Torpalla

Koko synkän talven ajan kaipasin Torpan tupaan ja pihoille. Verenpainetta mitatessani kuvittelin rentoutuakseni olevani siellä. Sydänkurssilla yksi tavoiteasetus oli, että pystyisin menemään Torpalle ja olemaan siellä eripituisia aikoja.
Nyt siis olen!  Olen ollut maanantaista asti ja tarkoitus on olla vielä ensi viikollakin. Kahtena yönä peräkammarissa nukkui sisar tai tytär, muutoin olen itsekseni.

Olen lämmittänyt takkaa ja puuhellaa - tuli aluksi liikaakin lämpöä. Talvipesässä oli liian kuuma eikä lämpöä saanut lasketuksi. Täällä saa, kun ei lämmitä liikaa. Ulkona ilma on raikas eikä katupölyä ole. Maasta nousevat ensimmäiset kukkaset. Joka puolella visertävät, sirkuttavat, toitottavat linnut. Joutsenpari lensi aamulla pihan yli. Pelloilla ja suolla huutavat kurjet. Auringonlasku kultaa isonkuusen latvan, yöllä voi näkyä kuu. Niinkuin ennenkin.

Muistoja nousee mieleen. Kuvan otin veljen kuusikymmenvuotispäivänä.

Kunto ei ole entisensä, jalat väsyvät ja hengästyn, sydän ilmoittelee olemassaolostaan, närästää jatkuvasti. Kehossa on edelleen ne oireet, joita arvelen lääkehaitoiksi. Mutta näillä mennään. Saunan kertalämmitteinen kiuas on lämpiämässä. Otan miedot löylyt, tyydyn siihen. On sekin hyvä.

Saatto

Eilen veli siirrettiin paikallisen kauniin perinteen mukaisella tavalla terveyskeskuksen tiloista kotikylän kylmähuoneeseen odottamaan hautajaispäivää. Laitoimme ehkä toistakymmentä viestiä tai muuta tiedotusta tutuille saaton ajankohdasta - keskiviikona klo 17 - ja ihmiset levittivät sanaa.  Osa saapujista tuli terveyskeskuksen tilaan, parikymmentä autoa odotti kotikylän risteyksessä ja liittyi siitä mukaan.
Lyhyessä tilaisuudessa arkku avattiin, veisattiin virsi, sisaren mies, joka myös siunaa veljemme siunaustilaisuudessa, puhui, rukoiltiin, veisattiin, minä siunasin veljen ristinmerkillä ja sisar peitti kasvot liinalla, arkku suljettiin lopullisesti ja ystävät kantoivat arkun ruumisautoon. Minä olin mukana siinä autossa niinkuin vajaat kolme vuotta sitten, kun arkussa oli mieheni. Matkan aikana puhuttiin veljestäni tutuksi tulleen hautaustoimiston rouvan kanssa. Veli oli ollut isoisena hänen rippikoululeirillään. Matkaa kotikylään on 25 kilometriä. Ajettiin pitkänä letkana rauhallista vauhtia. Kierrettiin vielä kotikylä järven  ympäri ja pysähdyttiin  lapsuuskotimme risteyksessä, kodin joka oli veljen koti 65 vuotta. Siitä se tuttu kotimökki näkyi. Kirkonkellojen soidessa tultiin hautausmaalle. Arkku kannettiin kylmätilaan ja sateessa veisattiin loppuvirsi. Ihmiset tulivat kättelemään meitä lähiomaisia ja saimme kukkiakin. Veljen ruumis oli kulkenut viimeisen matkansa kotikylään juhlavalla tavalla.

Oli koskettavaa ja lohdullista nähdä, että veljen ilme oli niin rauhallinen ja hänellä oli kuin ilahtunut hymy huulillaan. Vaikutti aivan siltä, että hän oli viime hetkellään nähnyt jotain ihanaa. Oli hyvä katsoa häntä. Tuli vaikutelma, että hän oli päässyt Taivaan portille ja nähnyt uuden maan.

Tuolla taivaan asunnoissa
autuaissa Jumalan
itku on ja murhe poissa,
siellä ilo ainian.
Oli jos sinne minäkin
murheen maasta pääsisin.
Vk 626.

