Turvahetki

Olin eilen kadun varressa satojen muiden joukossa odottamassa ja katsomassa muistoajelua. Satoi räntää ja tuuli. Oli ihanaa päästä kotiin lämpimään, ripustaa märät vaatteet kuivumaan ja laittaa kuuma kaakao. Ajattelin tuntemattomien perheiden äkillistä surua.  Minulla ei nyt ole omaa surua eikä suurempaa huolta, selkäsärky ei ole kuolemaksi. Nukkumaan käydessä vesi ropsi kodikkaasti ikkunaan,  pihavalot antoivat himmeää liikkumavaloa sisälle asti, naapuritalon valoparveke on minullekin valokoriste, oli rauha. Täällä on turvallista, kukaan ei voi tulla viidennen kerroksen ikkunastakaan. Torpalla on aina alitajuntaan tungettuna pieni varuillaan olo. 

Luin naapuriystävän tuomasta tulevaisuusteemaisesta antologiasta hänen nivelreumaa sairastavan sukulaistyttönsä kirjoituksia vuodelta 1985. "Tulevaisuus on kipeä katse päällämme". Näille onnettomuudessa kuolleille pojille se katse sulkeutui äkkiä kokonaan, tämän tytön tähän mennessä 35-vuotinen tulevaisuus onkin ollut hyvä. 

Minua vanhempi naapurini on muuttanut lauseen muotoon: "Vanhuus on kipeä katse päällämme". Olemme jutelleet siitä. Johonkin voi varautua, enemmän on vain otettava vastaan.

Tämä nuori Kaija kirjoittaa:

"Jos toivon jotain tulevaisuudelta, 

toivon ettei maailmassa olisi ovia pimeyden katsoa sisään.

Toivon, että 

maailma olisi vain avonaisia ikkunoita

ihmisen katsoa ulos

ja hymyillä."

Hymyillään silloin, kun hymy nousee kasvoillemme, itketään kun pimeys katsoo ja tulee meille sisään.