Nyt tietä käyt

Ohuen ohut lumiharso peittää tienoot. Ruusunmarjat loistavat, jääkööt edelleen poimimatta. Yölläkään ei ole ollut pimeää, kun täysikuu valaisee pilvien läpi. Toissa yönä kuu näyttäytyi hetken pilvien raosta. Tupa on viileä, seinät lämpenevät hitaasti, kädet kylmenevät. Kamarin pidän lämpimänä patterilla.

Ihmettelin, mikä laulu on soinut mielessäni monena päivänä. Muistin sanoja sen verran, että löysin sen googlesta. Virsi 928.

"Nyt pelko pois, on merkki salainen, 

On nimi suojanasi matkalla.

Autioon rantaan vaikka tiesi vie, 

saat nähdä jäljet rannan hiekalla.

...

Nyt tietä käyt. Yö kerran kirkastuu.

Helmasta Herran tähdet kohoaa.

Siis älä pelkää, vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa."

(1.ja 4.säkeistö).

Hienoja sanoja voi tutkiskella monesta näkökulmasta. Kaunis sävel.

En tunnista, että pelkäisin koronatartuntaa, mutta elämä on kuin leijuvassa, irrallisessa, jo tuskastuttavassa välitilassa. Odotuksen pituutta ei tiedä, tulee passiivinen olo. Minua on alkanut valvottaa tuleva joulu. Pojan perhe haluaisi tulla Torppaan kuten viime jouluna ja olen aiemmin kutsunut tulemaan. Mitä pitäisi ajatella  nyt?  Valot sammutettuani mieli alkaa suunnitella vaihtoehtoja, miten sen voisi toteuttaa. Minä en pysty sanomaan ei. Päätös jäänee viime hetkille, kun nähdään miten tilanne etenee. Siis ota aivan rennosti, ei sinun tarvitse tehdä suuria valmisteluja, sanon itselleni, joulu tulee tutussa porukassa helpostikin. Tai joulu voi tulla omissa oloissa uudella tavalla, se vaihtoehto on suunniteltu jo. Mieli huojuu vähän sen mukaan, kenen kanssa on puhunut.

Eiköhän koronan loppua seurata samaan aikaan kun kesän tuloa katsellaan, kun vihreys ja valo alkavat kukoistaa?

Siis älä pelkää, vaikket näekään, purjehdit kohti toivon satamaa!

Tulet

Tänään tulin viikonlopuksi Torppaan naapurien kyydissä. Onkin kulunut noin kuusi viikkoa siitä, kun lähdin. Kun tulimme Etelä- Pohjanmaan rajalle, aukeni aukealle tullessamme kirkas taivas ja hohtavana metsänrantaan juuri laskeva aurinko. Tervetuloa!

Ensi töikseni hain vintistä adventtikyntteliköt neljälle ikkunalle. Samalla tarkastin hiirenloukut. Yhdessä oli hiiri, tipautin sen näppärästi käsin koskematta päätyikkunasta alas. Pian se sieltä katoaa. 

Tuttuun tapaan lämmitän tupaa. Monivuotisten kokemusten perusteella tiedän, että kylmästä aloitettaessa ensin sytytetään puuhellan tuli, se vetää aina. Kun tuvan ilma on lämmennyt, voi takan sytyttää. Ensin hormin vedon tarkistus sanomalehtipaperin sytytyksellä, ovet raolleen ulos asti ja sitten voi takan puut sytyttää. Monta savustusta on tehty, ennenkuin tämä selvisi.

