Kadonnut maailma

Katselin äsken Teemalta Mikko Niskasen elokuvia Elävästä arkistosta, vuodelta 1973. Ne toivat eteeni pienviljelijän elämää Konnevedeltä. Maisemat olivat osittain toisenlaisia, mutta muutoin lapsuuskotini elementit avautuivat eteen. Isän ja äidin aherrus viiden hehtaarin koneettomalla tilalla, kahden lehmän matala navetta ja ihmisvoimin tehdyt peltotyöt ovat elämää, jota enää ei ole. Elokuvassa kylvettiin viljaa käsin, kuljetettiin maitotonkkaa tien varteen "kuskipukille", josta kuorma-auto ne keräsi, puitiin viljaa puimakoneella, jota meillä sanottiin ryskyksi ja joka kiersi talosta taloon. Sontaa leviteltiin talikolla, heinät nostettiin kuivumaan seipäille.
Pienellä maitotilillä ei tietysti perhe elänyt meillä niinkuin ei  elokuvankaan tiloilla. Isä kulki "päivämiehenä" isommissa taloissa, kaivoi ojia lapiolla ja teki muita raskaita ruumiillisia töitä. Korvauksena hän sai lainata työhevosta, jota meillä ei koskaan ollut. Itsekin osallistuin kaikenlaisiin töihin pienestä pitäen voimien mukaan, kunnes 18-vuotiaasta asti olin kesät töissä Ruotsissa. Parhaita muistoja isästä ovat onnistumisen kokemukset heinäpellolta, kun yhdessä ahertaen saatiin heinä seipäille tai kuiva heinä latoon, ennenkuin uhkaava sadepilvi pudotti tumman taakkansa. Vanhemmilleni seurakuntaelämä oli vastapaino, henkinen ylläpitäjä arjen jatkuvan puurtamisen keskellä. Se oli sen ajan tavallista elämää.Minulla on aina suuri myötätunto ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan.
Pienviljelijöiden työ kävi kannattamattomaksi. Paljon tiloja pantiin "pakettiin" tai lähdettiin Ruotsiin. EU:ssa maatalous muuttui niin, että nykykylissä yksi tai kaksi suurviljelijää viljelevät koko kylän peltoja, ne jotka osaavat toimia myös kaiken lainsäädännön kiemuroissa. Isot stressitekijät on tämänkin päivän ruuantuottajilla. Kukaan ei enää pitkään aikaan olisi mitenkään tullut toimeen lapsuuteni ajan pientiloilla. Kotikylässäni ei ole enää yhtään lehmää.
Sain joululahjaksi isoäitikirjan, jossa on tarkoitus kertoa lapsenlapselle isovanhempien elämästä. Usein on tullut vastaan kokemus, että helsinkiläinen lapsenlapsi ei voi mitenkään ymmärtää kertomaani. Mainitsenko kuskipukin, maitosiivilän ja vanun, maitosangon kalahduksen kesäillassa, heinäkuorman tai heinäladon tuoksun, perunannostotalkoot? Kerronko että meilläkin pidettiin seuroja? Mitä teitte lomilla, matkustelitteko, saa oman vastauksensa. Koen, että nämä muistikuvat ovat aarteita kadonneesta maailmasta. Hyvä, että Niskanen on näitä tallentanut. Sinulla, joka tätä luet, on omat muistoaarteesi.