Takarintaman mietteitä

Pieniä iloja

Tuntuu merkilliseltä elää tällaista aikaa, olla osa koko maailman pyrkimystä voittaa pandemia. Aikakaarta ei tiedetä, lienemme sen alkupäässä vielä. Onkohan sota-aikana samanlainen yhteisen tarkoituksen tuntu, pyrkimys selviytyä ja päästä takaisin normaaliaikaan?

 Tieto viruksen laadusta  kertyy vähitellen.  Kriisitietoisuus avautui pikkuhiljaa, joillekin nopeammin, joillekin hitaammin. Psyykkiset suojamekanismit estävät hätääntymistä. Myös valtioiden tasoilla on eri linjauksia. Kiinnostavaa on aikanaan kuulla, mikä on Ruotsin talous-ja sosiaalipoliittisesti painottuvan toimintatavan lopputulema verrattuna muihin maihin ja millaisen jälkipyykin se aiheuttaa.

Tässäkään "sodassa" ei ole tasa-arvoa, toisilla on vaikeampaa kuin toisilla. Lääkärit,hoitajat ja muut aktiivitoimijat ovat etulinjassa, sairastuneet ja kuolleet ovat uhreja, parantuneet pelastuneita. Tutkijat ja päättäjät ovat myös etulinjassa, linjaamassa kaikille tuntemattoman virusvihollisen voittamista. Uhreja ovat myös toimeentulonsa menettävät ja yt-neuvottelujen pelossa elävät. Kodeissakin saattaa olla pahimmillaan kiristyvä hälytystila, kun on sovitettava yhteen lastenhoito tai koulu sekä työ, jaksettava monen ihmisen kokoaikainen yhteensovitus. Tilanne voi kriisiytyä väkivallaksi, varsinkin jos päihteet sekoittavat mieltä. Monella lapsella voi olla vaikeata.Toivottavasti koetaan myös uutta laatuaikaa.

Kotien suojassa piileksivien ikäihmisten osa taitaa olla helpoin, jos säästymme tartunnalta. Jos toisin käy, olemme jo pitkään saaneet pitkän elämän. Eläkekin tulee toistaiseksi entisenlaisena. Emme voi tehdä muuta kuin koettaa varjella itseämme ja siten terveydenhoidon resursseja. Sillä tavalla voimme kantaa kortemme kekoon. Toivottavasti muut sairaudet odottaisivat nyt parempaa aikaa, niin ettei tarvitsisi pyrkiä päivystyksiin.  Jokaisella on huoli läheistensä terveydestä ja suuri myötätunto kaikkia kärsiviä kohtaan. On vaikeata ajatella, ettei saisi mennä apuun, jos läheisten perheissä sairastutaan. Täytyy pitää huolta omasta mielenrauhastaan ja olla toisille tukena. Voimme liittyä klo 12 rukousyhteisöön. Pitää "heittää ankkureita tulevaisuuteen", kuten filosofi Riitta-Maija Ollila sanoi Sannikan haastattelussa.

Muuttaakohan tämä ihmisten elämää ja arvoja jatkossa ja miten? Opimmeko antamaan arvoa sellaiselle, mitä emme ole huomanneet, luovummeko jostain, löytyykö jotain uutta? Vai jatkuuko kaikki ennallaan?

Eristysohjelmaa

Mustikassa on lehti ja kaktus kukkii taas

Kuulitteko eilen TV1:n Perjantai-ohjelmassa, miten Danny tyynenä vastasi kysymykseen elämän tarkoituksesta? Hän sanoi näin: "Hyvyyden vieminen seuraaville sukupolville, kiitollisena siitä, että on saanut elämän lahjan." Minun mielestäni se on kauniisti sanottu, sitä voi mietiskellä tänäkin aikana.