Selkä on parempi, kiitos kysyjille. Ei täysin priima, no sellainen se ei koskaan enää olekaan, mutta toivottavasti ei pitkity. Uskon, että fysioterapeuttini on pätevä. Yhtenä päivänä kompastuin lenkkipolulla alamäessä johonkin, juoksin eteenpäin mäkeä alas kyyryssä kuin lenhottava kana etten kaatuisi, mutta lensin naamalleni. Ensimmäinen ajatus oli, että niksahtikohan niittaantunut nikama paikoilleen. Ei niksahtanut, mutta ei pahentunutkaan. Silmälasien sangat levisivät, kun jäivät osittain alle. Menin heti tutun optikon luo. Hän oikoi sangat ja kehotti anomaan vakuutuksesta korvausta hiekkaan raapiutuneen toisen linssin uusimiseksi. Olen anonut.  Ei se kohouma häävi ollut, mihin kenkäni tökkäsi. Kuinka varovaksi tässä pitäisi ryhtyä? 

Turvahetki

Olin eilen kadun varressa satojen muiden joukossa odottamassa ja katsomassa muistoajelua. Satoi räntää ja tuuli. Oli ihanaa päästä kotiin lämpimään, ripustaa märät vaatteet kuivumaan ja laittaa kuuma kaakao. Ajattelin tuntemattomien perheiden äkillistä surua.  Minulla ei nyt ole omaa surua eikä suurempaa huolta, selkäsärky ei ole kuolemaksi. Nukkumaan käydessä vesi ropsi kodikkaasti ikkunaan,  pihavalot antoivat himmeää liikkumavaloa sisälle asti, naapuritalon valoparveke on minullekin valokoriste, oli rauha. Täällä on turvallista, kukaan ei voi tulla viidennen kerroksen ikkunastakaan. Torpalla on aina alitajuntaan tungettuna pieni varuillaan olo. 

Luin naapuriystävän tuomasta tulevaisuusteemaisesta antologiasta hänen nivelreumaa sairastavan sukulaistyttönsä kirjoituksia vuodelta 1985. "Tulevaisuus on kipeä katse päällämme". Näille onnettomuudessa kuolleille pojille se katse sulkeutui äkkiä kokonaan, tämän tytön tähän mennessä 35-vuotinen tulevaisuus onkin ollut hyvä. 

Minua vanhempi naapurini on muuttanut lauseen muotoon: "Vanhuus on kipeä katse päällämme". Olemme jutelleet siitä. Johonkin voi varautua, enemmän on vain otettava vastaan.

Tämä nuori Kaija kirjoittaa:

"Jos toivon jotain tulevaisuudelta, 

toivon ettei maailmassa olisi ovia pimeyden katsoa sisään.

Toivon, että 

maailma olisi vain avonaisia ikkunoita

ihmisen katsoa ulos

ja hymyillä."

Hymyillään silloin, kun hymy nousee kasvoillemme, itketään kun pimeys katsoo ja tulee meille sisään.

Omissa oloissa

Tulikohan tästä selkäjumista nyt yhtä pitkä juttu kuin viisitoista vuotta sitten, kun ei hellitä? Kävin eilen fysioterapeutilla, joka vahvalla otteella nostaen oikoi vinoa selkääni ja antoi kotiharjoitteet. Taivuinkin sitten paremmin saamaan sukat jalkaan ja kävin vesijuoksemassa, tai ainakin lillumassa vesivyön kanssa, se kun on avuksi. Nyt yön jälkeen on taas aivan jäykkää eikä istua voi. 

Katselin eilen ohjelmaa ikääntymisen hidastamisesta, ehkä sinäkin katsoit. Kehitellään keinoa tuhota vanhentuneita soluja iän pidentämiseksi. Pitääkö ikää  ja vanhusten määrää lisätä? En minä haluaisi elää satavuotiaaksi. Tai ehkä, jos elämä olisi sisältörikasta ja merkityksellistä, mutta en pysty sisältöä lisäämään. Ohjelmassa tutkittiin myös riskitekijöitä. Yksinäisyys on pahinta, se nostaa stressitasoa ja lisää sairastavuutta. Kuorolauluun osallistuminen alensi stressitasoa ja paransi unta. Maailmanlaajuisen koronapandemian sisällä eläviä uhkaavat siis monenlaiset vaarat. Minua ärsyttää, kun vanhusohjelmissa aina nostetaan aivotoimintojen tai fyysisen kunnon suhteen ikinuoret poikkeukset meille muille esimerkeiksi. Niin tässäkin.

Minä huomaan, että irralliseenkin yksinoloon tottuu. Päiväni kuluvat aivan hyvin omissa oloissani. En enää koe ongelmana, etten näe (tai kuule!) naapureita. Portaita kulkiessani laskin ovia ohittaessani, että syksyn aikana olen ohimennen nähnyt noin kymmenen talon 40 asukkaasta.Muutaman kanssa olen sattunut juttusille, mukavaa kyllä,  ja yhden kanssa pidämme yhteyttä. Se yläkerran uudelleen alkanut meteli muuten loppui, kun laitoin postiluukusta lapun: "Hei! Laita please  musiikki hiljemmälle. Se jyskyttää tosi kovaa naapureissa." Kuulin sitten toiselta naapurilta tämän tytön ongelmista. En halua sekaantua. Minusta on tullut kaupunkilainen. Enkä usko, että selkäni siitä otti itseensä. Tein varomattomia liikkeitä.

Asiasta kolmanteen: Tätä paikkakuntaa on järkyttänyt kahden nuoren moottoripyöräkuolema. Nyt lauantaina on mopoilijoitten järjestämä muistoajelu. Pitkin kesää ja syksyä on mopojen pärinästä ollut valituksia facebookissa ja poliisia on kutsuttu usein, koulun kauttakin on vedottu. Minun asuntooni se melu ei ole kuulunut. 

Nyt aikuiset asettuvat kynttilöiden kanssa tienvarsille surusaaton aikana. Kirkkoon on kokoonnuttu. Syntyi tällainen yhteisöllisyys, ainakin hetkeksi. Minäkin kävin onnettomuuspaikalla.

Selkä jumissa

Yhtäkkiä olen täällä aivan vaivaisena selälläni lattialla. Lauantaiaamuna selkä oli ensin yllättäen kankea tehdessäni aamutervehdystä. No se menee ohi, arvelin. Nostin komeron ylähyllyltä raskaita laatikoita alas, kun etsin yhtä tietoa. (Päiväkirja: äidin silmä sokeutui, kun hän oli 56- vuotias.) Nostin laatikot myös takaisin ylös. Sitten alkoikin selkä olla kipeä ja paheni vähitellen. Nyt en pysty liikkumaan juuri kuinkaan, kääntymiset sattuvat, sänkyyn meno ja nousu ovat kipeitä ja hitaita, istua ei voi, selkä kaartaa oikealle kivusta poispäin. Housut sain jalkaan selällä maaten, kun en pysty kumartumaan. Viisitoista vuotta sitten oli samantapainen, välilevyn pullistuma. Kipua kesti neljä kuukautta, särkyläkkeistä tuli pitkä närästys. Vesijuoksu auttoi silloin, nyt en ole koronan takia käynyt. 

Tein varmaan joitain virheliikkeitä edellisiltana jumppaillessani ja laatikoita nostellessani. Harmittaa, kun en muistanut varoa. Ne vanhat madaltumat ovat edelleen riskipaikkana. Nyt odottelen, milloin saan ajan fysioterapiaan.

Oloilua

On harmaa päivä, kello puoli kaksi. En ole vielä käynyt ulkona. Aamuyöstä uneni katkesi outoon aikaan eikä tuntunut palaavan. Keitin kupillisen kofeiinitonta kahvia ja join sen Planti- kauramaidon ja leivänpalan kera. Se on usein auttanut. Lukuhetken jälleen nukuin neljä tuntia vartin yli kahdeksaan. Vähän on seisahtunut olo edelleen. Pesukoneessa pyörii kylpyhuoneen matto toiminnan merkkinä. Itse vain makailen ja selailen nettiä.Tilasin Fashion Girliltä pienen tekonutturan ja hiusverkkoa, kun koronahiukseni yltävät jo lenkillä kiinni. Nyt kuulin, että kaksi minunkin mieltäni painanutta ongelmaa on ratkennut positiivisesti. Jospa ensi yönä nukuttaa. 

