Näkökulma

Korona pitää meidät kotona. Huusholli näyttää liian tutulta, tylsältä, kuluneelta. Yksiössä ei ole paljon muuntelun mahdollisuuksia. Komeron seinän voisi ehkä maalata, mutta ei. Monet kuulemma tekevät remontteja, mutta enhän minä mitään isompaa jaksa ajatellakaan. Päätin vain vaihtaa vähän tekstiilejä, sohvan ja tyynyjen päällisiä. Petasin sänkyni eri tavalla. Tein jalkopäähän tyynyistä lukusopen. Puusohvalla selkä kipeytyy, vaikka pehmikkeitä on, mutta tässä ei kipeydy. Unioppaiden mukaan sänkyä saisi käyttää vain nukkumiseen, mutta nythän olen toisin päin, se on eri juttu. Käperryn nurkkaukseeni, katselen kulmaan, jonne en ole ennen katsellut, taulua joka ei ole ennen ollut edessäni. Se tuntuu yllättävän virkistävältä. Ei tullut vaihtelu kalliiksi!

Taikavuori

Thomas Mannin kuuluisa kirja Taikavuori kertoo Hans Gastorpin  asettumisesta keuhkotautiparantolan hitaasti soljuvaan rytmiin ja toistuvaan aikatauluun. Mann kuvaa ajan kulun elämyksiä. Jos tapahtumia ja vaihtelua on paljon, kuluu aika nopeammin, mutta jälkikäteen se tuntuu pitkältä, täyteläiseltä ajalta. Kun taas elämä on tapahtumattoman samanlaista, aika kuluu hitaasti, mutta jälkeenpäin aika tuntuu kutistuneen ja kadonneen. "Milloin päivät ovat toistensa kaltaisia, ne kaikki ovat kuin yksi ainoa, ja täydellisen yksitoikkoisuuden vallitessa vaikuttaisi hyvin pitkäkin elämä lyhyeltä tuokiolta ja sujahtaisi ohi kuin huomaamatta".

Tämä kuvaus selittänee, miksi monet ikäihmiset kokevat elämän supistuttua, että aika on alkanut kulua nopeasti. 

Meillä on nyt koronan varjossa oma Taikavuoremme elettävänä. Tuntuukohan tämä aika jälkeenpäin lyhyeltä?  Kuinkahan siihen saisi sen taianomaisen mystiikan kuin Mann sai parantolaelämän kuvaukseen?

Kiikkustuolissa

Luin läpi Torppapäiväkirjani vuosilta 1998-2004, eli torppakauden alusta asti. Käsialani on harmillisen huonoa, kun olen kirjoitellut sängyssä maaten, mutta sain selvää. Olin enon kuollessa 53- vuotias. Jaksoimme tosi usein ajaa Espoosta lähes 400 km matkan viikonlopuksikin, molemmat olimme innostuneita puuhamaastamme. Silloin jaksoi vielä touhuta aamusta iltaan. Olin osa- aikavapaalla, 2 viikkoa töissä ja kaksi vapaalla puolen vuoden ajan. Yksi viikko meni muurarin apuna takan purussa ja uuden muuraamisessa, yksi navetan välikattojen purussa naapurin kanssa. Ne sujuivat hyvin.  Useimmat asiat muistan, mutta en muistanut, että niinkin usein ajoin pyörällä kotikylään, kävin hautausmaalla, kiersin järven, kävin keittämässä veljelle ruokia, kävin uimassa, pyöräilin takaisin (yht.40 km). Sitten vielä usein muuta puuhaa, ehkä maalasin seinää tai olin kasvimaalla, illalla seuroihin tai kylään tai saunanlämmitys. Nyt riittää useimmiten yksi ohjelma päivässä. Yllätyin, että useamman kerran kesäisin kirjoitin: Kävin pyörällä kirkolla (yht. 50 km), kävin ostoksilla ja tädin luona ja äitiä katsomassa. Luulin, että tein tuon vain kerran tai kaksi. Hiihtelin peltojen takaisiin metsiin, seurasin moottorikelkkajälkiä. Vieraita oli usein, jouluisin oli väkeä monena päivänä. Vakiovieraista on nyt monta kuollut.

