kun aloin odotella taksin tuloa. Taivaanranta hehkui puiden runkojen takana. Oli rento, hyvä olo. Kokeilin uutta reittiä; ensin taksilla 25 km ja sitten bussilla 2,5 tuntia. En hermoillut edes, kun bussi oli 20 minuuttia myöhässä ja seisoin pimeällä maantien laidassa vieraassa paikassa, vähän epävarmana bussin reitistä. Bussi tuli lopulta ja kulki Ähtärin ja Multian paikkeilla korkeita mäkiä ylös ja alas. Tykkylumiset kuuset reunustivat kauniisti tietä, oli kuin kuljettaisiin Lapissa tai vaaramaisemissa. Muita myrskyn merkkejä ei näkynyt kuin yksi pimeänä oleva kylä. Suunnittelin monenlaista tekemistä, kun oli jotenkin voimaantunut olo.
Kun pääsin ovestani sisään, soi puhelin kaksi kertaa. Kaksi ystävää kysyi kuulumisia, olivat olleet huolissaan matkastani tai myrskytuhojen keskelle joutumisesta.
Tänään on taas tuntunut sitä ikävää, aiheetonta kehollista, puristavaa jännittyneisyyttä, joka minua alkoi vuosi sitten vaivata. Väsymys painaa. Joskus ajattelen, pitäisikö minun toistaiseksi asua syntymäpaikkakunnallani. Se onnistuisi, jos olisin autoileva ihminen. Mies teki kaikkensa, että niin olisi. Auton kanssa minulla oli liiallista jännittyneisyyttä, mitä muutoin ei ilmennyt, en siihen enää ala enkä pysty. Eikä kesällä oloni oireetonta ollut sielläkään.
Uskon, että koin eilen muistamisen ja rukousten voiman, samoin kuin hammaskirurgian ja gastroskopian päivinä. Muistakaa edelleen, ystävät, kun minusta on tällainen tullut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti