Veikko-eno

Sää on viilennyt, pohjoisen tuuli riipaisee kylmästi aukioilla. Hankihiihtelyni jäi tänään lyhyeksi. Kyllä täälläkin selvästi on sitä Saharan hiekkaa. Ruskehtava pinta erottuu paremmin silloin, kun aurinko ei paista.

Hain vintistä enon päiväkirjat tai kalenterikirjat vuosilta 1990 - 1998. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja vaimonsa kuoltua. Aluksi käsiala on selkeä, viimeisissä näkyy terveyden heikentyminen, kynän otteen haparoituminen. Olen lueskellut muistiinpanoja parikymmentä vuotta sitten ja etsinyt joskus jotain tietoa, mutta nyt luin niitä ajan kanssa. Hän on korjannut joitain kohtia liimaamalla päälle  paperia ja kirjoittamalla selvän merkinnän, kuin olisi ajatellut että joku muukin saa niistä selvän.

Joka päivä on kirjattu sää, päätekemiset, vieraat ja vierailut, puhelut. Hän ei vaikuttanut kovin yksinäiseltä, kun lähes joka päivä kävi minullekin tuttuja sukulaisia ja naapureita. Vaimon sukulaispoikia oli pitempiäkin aikoja apuna ja hän itse kävi naapureissa usein. Joku vei häntä usein hautausmaalle, hänellä kun ei ollut autoa.  Merkinnöistä piirtyy  kuva sen ajan tiiviistä sosiaalisesta kyläelämästä. Valtaosa mainituista ihmisistä on jo edesmenneitä tai eivät ole enää liikkeellä. 

Hän hoiti taloa ja tilaa huolella, äestämiset ja viljankorjuut, risusavotat, lumenajot, ruohonleikkuut ja haravoinnit on kirjattu tarkkaan. Tuona aikana hän laittoi kuitenkin pellot pakettiin, kesannolle. Monessa asiassa hän osti naapureilta  työ- ja remonttiapuja. Ja siivoukset, hän oli supersiisti. Ihmetyttää, miten hän sai kotipalvelusta siivousapua, vaikka pystyi ulkotöihin ja siivosi usein itsekin.  Aika usein oli kaksi kodinhoitajaa siivoamassa 2 - 6 tuntia. Pestiin ikkunat kaikin puolin, vaihdettiin kesä- tai talviverhot, matot olivat ulkona. " Nyt on puhrasta". 

Lääkärissäkäyntejä oli paljon, taksikyytejä usein noin 40 vuodessa. Rytmihäiriöt ja sokeritaudin seuranta olivat aluksi käyntien syinä, sitten yhä useammin jalkaongelmat, jotka johtivat amputaatioon ja pyörätuoliin. Proteesikin laitettiin, mutta se ei onnistunut hyvin, kipua oli paljon. Toisen jalan toimiessa hän kuitenkin pärjäsi kotona, imuroi, poimi viinimarjat ja haki puita tupaan.

Kun jotain vaihdettiin talveksi tai kesäksi, hän kirjasi aina tulevan ajan kysymyksen :" Missä kunnossa mahdan olla, kun keinu taas haetaan keväällä, onko Veikko ottamassa". Vuoden 1998 keväällä hän ei ollut enää ottamassa keinua vajasta. Toinenkin jalka oli menossa kuolioon ja niihin komplikaatioihin hän menehtyi vähän alle 75- vuotiaana. Hänelle olisi ollut liian vaikeata joutua asumaan muualle, kun tämä kotipaikka ja sen ylläpito oli hänelle kaikki kaikessa. Viimeisiin asti hän suunnitteli aina jotain remonttia ja maalautti ikkunanpuitteet viimeisenä keväänään, kipujen keskellä. Hän oli seurallinen, positiivinen ja lapsirakas ihminen. Omien lasten puute oli hänelle elämän kova kolhu. Minä olin kummitytär. Olisi pitänyt useammin käydä. Näen itseni istumassa tuossa sivupenkillä, ohikulkumatkalla, pari kertaa vuodessa. Mutta hauska oli aina käydä.

Muistoteoksi pöllyytin matot lumessa ja pesin lattiat.