Rauhan maa

Tänä iltana on veljeni päässyt rauhan maahan. Se tapahtui levollisesti ja ilman kipuja. Kumpikin meistä sisarista puhui hyvästit puhelimessa hänen korvaansa. Hän reagoi hoitajan kertoman mukaan kummallakin kerralla niin, että pidätti hengitystään. Vaikutti, että hän kuuli ainakin jotakin. Hyvästelin, siunasin, sanoin että isä, äiti ja Seppo ovat vastassa. Pyysin hoitajaa silittämään päätä. Pian sen jälkeen oli hengitys loppunut kokonaan.
Olimme tyttären kanssa aamulla lähdössä sairaalaan, samoin sisareni. Sisar ajaa nyt parhaillaan katsomaan ja hyvästelemään häntä. Me lähdemme myös aamulla ja alamme yhdessä hoitaa asioita.
Veljen viimeiset kuusi vuotta olivat kärsimyksen täyteisiä metsätyöonnettomuuden ja halvautumisen jälkeen. Hänellä oli paljon urheiluystäviä ja uskonystäviä, joista monet kävivät häntä katsomassa varsinkin onnettomuuden jälkiaikoina ja jotkut loppuun saakka. Nyt hän on saanut rauhan. Pikkuveljeni.

Ehti iltaan elon päivät,
tuli rauha sydämeen.
taivaan Isä otti vastaan
matkalaisen väsyneen.

Kärsimyksen tiellä

Veli on taas keskussairaalassa, kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä. Keuhkoissa on tulehdus, siellä on ylimääräistä, hengitys vaikeata. Hän saa happea ja antibiootteja. Verenpaineet ovat alhaiset, samoin happisaturaatio, oksentaa. Hän ei halvautumisen takia pysty yskimään. Olo on tuskainen. Ei elvytetä, oli lääkäri sanonut.
Ollaan puhelimen ääressä, lähetetään terveisiä, että veli tietää sisarten tietävän, sisar ajaa sairaalaan iltapäivällä. Herra armahda.

Kuvakirja

Tänään sain idean tehdä Torpasta Ifolor- kuvakirjan. Mökkisaaresta tein sellaisen jo aiemmin. Edellisen kuvakirjan teosta on yli vuosi. Se oli veljen 70-vuotiskirja.Eipä tahtonut kuvien haku lähteä käyntiin, kun ohjelma ei ottanut huomioon nimikkoalbumia, johon kuvat oli aiemmin koottu enkä saanut alkuun edes kuvia pois kuvakirjan päältä. Jouduin kokoilemaan kuvat eri otoksista ja muistitikulta. Sekään ei alkanut heti sujua. Suljin jo turhautuneena koneen, mutta palasin hetken päästä sisuuntuneena tehtävään. Olen ennenkin takunnut kuvien haun kanssa. Tyylini tietokoneen kanssa on satunnainen ja kokeileva hakuammunta, josta reitit eivät jää mieleen. Lopulta kahden tunnin aherruksen jälkeen sain vahvistuksen, että tilaukseni on vastaanotettu. Verenpaine oli kohonnut ja matala pulssikin oli noussut kahdeksaankymmeneen niin että sydän sykytti tuntuvasti, keho kun on kai tottunut matalaan tahtiin. En tainnut muistaa hengittää puuhani aikana. Mutta tulossa on isojen kuvasivujen kuvakirja, jota voin katsella, jos joskus en enää pääse Torpan portaille.

Uhan alla

Suurvallat suunnittelevat ohjusiskuja Syyriaan. Miten pystyvät elämään iskujen alueella asuvat ihmiset? Nukkuvatko, ovatko löytäneet suojapaikkoja, mistä saavat ruokaa iskuja odottaessaan? Siellä on lapsia, vanhuksia, nuoria, aikuisia. Kuinka he kestävät? Nyt ilmoitetut iskut on tehty. Osuivatko ne vain evakuoituihin sotilaskohteisiin? Harvemmin pitkän sodan iskuista on ilmoitettu, vaan tuho on tullut yllättäen ja läheltä. On vaikea yrittää kuvitella, miten tällaisen vuodesta toiseen jatkuvan sodan ja kuoleman  jaloissa voidaan elää. Suurvallat käyvät omia taistelujaan ihmisten päiden päällä eikä sodan loppua näy.
Itse olen tänä talvena niin herkistynyt jännityksille, että ennen viihdyttäneet murhamysteeritkin  jäävät katsomatta ja lukematta. Remppa vai muutto riittää probleemaksi. Tosielämän riskit ja uhat lähellä ja kaukana tulevat kaikilta kanavilta vastaan.

Eikö kotia löydy?