Muutaman kerran kyllä kirjoitin iltamyöhällä sydäntuntemuksista. Oliko niitä jo silloin? Kävelylenkit lyhenivät, kun isovarpaitten nivelet kipeytyvät, nivelrikko ärtyi  ja 2004 pitikin tehdä leikkaus. Väsymys- ja masennuskommentit  liittyivät työkuvioihin ja muuhun elämään, Torpalla olo oli rentouttavaa ja innostavaa, vaikka käynnit olivat työntäyteisiä.

Ehkä on hyvä muistella entisiä aikoja, kun elämä on supistunut. Kiikkustuolissa muistelun aika on nyt. Ennen korostettiin vanhuutta ansaittuna lepoaikana, nyt aktiivisen toimijan aikana. Kumpaa lähempänä on päivän  saavutus, 10 kierrosta suksilla kentän ympäri, puoli tuntia, loppupäivä oleilua? On myönnettävä itselleenkin, ettei ole sama kuin ennen. Mutta elämästä kiitos.

 

Vuodesta toiseen

Kuuntelin Ikis-yliopiston luentoa "Onko entisajan viisikymppinen tämän ajan seitsemänkymppinen"? Laaja vertailu 1910-luvun ja 1940-luvun alkuvuosina syntyneiden välillä kertoi, että monilla mittareilla mitaten nykyiset seitsemän- kahdeksankymppiset ovat paremmassa kunnossa kuin vanhempi vertailuryhmä oli. Kävelynopeus, puristusvoima, kognitiiviset testit  osoittivat, että kaikki tulokset olivat parantuneet, ja erityisesti naisten. Raskas työ, sota-ajat, heikompi ravinto ottivat iän myötä veronsa. Enkä kyllä koskaan nähnyt äitini sukupolven naisia lenkillä, turhaan kävelemässä! Olisipa sitä ihmetelty. Luennoitsija arveli, että tarvittaisiin lisäkäsite keski-iän ja vanhuuden välille ajalle 65-80. Vanheneminen vaivoineen ei ole poistunut, mutta myöhentynyt. Murtumat, kaatumiset aloittavat usein heikentymisajan. Dementian lisääntymisestä ei puhuttu mitään.

Minä olen pitänyt itseäni liikunnallisena ja aika hyväkuntoisena, mutta se onkin kovin suhteellista. Soitin parille ikäiselleni tutulle, joiden kanssa harvemmin soittelen. Toinen tuli juuri 12 kilometrin mäkiladulta hyvissä voimin, toinen tekee kymmenen kilometrin kävelylenkkejä. Enhän minä jaksaisi sellaisia ja nuorempanakin minulle riitti vitosen hiihtolatu.En edes kuvittele vertaavani itseäni häneen, joka päivittäin polkee kymmenien kilometrien pyörälenkin. Huomenna lupasin kävellä tuttavan kanssa, joka helposti tempaisee kymmenen kilometriä vauhdilla. Hän tietää, että tehdään muutaman kilometrin lenkki, hän voi jatkaa siitä. Ennen minua aina moitittiin liian nopeasta kävelystä, nyt mennään ohi. Polvi  haittaa jonkin verran ja sydänjutut rajoittavat,  mutta aika vaatimatonta on liikkumiseni määrä ja kuntoni. Vuodessa on tapahtunut laskua.

Mielialat vaihtelevat. Välillä reipastan itseäni. Jonkinlainen lamaantuminen uhkaa. Pitää tsempata itseään, saada mieltä ja kroppaa liikkeelle. Teen lapsenlapselle lähetettävää synttäripakettia kokoon. Rokotussoittoni tuli ja ensimmäinen rokotus on ensi viikon perjantaina. Ilman koronaa lähtisin silloin synttärimatkalle.

Päivät ovat hiljaisia. Kudon pyydettyjä rannekkeita, avaan radion. Pitäisi kuunnella enemmän radiota. Koronaeristyneenä voi aina rukoilla ja kantaa Jumalan eteen omiensa lisäksi ystäviä ja heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaankin elämän taisteluiden keskellä. 

Yöllä on vilkasta, viime yönkin lyhyinä unijaksoina olin häissä vaatesekoiluineen,  näin tulipalon, meillä oli sukulaisvieraita ja mieheni, jonka näin selvästi, halusi pitää kämmentään koholla istuimenani. Nauroin unessa, että enhän minä keijukainen ole. Niin että aika tasapainoista sosiaalista elämää, vuorokausirytmi vain toisinpäin!