Seuraan toki koronaviestintää, mutta en koko aikaa. Mitä muuta nyt eristyneenä voi tehdä? Päivällä on ulkoilua ja puheluita, välillä radio. Tänään tein lapsenlapsen pyynnöstä kaksi pientä videota. Televisiosta löytyy tähän aikaan melkein joka illaksi minua kiinnostavia ohjelmia ajatuksella -tunti päivässä kevennystä-ja huomaan, että ne ovat realityohjelmia toisenlaiselta ajalta: Kumppanuusvanhemmuus (?!), Supernanny (ihailen), Rikkaat ja rahattomat, Farmi, Voice of Finland, Talent Suomi ja USA (uskomattomia taitoja), joskus Remppa vai muutto ja Huvila ja huussi, muutakin surffailua välillä. Tässä iässä on vaara urautua omiin tuttuihin kuvioihin. On hyvä katsoa joskus jotain oman mukavuusalueen ulkopuoleltakin. Mitä katseluvinkkejä teillä olisi?
Olen ajatellut tätä kai siksi, että mielestäni ei ole hyväksi uppoutua kokonaan korona-asiaan eikä varsinkaan spekulaatioihin sen ympärillä enempää kuin on välttämätöntä. Tätä pitää jaksaa vielä pitkään.
Eilen tuli tieto, että parin kilometrin päässä olevassa päiväkodissa on koronatartunta ja kaikki asiaan liittyvät ovat karanteenissa. Ei tauti siis ole vain Uudellamaalla. Se merkitsee sitä, että päiväkotilasten perheet ovat asioineet  samoissa kaupoissa kuin minä, varsinkin tuossa isossa marketissa. Olen käynyt poikkeustilan aikana kerran viikossa lähempänä olevassa pienessä kaupassa ennen seitsemää. Tänään tuli asiaa marketin yhteydessä olevaan apteekkiin. Soitin sinne ja kysyin, voisivatko he tuoda lääkkeeni  ulkopuolelle. Se onnistui. Seisoin ulkona, minulle avattiin takaovi, annoin työntekijälle kela-ja maksukorttini ja niin sain lääkkeeni pussissa. Ketään muita ei ollut lähistöllä.

Muistatteko aasialaista?

Ulkoilu virkistää

Muistatteko "aasialaista" influenssaa? Keskisuomalaisessa oli eilen haastattelu, jossa taudin keväällä 1958 sairastanut kertoo taudista. Se oli kova tauti, joka tarttui ensisijaisesti lapsiin ja nuoriin. Tauti oli saanut  alkunsa Kiinassa  keväällä 1957. Taudin toi Suomeen Englannista partioleiriltä palannut poika. Lehden tietojen mukaan Suomessa koko kansasta sen sairasti 30 %, kansakoululaisista 50 %. Aasialaiseen ja sen jälkitauteihin, lähinnä keuhkokuumeeseen kuoli Suomessa 1300 ihmistä. Ilmeisesti se tauti ei niinkään tarttunut aikuisiin tai vanhuksiin. Haastateltavan koulu jouduttiin sulkemaan, kun vain muutama oppilas pystyi tulemaan kouluun. Muutoin kouluja ei suljettu. Haastateltava muistaa, että hänellä oli kova kuume ja yskä, jotka veivät voimat pitkäksi aikaa.
Asiasta ei siihen aikaan paljon uutisoitu. Minä muistan kyllä että aasialaista sairastettiin, mutta en muista, oliko sitä meillä. Tilastoista ei ollut tietoa.

Viisikymmenluku muistui muutoinkin mieleen tänään, kun tein kuivahtaneista jälkiuunileivän viipaleista leipäressua. Palasia liotellaan ensin vedessä, sitten kiehautellaan sekoitellen puuroksi. Tuoksu oli tuttu. Puolukkaa ja maitoa mukaan. 