Eilen aamupäivällä olin kävelemässä omakotialueen keskellä kulkevaa tietä. Ajourat olivat sulana, muutoin oli melko paksusti lunta. Kuljin varovasti uraa pitkin. Jalat olivat vähän huteran tuntuiset. Vastaan tuli ajoeste autoille ja minäkin päätin kääntyä siitä takaisin.
Takanani käveli mies, joka kysyi minulta: -Eikö kotia löydy? Hämmennyin, vastasin: -Minä olen vain kävelyllä ja käännyin jo takaisin. -Missä sitten asut ? -Tuolla kerrostaloissa, vastasin. Hän jatkoi matkaa ja mutisi:- Täällä asuu joku vähän samannäköinen...
Siis minua luultiin dementoituneeksi, joka ei osaa kotiinsa! Olikohan kävelynikin epävarman näköistä, niin että hän kiinnitti minuun huomiota? Kai se oli ystävällisyyttä harhailevaa kohtaan. Olen minäkin Espoossa saattanut eksyksissä olevan vanhuksen palvelutaloon, kun hän kysyi neuvoa. Onneksi vielä osasin ilman apua omalle ovelleni!

Luonnon helmassa. Muistellen.

Raskaan talven kevättä

Tuntuu, että kulunut talvi on ollut monella tavalla raskas. On ollut niin paljon lunta, pimeyttä ja pakkasta, ettei aikoihin ole sellaista koettu. Ihmiset odottavat kevättä erityisen paljon, mainitsevat sen helposti puheessaan. Tämän talon virkeät, omakotitaloista muuttaneet ikäihmiset kaivelevat lapiolla sulavesikanavia pihateiltä poispäin.
Kiipesin eilen harjun rinnettä ylöspäin. Sulavaa lunta, pihkan tuoksua männyn lämmenneessä kyljessä, punertuvia koivunlatvoja, talitiaisen kurkunavausta, siinä kevään viestejä.

Lääkärissä

Pääsin kuin pääsinkin päivystykseen, kun kuvasin sydänoireitani varaushoitajalle. Sydänfilmi oli onneksi ok, pulssi matala. Virolainen naislääkäri oli kuuleva ja paneutuva, vaikka oli kiireinen päivystysaika. Hän katsoi verenpainelistaani ja piti arvoja liian matalina hyvän toimintakyvyn kannalta, etenkin 60 paikkeilla pysyttelevää alapainetta ja sen alle pyrkivää sykettä. Ikääntyessä suonet jäykistyvät, jolloin yläpaine kohoaa ja alapaine laskee. Sitähän minulla ilmenee.
 Statiinilääkitykseni puolitettiin, kun kolesteroliarvot ovat matalat (kok. 3,2) ja hyvä kolesteroli on korkea. Muut lääkärit eivät ole vähennystä hyväksyneet riskien takia. Huomasin itse apteekin tuoteselosteesta, että verenpainelääkkeeni kanssa ei saa syödä niin suurta annosta kolestrolilääkettä kuin olen kuukausia käyttänyt. Verenpainelääkkeet ajoitettiin eri tavalla, mutta ei vähennetty. Pitää varmaan itse vähennellä, jos arvot menevät alemmas. Nyt pitää edelleen jaksaa mittailla ja seurata tilannetta. Saa nähdä, muuttuuko mikään. Sairauskeskeistä tämä elämä väkisinkin on.
Lääkäri kehoitti varaamaan uuden ajan ja laittoi lähetteen laboratoriokokeisiin. Toukokuun lopulla on nyt vastaanottoaika. Se tuo jatkuvuuden tunnetta.