Nyt talossa on taas ollut normaalitila, ei kuuluvaa jumputusta missään. Pientä kolahtelua kuulen mielelläni, saa olla elämän merkkejä. Yhdeksänkymmenluvun alussa etsimme asuntoa Espoosta. Yksi seitsemänkymmenluvulla rakennetun talon asunto oli mahdollinen. Se oli tyhjä ja pyysimme saada olla siellä yhden illan ennen ostotarjousta. Puoli viiden maissa alkoi keittiön tuuletushormista kuulua selvästi yläkertaan kotiutuneiden puhe. Vessan vedot kuuluivat oikein hyvin, samoin puhe. Ei tullut  kauppoja, vaikka toki siihen tilanteeseen moni sopeutuu. Uudemmissa tai paljon vanhemmissa taloissa tämä on paremmin, tässäkin talossa. 

Olen lueskellut aikani kuluksi nettiä tuntikausia: Lapuan Sanomat, HS, IS, IL, YLE, MTV. Facebook ryhmiä. Mitä niistä jäi? Trumpin Amerikasta tulee paha olo, siitä mihin hän on ihmisiä vetänyt. Maa on kahtia jakautunut, valheet ovat uutta normaalia, USA ei ole enää luotettava demokratia, vaalisysteemiin ei luoteta. Onko tämä EI Trumpin elämän ensimmäinen? Hän vaikuttaa curling- vanhempien ylikasvaneelta tyrannilapselta, jolta ei ole koskaan uskallettu kieltää mitään. Tiedän, että hän on edistänyt päätöksiä, joita monet kannattavat, mutta tämän hetken jumitustila on 

ällistyttävä. Kuinkahan se ratkeaa? Ei kukaan tietysti pääse valtaan ilman kannattajia. Ovatko he samanlaisia kuin johtajansa?

Näillä mennään

Eihän minulla huono muisti ole, unohdan vain välillä, ajattelin ilostuen, kun mieleeni putkahti hakemani nimi, koulukaverin nykyinen sukunimi. Kokeilin sitten muistella juontajien nimiä. Ihmeekseni tänään muistin monia, Paasosen etunimeä en ja Elina Kottosesta tuli mieleen vain nimikirjaimet, muistutti Ella Kannista. Tuntuu, että ei- välttämättömät nimet eivät ole nimivaraston avohyllyssä, vaan hämärän komeron oven takana. Joskus sieltä löytyy piankin, joskus on tumma peitto vielä pantu hyllyn päälle. Mahdoinko kouluaikana harjoittaa aivoni muistamaan vain sen, mitä kokeissa kysyttiin ja sitten unohtamaan sen viimeistään ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Paitsi kielet, luen ruotsia ja englantia aika hyvin, saksaa auttavasti. Olenhan niitä tietysti tarvinnutkin elämän aikana. Liian harvoin vain tulee muunkielisiä lainatuksi, mutta nyt on (hitaahkosti tietysti) menossa Sofia Lundbergin Och eken står där än. 

On minun nimimuistini tosissaan huono, mutta olen kehittynyt aika taitavaksi nettihakujen tekijäksi. Usein puhelin nouseekin käteen. Ehkä kannattaisikin huomata, mitä vielä muistaa ja osaa. Ihmeekseni huomasin, että osaan lopottaa ulkoa Gud  som haver barnen kär, se till mig som liten är jne. Se on ystävä sä lapsien suomeksi. Se taisi olla uumajalaislasten iltarukous, hoidin heitä kesän 1964. Että alkaa jo nousta lapsuus-nuoruusasioita pinnalle. Ehkä jonain päivänä vielä muistan, mitä tarkoittaa integraalilaskenta!  En usko, että Alzheimerin tautia yms voi aivojumpalla estää, mutta ikääntyviä aivotoimintoja ja muistia voisi varmaan harjoittamalla virkistää kuten muitakin kehontoimia. 