Yöajatuksia

Olen ollut tähän asti merkillisen huoleton. Ehkä minulle tuli oman sairastelun myötä "rokotus" laajaa huolestuneisuutta vastaan. Eilen alkoi kuitenkin huoli nousta Uudenmaan sairastumislukujen myötä. Yöunet kaikkosivat. Ei varmaan pitäisi jakaa synkimpiä yöajatuksiaan, mutta ehkä niitä on muillakin.
Miten käy, jos osittain työpaikoillaan kulkevat, Helsingissä asuvat poikani ja vaimonsa sairastuvat molemmat vakavasti, kuka hoitaa lasta? Mietin, että minun pitäisi lähteä apuun. Toinen mummo on nuorempi ja voisi elää vielä pitkään lapsenlapsen tukena.
Vähitellen huoli tulee lähemmäs, menetykset koskevat yhä useampien läheisiä ja tuttuja  eri muodoissa, usein taloudellisina. Tulevat veronkorotukset tai eläkkeenalennukset verottavat aikanaan jokaista.
Merkillistä on ajatella, että tämä probleema on maailmanlaajuinen. Se tuo myös mieleen raamatulliset vitsaukset.
Tietty kriittinen ajatuskin kytee mielessä. Mitä suorasanaisesti tarkoittaa huoli riskiryhmistä? Eiköhän se varsinaisesti ole huoli terveydenhuolloin tukkeutumisesta, onhan se selvää. Yhteiskunnallisesti olisi suurta hyötyä, jos suurten ikäluokkien rivit merkittävästi harvenisivat. Se auttaisi maan taloutta tasapainoon koronan jälkeen. Nyt pitäisi tämä harveneminen vain saada sujumaan porrastetusti.
Tuntuuko kamalalta, että sanon tämän ääneen, levitänkö ahdistusta?

Niin taisi käydä, ellei näitä ajatuksia jo ole mielessä ollut. Ahdistusta tässä syntyy, mutta sitä pitää lievittää keinoin, joita itsekukin löytää ja mitkä ovat nyt mahdollisia. Jos tarvitsee ajatella vain itseään, kotona pysyminen ei ole vaikea konsti. Huoli muista on vaikeampi hallita. Siihen tarvitaan paljon rukousta:
“Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.”
– Fil. 4:6-7


Minulle ulkoilu on aina ollut terapiaa. Aina näkee tai kuulee jotain kaunista tai kivaa; kauniita pilviä, jäniksen, joutsenparin keväthuudon, auringossa sulavan jäisen kiven kimalluksen, virtaavaa vettä. Saa happea ja valoa. Vesi, valo, lämpö, pian näkyy myös maasta nouseva vihreä elämä.


Minua nauratti tämä ystävältä saatu tervehdys. Kootaanko meitä tässä karanteeniin, jos ei muutoin uskota?

Turvapaikka

Hiljalleen tässä elellään, ei ero tavalliseen ole meikäläisellä kovin suuri, vaikka harrastusmenoja ei ole. Puhelinyhteyksiä on ollut enemmän kuin tavallisesti. Mikäs meidän eläkeläisten on ollessa, toista on niiden joiden toimeentulo romahti tai joiden on uskallettava mennä tartunnan uhalla töihin tai hallita etätöitä ja koululaisten koulutyötä ja pitkästymistä samanaikaisesti.

Vielä ei aikani ole tullut pitkäksi. Olen keksinyt ja valmistanut pikku lahjoja viisi vuotta täyttävälle, tehnyt piirustusarkeista kirjekuoria ja vienyt postilaatikkoon, kun oli postimerkkejä varalla. Pitää jotain kekseliäisyyttä harrastaa.
Olen käynyt kävelyllä 86-vuotiaan hyväkuntoisen naapurini kanssa, tänäänkin mennään, aurinko paistaa. Kaupassa ei ole tarvinnut käydä  viiteen päivään eikä tarvitse mennä vielä lähipäivinä. Se olisi paha, jos ei saisi mennä ulos. Kaktus aikoo avata taas muutaman kukan ilokseni. Jotkut tuttavani ovat olelet kovin toimeliaita, yksi on päiväkausia järjestänyt arkistoaan, toinen tyhjentänyt komeroitaan, kolmas pessyt ikkunoita. Minua laiskottaa sentapainen puuha.

Ohjeistuksesta mietin sitä, että voisivatko eristyksessä yli kaksi viikkoa ilman oireita olleet ikäihmiset vierailla toistensa luona. Nythän ohje on tiukan eristävä. Vierailut voisivat ajan mittaan pitää yllä virkeyttä ja vastustuskykyä.

Katsoitteko toissapäivänä Sannikan ohjelman? Oli hyviä puheenvuoroja, kuten arkkipiispa Tapio Luoman ja filosofi Maija-Riitta Ollilan. Areenasta löytyvät.

Kirkotkin sopeutuvat tilanteeseen. Kaunis oli Lapuan tuomiokirkon jumalanpalvelus netissä, vaikka penkit olivat tyhjiä.
Koti on turvapaikka. Kiitos siitä! Onneksi nyt on kevät!

Pandemian virrassa

Olemme aivan uudenlaisessa tilanteessa. Tieto tosiasioista muodostuu ja avautuu hitaasti ja niiden tajuaminen vielä hitaammin. Terveyskeskus perui tämän päivän vastaanottokäyntini, eilen ainakin olin itse vielä menossa. Kirjoja ei voi palauttaa eikä lainata eikä lähteä lapsenlapsen syntymäpäiville. Tuntuu hankalalta tuottaa toisella ihmisellä kauppatavaroita, kun on tottunut itse kaupassa katselemaan. Tytär  olisi käynyt, mutta kävin siis kaupassa ja apteekissa, heti aamulla niinkuin S-ryhmä ohjeisti. Tai kävin kyllä ensihätään illallakin, kun tulin näihin maisemiin. En ole jotenkin osannut olla erityisen huolissani pandemiasta, varmaan sekin tapahtuu, kun vaara konkretisoituu lähelle. Tarttumistavat eivät ole aivan selkeästi tiedossa. Uutta tietoa on, että virukset säilyisivät ilmassa jopa tunteja. Ihmisillä on moninaisia kontaktiverkostoja, joiden kautta virus voi kulkeutua eteenpäin. Miksikähän emme käytä hengityssuojaimia, eivät edes kaupan kassat?

Jos japanilaisten tieto vanhan flunssavirus Aviganin tehosta sairauden alkuvaiheessaon totta ja lääkettä olisi saatavilla, pitäisi kaikkien oireita tuntevien päästä lääkäriin heti. Nythän terveysasemille ei saa soittaakaan ennenkuin henkeä ahdistaa pahasti. Kukaan ei tätä prosessia tunne, sitä pitää oppia pikku hiljaa.

Nyt olen aivan suosiolla sisätiloissa, kun on vähän kurkku kipeä ja nenä tukossa. Eiköhän se ole jotain tavallista flunssanalkua, torpalla oli aika viileätä.
Ajan mittaan näkyy, miten tämä sulkuelämä alkaa vaikuttaa ja miten reagoimme  pandemian eri vaiheissa. En ymmärrä tuota muissakin maissa ilmenevää vessapaperin hamstrausta. Eihän ainakaan Suomessa paperista ole puutetta. Taloudelliset seuraukset näkyvät monessa paikassa heti. Kampaamo oli pimeänä, uusi ravintola samoin. Poikkeustilanteen vaikutukset ovat arvaamattoman moninaisia.

Ihailen hallituksemme jämäkkyyttä ja selkeätä viestintää. Lueskelin taas sota-ajan säännöstelystä ja selviytymiskeinoista. Valmiuslaki sisältyi silloin sotatilaan. Tuntuu, että hyvin silloiset päättäjät saivat tehdyksi laajat rajoitustoimet ja ohjatuksi niukat ruokavarannot sotilaiden ja kotirintaman tarpeisiin. Tiukkaa oli, ihmiset venyivät uskomattomasti ja sodan paine oli päällä koko ajan.  Silloin keksittiin huikeasti selviytymiskeinoja, vaikka pesuaineiden, kahvin tai kenkien puutteeseen. Pärjäisimmekö me vastaavissa haasteissa?
Löysin sentään keinon kirjastosulkuun. Luin vasta nyt, kuinka kirjaston  e-kirjoja voi lukea ja nyt on aikamoinen kirjasto auki.

Vanha hyvä Windows 8

Täytynee uskoa, että tämän vanhan, miestäni ja minua palvelleen pöytätietokoneen on aika siirtyä sivuun. Siihen ei enää saa vaihdetuksi uutta ohjelmaa. Googlelta tulee aina varoituksia. Sekin, että harvemmin ottaa laitteen käyttöön, aiheuttaa Googlelle epäilyn vieraasta käyttäjästä ja saa aikaan toiminnan estoja. Täytyy alkaa kuljettaa kannettavaa mukana.  Puhelimella ja iPadillakin hoitaa monia asioita. Pitänee ostaa pieni tulostin, kun kannettava ei tunnista vanhaa tulostinta.
Vaikealta tutun koneen jättäminen tuntuu. Miehen tekstejä on hänen "puolellaan " tallella paljon. Olen ne jo ajat sitten kyllä tallentanut tikuille, vaikka hän oli itsekin sen aina tehnyt ja ne on arkistoitu muualle. Omiakin kirjoituksiani on aika lailla. On sukututkimusjuttuja, kirjoittajanpiirin harjoituksia, päiväkirjaa tälläkin koneella. Kaipa nekin tallennan ennenkuin siirrän koneen kokonaan pois, tai luultavasti olen sen aikanaan tehnytkin. Hyvähän tällä olisi kirjoitella ilman  nettiyhteyksiä, jos jotain sellaista tekisi. ( Lisäys vähän myöhemmin: siirsin ja asensin koneen peräkamariin vanhan Husqvarnan päälle. Voi siellä ainakin ilman nettiyhteyttä tulostella sukuJuttujen tulosteita, jos joku haluaa.)
 Laitan tähän yhden tekstini, joka on kirjoitettu 3.12. 2018, kolme ja puoli vuotta miehen kuoleman jälkeen.  Nyt olo taitaa olla tyynempi kuin silloin.

YKSIN

Todella yksin on vasta sitten, kun edesmenneen läsnäolon tuntu on haihtunut, kun kaipauksen ja murheen aallot ovat laantuneet tasaisiksi eikä hän ole pitkään aikaan tullut uneen tervehtimään.

Kun tunteet vielä kuohuvat kyyneliksi ja raastava ikävä puristaa tuhansissa muistopaikoissa, on parisuhde vielä sisäisesti voimassa. Kun kommentoit ääneen televisio-ohjelmia ja tunnet, että hän istuisi tuolillaan, olette vielä yhdessä. Kun hän tuntuu vastaavan neuvonpyyntöösi ja osaatkin käyttää niittytrimmeriä, toimitte vielä yhdessä.

Kuolemantapauksen jälkeen on kuin juhla-aika. Tulee kukkia ja adresseja, ihmiset soittavat ja tulevat käymään, kirjoittavat facebookiin kauniita sanoja. Hautajaisissa olet ihmisten keskellä, keskipisteenä aivan, saat paljon halauksia ja käden kosketuksia.

Kun ponnistelet jaksaaksesi ja osataksesi hoitaa perunkirjoituksen ja kaikki käytännön järjestelyt, olet vielä yhteisellä asialla. Hoitamassa teidän asioitanne. Voit vielä puhua meidän talosta ja meidän autosta. Kun pidät hänen parhaat vaatteensa esillä ja kuvat joka huoneessa, on kuin odottaisit häntä palaamaan. Katsot tielle ja odotat autoa, melkein näet sen lipuvan näkyviin. Osaat vielä odottaa.

Milloin se oikea yksinäisyys alkaa? Aikaväli vaihtelee varmaan huomattavan paljon. Yksi vuosi, kaksi, kolme? Se riippunee luonteesi laadusta, temperamentista, suhteenne laadustakin, tilanteesta.

Kun tämä kaikki alkaa hiipua. tulet miettineeksi, pitäisikö sanoa: minun kotini, minun osoitteeni. Sanoako: Tervetuloa meille vai minun luokseni.

Jonain iltana huomaat, että ei sinulla enää tosiaan ole puolisoa, että avioliitto on rauennut, olet leski. Olet yksin. Olet sinkku. Asunnossa ei ole muita. Hän on haihtunut mielestäsi, aivoistasi, tunnekeskuksista. Ei tietysti kokonaan, ei läheskään. Muistat kaiken, kaikkeenhan hän liittyikin, ainahan muistoa tulee mieleen ja puheeseen, mutta se ei herätä suurta tunteenpurkausta. Et itke, vaikka olosi on ankea.

Sen sijaan tulee uusi tajunnan tila; olet yksin, ei ole ketään, jolle olisit se tärkein ihminen, olet jäänyt vanhenemaan yksin. Kuulet, että tuttavan tuttava löysi vuoden kuluttua vaimonsa kuolemasta treffipalstalta uuden rakkaan. Avaat jonkun sivuston, joka avautuu ilman kirjautumistasi. On siellä nimiä ja kasvojakin, lyhyitä kuvauksia. Muistat, kun parikymmentä vuotta sitten tulit katsoneeksi, että yli viisikymmenvuotiaatkin etsivät sieltä kumppania. Tunsit sääliä heitä kohtaan ja kauhistusta, jos pitäisi itse etsiä. Suljet sivun, ei sinua kiinnosta yhtään tutustua kehenkään. Ei jaksaisi, ei kehtaisi, ei ei.

Miten eletään yksin? Kuuntelet kohtalotovereita, leskenä neljä, viisi, kuusi vuotta. ”En ikinä enää luopuisi vapaudestani”, sanoo yksi. ”Tänä aamunakin oikein ajattelin, miten hienoa on, ettei tarvitse sovittaa tekemisiään kenenkään aikatauluihin. Saan päättää aivan itse”. ”Laitoin sisustuksen juuri niinkuin itse haluan, kellään ei ole siihen sanomista”. Siinä siis osviittaa, leskikollegoilla.

Tulee juhannus. Olitte enimmäkseen kahdestaan mökillä. Hän laittoi koivut ovenpieliin, saunoitte, söitte hyvin, ei muuta. Nyt menet mökille yksin, lapsilla ja sukulaisilla on omat menonsa, ystäville tulee vieraita. Teet samat asiat kuin ennenkin. Puuttuu vain se toinen ihminen. Koetat ihailla luontoa, nauttia saunan löylyistä, ruoka nyt jäi vähälle suunnittelulle. Vuosi sitten itkit, nyt ei tule kuin hiukan kosteutta silmäkulmaan.

Outo olo

On vähän outo olo, aloillaan pysyvä, toimeton, odottava, niinkuin muutaman kerran, kun olen odottanut ratkaisevaa viestiä sairaalasta. Tulee mennyksi entistä enemmän pitkäkseen. Ei huvita siivota, ulkonakin on kylmä tuuli, otin kuivuneita maalausvälineitä esiin, mutta panin takaisin laatikkoonsa. Purin liian isot lapaset ja tein pienemmät, ei ole muuta lankaa. Tähän aikaan ei ole pihalla tekemistä. En tunne ahdistusta, mutta heräilen yöllä enemmän. Ei arvaa kutsua tai mennä kyläänkään, kun voisi tulla epäily taudintuojasta. Iäkäs sukulaisnaapurini on sydänosastolla, käyn tyhjentämässä postilaatikon. Syön taas jotain, housunkaulus kiristää. Aurinko kyllä paistaa ja ohut lumi kimaltelee.

 Kuinka tässä oikein elellään lähikuukaudet? Täällä maalla olemisessa ero ei ole suuri, mutta kaikki harrastuspaikkani on suljettu uimahallia myöten, mitä teen kaupungissa? Tänne en voi jäädä, kun on keskiviikkona lääkäri ja juuri ostettu lääkesatsini on kaupungissa. Olen avannut television päiväsaikaan, mitä en ole tehnyt aiemmin ollenkaan. Uusintoja näyttää paljon olevan. Olen tietysti katsonut koronatiedotteita ja uutisia. Ei niitäkään ole hyväksi jatkuvasti seurata. Katsoin suomalaista elokuvaa, oli nostalgisia harmaita hirsirakennuksia, vanhanajan pulpetteja, hevosen perässä heinäkuorma, aivan mukava filmi. Merkillinen ohjelma  on Astral-Tv. Oletteko katsoneet? Tarot-kortteja,energiahoitoa, astrologisia ennusteita antavia ystävällisiä naisia, joille ihmiset soittavat suoraan lähetykseen tai muutoin maksulliseen puhelimeen. Kauan en jaksanut katsoa, mutta asianharrastajia riittää siis monien ihmisten ammatinharjoitukseen asti.
Kuinka kaikkien karanteenissa tai  muuten kotona pysyttelevien aika kuluu? Tv pitkin päivää, ulkoilua, netissä oleilua? Toivottavasti kirjastot pysyvät auki. Ehkä jotkut löytävät jotain aivan uutta. Jotkut eivät ehkä huomaa juuri eroa. Minulla on kuitenkin jotenkin hämmästyneen lamaantunut olo.