Tyhjä talo

Tuntuu surulliselta, että Torpan lähinaapuri, iäkäs sukulainen, ei enää palaa tupaansa. Hänen elämänsä oli jo vaikeata viimeisen vuoden aikana, mutta hän asui kotona, lisääntyneitä sairaalajaksoja lukuunottamatta. Hän oli sairauksista huolimatta elämänhaluinen ja vakaa. Vaimo on jo kolme vuotta ollut palvelutalossa. Lapset ovat kulkeneet esimerkillisesti vanhempiensa apuna.

Olin heille aina tervetullut ja jatkoin käyntejä viime aikoihin. 

Sauli kulki äitini pyhäkoulussa koko lapsuutensa ja kävi useasti myös minua katsomassa, kun olin vauva. Hän oli 11-vuotias naapurinpoika, kun synnyin ja hän muisti senkin ajan hyvin. Hän oli enoni Veikon luotettu ja auttaja ja tiesi Torpan asiat hyvin. Hän oli alusta alkaen apuna minulle uusien asioiden haltuun otossa. Viime kesänä kyselin katoavaa paikallistietoa, kuten peltojen ja paikkojen nimiä - Riihipelto, Kivipelto, Lassinmäki, Saunamäki. Hän kertoi muutamia vanhoja asioita, jotka vain hän tiesi. Oman elämän kipukohdistakin puhuttiin.

Nyt on taas yksi talo tyhjänä, vähät ihmiset vähenevät kylästä, sukulaiset vähenevät entisestään. On yksi kyläpaikka vähemmän. Hän oli 14. edesmennyt pyhäpostipiirin 14 asutun talon alueelta minun Torppa-aikanani, 23 vuoden aikana. Aluksi joka talossa asui pariskunta, nyt enää kuudessä.

On kuin suuri puu olisi kaatunut maisemasta.

 

Harmaata

Vähän on harmaata tänään ja oli eilenkin. En keksi mitään valokuvakohdettakaan. Maalla niitä aina löytyy helpommin. Elämä on jonkinlaista odotustilaa. En minä sen rokotuksen usko elämääni paljon muuttavan, mutta voisi se soitto jo tulla. Taitaa olla niin, etten loppukuusta ole menossa Helsinkiin synttäreille. Lapsen joululahjat ovat vielä täällä, saa lähettää ne synttäreiksi. Jotkut tuntemani ikäihmiset kyllä tapaavat yllättävän paljon läheisiään, mutta en kai minä tässä vaiheessa tempaise itseäni junaan? Vai kävisikö siinä kuinkaan?

Ovat nämä päivät aika tyhjäkäyntiä, kun ne täyttää vain omalla itsellään ja keksimillään puuhilla. Soitin kaksi puhelua ihmisille, joiden kanssa en ole usein soitellut. Yksi ystävä soitti. Se on virkistävää, voi kuulla toisten elämästä ja voi jäädä joku ajatus. 

Olen pitänyt itseäni liikunnallisena, mutta aika vähiä liikkumiseni taitavat tosiasiassa olla. Fysioterapeutin toteamus lihasten surkastumisesta tässä iässä ei saanut aikaan aktiivisuutta, vaan pikemminkin lannistumista. Tänään oli  parempi päivä, kun tein rauhallisen kävelyn ja sitten saamani vinkin mukaan seniorijumpan ja kehonhuollon Vantaan ilmaisista nettijumpista.

Siniset varjot

Hiihdellessäni hankipelloilla olin vaan niin onnellinen siitä, että lähdin tänne ja pääsin tänne. Turhaan olisin jäänyt koko viikoksi odottamaan koronarokotusta, ei ole soittoa kuulunut. Lumi on kaunista, monen muotoista kidettä kantavaa, kovaa ja pehmeätä uutta lunta. 

Ihminen voi olla levollisesti tässä hetkessä ja samalla kantaa mielessään murheitten ahdingossa kamppailevien tilannetta, saada voimaa luonnon ajattomasta kiertokulusta. Vuosikymmenten aikana on näilläkin pelloilla kannettu ihmisten kaikenlaisia kriisejä ja ajallaan ne ovat jotenkin ratkenneet.