Joopa joo. Eilen optikko mittasi uudelleen silmänpaineet, oli 23/21. Toisen silmän kaihinalku on puolessa vuodessa lisääntynyt. Silmälääkäri on varattu. Äidiltä meni glaukooman takia näkö toisesta silmästä. Periytyvät diagnoosini lisääntyvät. Kehon osat rappeutuvat yksi kerrallaan. Monelta minun ikäiseltäni on jo polvi tai lonkka tai kaihi leikattu, liitytään jonoon. Kai tämä on sitä vanhuutta. Sain näppärästi postitilauksena uudet polvituet. Kohta alan toistella kuin liki yhdeksänkymppiset Amerikan sukulaiset korteissaan: still going strong. Vielä mennään.

Marrasvaloa

Marraskuinen aurinko nousi säteillen vuoren takaa klo 8.20. Tämän pikku boksini parhaita puolia on se, että talviaurinko paistaa lyhyen kaarensa ajan suoraan kotiini. Kirkkaat, kuulat päivät marraskuussa ovat harvinaisia ja houkuttavat ulkoilureiteille. "Löysin" kolmen kilometrin päästä ison lammen rannalta pienen kylän. Sen kohdalla vastaan tuli neljä ihmistä, jotka kaikki tervehtivät iloisesti. Kuulin, että kylä toimii erityisen yhteisöllisesti. Sen huomasi ohikulkijakin.

Tässä talossa on aina ollut hiljaista ja hyvän tuntuinen äänieristys. Viimeisen viikon aikana on kuitenkin iltapäivästä iltaan jytissyt hakkaava musiikki, ei kauhean kovaa, mutta selvästi kuuluvana. Eilen se jatkui yli yhteentoista. Kyllä se soittaja on yläpuolellani asuva tuikea nuori nainen, joka ei juuri tervehdi ja on sen oloinen, etten uskaltaisi mennä valittamaan. Hän jotenkin mölähtelee ja laulahtelee äänekkäästi ulkona kulkiessaan niinkuin kotonaankin.

Omat päivät kulkevat pienessä urassaan ja rauhallisessa tempossaan, uutisia seuraten, lukien, ulkoillen, pieniä kremppoja säädellen. Jollakin voi samaan aikaan olla isoja kriisejä, koko elämää mullistavia prosesseja ja ahdistuksen kuoppia kannettavanaan, oman mielenrauhan, perheen ja toimeentulon haasteita hallittavanaan, asioita joissa sivullinen ei voi paljon auttaa.

Myrskytuulta

Tuuli ravistelee ja repii parvekelaseja, vonkuu parvekeriviä ylös alas, vettä ropsii ikkunoihin, on pimeää jo iltapäivällä. Nyt on hyvä olla juuri tässä, lämpimässä talvipesässä, kuunnella Faunin iltapäivää radiosta, hieroa lämmittävää Nixi- inkiväärivoidetta kolottavaan polveen. Eilen kävin tyttären kanssa laittamassa saarimökkiä talviteloille. Taivas oli paksussa pilvessä, vesi harmaata, vähän tuulta. Ilta alkoi pimetä yllättävän äkkiä neljän maissa ja kiirehdimme autoon. Oli hienoa käydä tähän harvinaiseen aikaan, lämmittää  eväät, keittää kahvit. Nyt olisi hurjaa olla siellä, katsoa kun vesi loiskii korkealle rantakiviä vasten, pitää tulta takassa, pois ei voisi lähteä. Korkeat ja vanhat männyt kaartuvat siellä katon päälle, kauanko vielä kestävät tuulessa. Torpalta tuli ilmoitus sähkökatkosta, joka onneksi jäi lyhyeksi, ainakin toistaiseksi. Myrskyssä on jotain juhlallista, kunhan ei vahinkoja tule.