Kaukana kavala maailma?

Aamulla avautui torpan ympärillä lumenpuhdas  maailma, kun avasin säleverhot. Vanhan pihapihlajan naava kertoo saasteettomasta ilmasta. Kuitenkin kavala virus uhkaa terveyttä ja elämänmuotoja. Media on täynnä koronavirustietoa.
Oopperaesitys, johon minulla on lippu, on peruttu nyt ja koko kevään ajaksi. Pitääkö jättää harrastusryhmät (ehkä ne on peruttukin) ja junamatka lapsenlapsen synttäreille? Minähän olen kai riskiryhmää, 70 vuotta ja on perussairaus. Pandemiatietoisuus imeytyy minuun hitaasti. Jotkut kokevat voimakasta pelkoa. Ehkä  he kohtaavat kuolemanahdistuksen ensimmäistä kertaa. Jos koulut ja päiväkodit suljetaan, yhteiskunta ajautuu kaaokseen, kun isovanhempia ei saisi pyytää lasten hoitajiksi. Taloudelliset menetykset ja konkurssit uhkaavat yrittäjiä, jos normaali toiminta tyrehtyy. Valtion budjetti painottuu terveydenhuoltoon ja monet hankkeet siirtyvät. Nyt ei voida tietää, kuinka laajaksi viruksen vaikutukset ulottuvat ja voidaanko sitä estää.
Linnut sirkuttavat jo vaimeasti pihapuissa. Kun lintuinfluenssa oli vaarana, uhka oli kuin kaikkialla ilmassa, täälläkin, nyt se on muissa ihmisissä ja heidän kontaktiverkostoissaan. En voi nyt kuitenkaan jäädä tänne erakoksi.

Löysin itseni täältä

Hupsista vaan, yhtäkkiä makailenkin taas Torpan puusohvalla ja katselen takkatulta, sormissa on nokea,  puuhellalla kihisee vesipannu, lintujen ruokapöntöt on täytetty, elo jatkuu kahden viikon takaisesta,  pilvenkostea harmaus siellä ja täällä.  Ei ollut aikomus vielä tulla,mutta Jyväskylään muuttaneen naapurin kyytitarjous sai sanomaan joo. Illalla kyllä kelasin, mitä siellä jäi väliin: jumppa, kehonhuolto, veteraanitalon vierailu, luento, sunnuntaipäivällisen laitto, ehkä vielä maanantain joogakin.Tytär lupasi mennä lipullani katsomaan "Oopperan kummituksen" perjantaina ja sehän on melkein parempi kuin jos itse menisi. Kyllä tämä tästä taas oleutuu. Toimin nuukalla moodilla: tavarat kylmälaukussa kuistilla, vesi  lämpiää hellalla kattilassa, muutaman päivän takia ei tarvitse isoa boileria lämmittää eikä jääkaappia jäähdyttää. Tupa alkaa hiljalleen lämmetä kahdeksasta asteesta. Minähän olen sukupolvea, joka osaa säästää sähköä ja muistaa että sota-ajan jälkeisessä\ niukkuudessakin elettiin. Ei taida hiilijalanjälkeni olla kovin iso, vaikka tuota puuta ajoittain poltan.
Olen juuri lueskellut Meri ja Untamo Utrion kirjaa "Pois pula, pois puute, kun kansa selviytyi". Kotirintaman merkeissä! >