Vertaistukea

Naapuri kutsui kylään. Jutellessa kävi ilmi, että hänellä oli ollut melko samanlainen verenohennus- ja kolestrolilääkitys kuin minulla. Hänellä oli riskitekijöitä, mutta ei sydäntapahtumia. Hän kuvasi minulle tuttuja oireita: kädet ja jalat mustelmilla, pahoinvointi, koko ajan omituinen, outo olo, heikotusta ja ahdistus oireitten puristuksessa. Hänellä oli kokeiltu kolmea eri statiinia, mutta olo ei helpottunut. Hän oli sitten jättänyt omalla päätöksellään kaikki lääkkeet pois. Hän sanoi valinneensa normaalin olon, joka palasi pian lääkkeiden lopetuksen jälkeen. Onhan tätä elämää jo eletty, hän oli tuuminut riskin ottaessaan. Tästä päätöksestä on jo vuosia. Hän on samanikäinen kuin minä.
Hänhän kuvasi minun oireitani! Tuntui hyvältä, että joku tiesi ja ymmärsi, millainen olo minulla on ja mistä se johtuu. Ja ettei kyse ehkä olekaan vain psyykkisestä oireilusta, kuten on arveltu. Mitähän tapahtuisi, jos minäkin valitsisin samoin kuin naapuri? Tässä talossa on monta muutakin, jotka ovat jättäneet kolestrolilääkkeet pois haittavaikutusten takia. Onko tällainen vaikean olon elämä elämisen arvoista? Minä olen tietysti suuren riskin potilas, kun on jo ollut vakavia tukoksia ja juosteita on siellä täällä suonistossa. Kuolema ei ole ainoa seuraus, vaan vahingoittavat infarktit voivat tehdä elämästä vielä huonompaa. Vahva lääkityskään ei takaa, ettei uusia tukoksia tule.
Oli hienoa ja ihanaa, että sain tehdyksi ne kaksi tärkeätä matkaa. Ovat ne reissaamiset vähän kostautuneet. Pari päivää sitten  alkoi pulssi laskea lähelle viittäkymmentä ja silloin sydän pomppaa tuntuvasti koko ajan. Olen vähennellyt verenpainelääkkeitä, kun yksi lääkäri kehoitti seuraamaan arvoja ja tekemään niin, jos arvot laskevat liiaksi. Pitäisi kai jaksaa huomenna soittaa ajanvaraukseen ja pyytää lääkäriaikaa, milloin se sitten tulisikaan, ettei tarvitsisi yksin näitä pähkäillä. Olen kyllä näistä oireista jo monasti puhunut, mutta peruslääkityksen muutoksia ei ole tehty. Olen koettanut ajatella, että lääkkeet ovat ystäviäni.

Torppa!

"Sama kuu loisti paratiisissakin", toistui lapsuuteni kertomuskirjan lause, joka avasi minulle perspektiiviä historiallisesti ja maantieteellisesti. Kirjaa en ole löytänyt mistään.

Kun eilen availin mummanpesän petiäni, huomasin, että kuun valo osui suoraan sänkyyni. Siihen valoon kävin nukkumaan. Oli haikea mieli, kun kahtena iltana sain katsella aitoja kuutamoisia hankia Torpan ikkunoista. Sama kuu kuitenkin!

Olisin voinut jäädä vielä pariksi päiväksi, kun sisareni piti lähteä kotiinsa. Syrjäkylällä autottoman pitää huolella tutkia kulkuvaihtoehtonsa. Olisin voinut mennä taksilla bussiin,  joka kulkisi toisena pääsiäispäivänä  viiden kilometrin päästä Jyväskylään. En jäänyt, kun olisin varmaan joutunut odottelemaan bussia lumimyräkässä ja istumaan tuntikausia täpötäydessä lomaltapaluubussissa. Menomatkalla ahtaassa penkissä istui vieressäni isokokoinen, vahvasti tupakanhajuinen mies. Nyt ei ollut ruuhkapäivä ja matka sujui väljästi Torpalta saakka Seinäjoen kautta, aluksi sisaren kyydissä. Nettiyhteyttä ei saanut puhelimella toimimaan ja google ei hyväksynyt kauan käyttämättä ollutta konetta avaamaan sähköpostia. Pitää kesäksi hankkia liittymä.

Unelma on nyt toteutunut, pääsin käymään Torpalla yli viiden kuukauden tauon jälkeen ihanan sisareni avustuksella. Tuli aktiiviset päivät kirkkaassa auringonpaisteessa. Neljässä paikassa kylässä, kaksi kertaa veljen luona, omenapuun karsintaa, haudoilla käynnit, ruuanlaittoa, juttelua, pääsiäismusiikkia ja hartausohjelmia radiosta, kävelyjä, takan ja puuhellan lämmitystä, vanhentuneiden ruokatarvikkeiden poistoa, pakastimen sulatus, siivousta. Sisko ravisti pitkät matot aamun pakkaslumessa, minä pesin lattiat, tupa jäi raikkaana odottelemaan uutta käyntiä. Löytyi myös henkilö, joka voisi kesällä leikata nurmikot, jos en ole itse leikkaamassa.

Kyllä se vaikea olo nousi kehoon sielläkin joka päivä, ystävän kahvipöydässäkin, hyvä mieli ei sitä estä, mutta sen kanssa eletään, kun ei muuta voi. Taisin innostua vähän liikaa touhuamaan, mutta nythän voi lepäillä ja tasoitella. Ja odotella sieluaan palaavaksi sieltä Torpan puusohvalta makailemasta.

Metsäkävelyltä palaillessani kuului kirkasta törähtelyä ja kaksi joutsenta lensi ohitse. Ei siellä vielä missään avovettä ole, kuinkahan pärjäävät. Kevättä se tietää! Hyvää Pääsiäistä!