Vuodesta toiseen

Kuuntelin Ikis-yliopiston luentoa "Onko entisajan viisikymppinen tämän ajan seitsemänkymppinen"? Laaja vertailu 1910-luvun ja 1940-luvun alkuvuosina syntyneiden välillä kertoi, että monilla mittareilla mitaten nykyiset seitsemän- kahdeksankymppiset ovat paremmassa kunnossa kuin vanhempi vertailuryhmä oli. Kävelynopeus, puristusvoima, kognitiiviset testit  osoittivat, että kaikki tulokset olivat parantuneet, ja erityisesti naisten. Raskas työ, sota-ajat, heikompi ravinto ottivat iän myötä veronsa. Enkä kyllä koskaan nähnyt äitini sukupolven naisia lenkillä, turhaan kävelemässä! Olisipa sitä ihmetelty. Luennoitsija arveli, että tarvittaisiin lisäkäsite keski-iän ja vanhuuden välille ajalle 65-80. Vanheneminen vaivoineen ei ole poistunut, mutta myöhentynyt. Murtumat, kaatumiset aloittavat usein heikentymisajan. Dementian lisääntymisestä ei puhuttu mitään.

Minä olen pitänyt itseäni liikunnallisena ja aika hyväkuntoisena, mutta se onkin kovin suhteellista. Soitin parille ikäiselleni tutulle, joiden kanssa harvemmin soittelen. Toinen tuli juuri 12 kilometrin mäkiladulta hyvissä voimin, toinen tekee kymmenen kilometrin kävelylenkkejä. Enhän minä jaksaisi sellaisia ja nuorempanakin minulle riitti vitosen hiihtolatu.En edes kuvittele vertaavani itseäni häneen, joka päivittäin polkee kymmenien kilometrien pyörälenkin. Huomenna lupasin kävellä tuttavan kanssa, joka helposti tempaisee kymmenen kilometriä vauhdilla. Hän tietää, että tehdään muutaman kilometrin lenkki, hän voi jatkaa siitä. Ennen minua aina moitittiin liian nopeasta kävelystä, nyt mennään ohi. Polvi  haittaa jonkin verran ja sydänjutut rajoittavat,  mutta aika vaatimatonta on liikkumiseni määrä ja kuntoni. Vuodessa on tapahtunut laskua.

Mielialat vaihtelevat. Välillä reipastan itseäni. Jonkinlainen lamaantuminen uhkaa. Pitää tsempata itseään, saada mieltä ja kroppaa liikkeelle. Teen lapsenlapselle lähetettävää synttäripakettia kokoon. Rokotussoittoni tuli ja ensimmäinen rokotus on ensi viikon perjantaina. Ilman koronaa lähtisin silloin synttärimatkalle.

Päivät ovat hiljaisia. Kudon pyydettyjä rannekkeita, avaan radion. Pitäisi kuunnella enemmän radiota. Koronaeristyneenä voi aina rukoilla ja kantaa Jumalan eteen omiensa lisäksi ystäviä ja heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaankin elämän taisteluiden keskellä. 

Yöllä on vilkasta, viime yönkin lyhyinä unijaksoina olin häissä vaatesekoiluineen,  näin tulipalon, meillä oli sukulaisvieraita ja mieheni, jonka näin selvästi, halusi pitää kämmentään koholla istuimenani. Nauroin unessa, että enhän minä keijukainen ole. Niin että aika tasapainoista sosiaalista elämää, vuorokausirytmi vain toisinpäin!