Veikko-eno

Sää on viilennyt, pohjoisen tuuli riipaisee kylmästi aukioilla. Hankihiihtelyni jäi tänään lyhyeksi. Kyllä täälläkin selvästi on sitä Saharan hiekkaa. Ruskehtava pinta erottuu paremmin silloin, kun aurinko ei paista.

Hain vintistä enon päiväkirjat tai kalenterikirjat vuosilta 1990 - 1998. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja vaimonsa kuoltua. Aluksi käsiala on selkeä, viimeisissä näkyy terveyden heikentyminen, kynän otteen haparoituminen. Olen lueskellut muistiinpanoja parikymmentä vuotta sitten ja etsinyt joskus jotain tietoa, mutta nyt luin niitä ajan kanssa. Hän on korjannut joitain kohtia liimaamalla päälle  paperia ja kirjoittamalla selvän merkinnän, kuin olisi ajatellut että joku muukin saa niistä selvän.

Joka päivä on kirjattu sää, päätekemiset, vieraat ja vierailut, puhelut. Hän ei vaikuttanut kovin yksinäiseltä, kun lähes joka päivä kävi minullekin tuttuja sukulaisia ja naapureita. Vaimon sukulaispoikia oli pitempiäkin aikoja apuna ja hän itse kävi naapureissa usein. Joku vei häntä usein hautausmaalle, hänellä kun ei ollut autoa.  Merkinnöistä piirtyy  kuva sen ajan tiiviistä sosiaalisesta kyläelämästä. Valtaosa mainituista ihmisistä on jo edesmenneitä tai eivät ole enää liikkeellä. 

Hän hoiti taloa ja tilaa huolella, äestämiset ja viljankorjuut, risusavotat, lumenajot, ruohonleikkuut ja haravoinnit on kirjattu tarkkaan. Tuona aikana hän laittoi kuitenkin pellot pakettiin, kesannolle. Monessa asiassa hän osti naapureilta  työ- ja remonttiapuja. Ja siivoukset, hän oli supersiisti. Ihmetyttää, miten hän sai kotipalvelusta siivousapua, vaikka pystyi ulkotöihin ja siivosi usein itsekin.  Aika usein oli kaksi kodinhoitajaa siivoamassa 2 - 6 tuntia. Pestiin ikkunat kaikin puolin, vaihdettiin kesä- tai talviverhot, matot olivat ulkona. " Nyt on puhrasta". 

Lääkärissäkäyntejä oli paljon, taksikyytejä usein noin 40 vuodessa. Rytmihäiriöt ja sokeritaudin seuranta olivat aluksi käyntien syinä, sitten yhä useammin jalkaongelmat, jotka johtivat amputaatioon ja pyörätuoliin. Proteesikin laitettiin, mutta se ei onnistunut hyvin, kipua oli paljon. Toisen jalan toimiessa hän kuitenkin pärjäsi kotona, imuroi, poimi viinimarjat ja haki puita tupaan.

Kun jotain vaihdettiin talveksi tai kesäksi, hän kirjasi aina tulevan ajan kysymyksen :" Missä kunnossa mahdan olla, kun keinu taas haetaan keväällä, onko Veikko ottamassa". Vuoden 1998 keväällä hän ei ollut enää ottamassa keinua vajasta. Toinenkin jalka oli menossa kuolioon ja niihin komplikaatioihin hän menehtyi vähän alle 75- vuotiaana. Hänelle olisi ollut liian vaikeata joutua asumaan muualle, kun tämä kotipaikka ja sen ylläpito oli hänelle kaikki kaikessa. Viimeisiin asti hän suunnitteli aina jotain remonttia ja maalautti ikkunanpuitteet viimeisenä keväänään, kipujen keskellä. Hän oli seurallinen, positiivinen ja lapsirakas ihminen. Omien lasten puute oli hänelle elämän kova kolhu. Minä olin kummitytär. Olisi pitänyt useammin käydä. Näen itseni istumassa tuossa sivupenkillä, ohikulkumatkalla, pari kertaa vuodessa. Mutta hauska oli aina käydä.

Muistoteoksi pöllyytin matot lumessa ja pesin lattiat.