Saatto

Eilen veli siirrettiin paikallisen kauniin perinteen mukaisella tavalla terveyskeskuksen tiloista kotikylän kylmähuoneeseen odottamaan hautajaispäivää. Laitoimme ehkä toistakymmentä viestiä tai muuta tiedotusta tutuille saaton ajankohdasta - keskiviikona klo 17 - ja ihmiset levittivät sanaa.  Osa saapujista tuli terveyskeskuksen tilaan, parikymmentä autoa odotti kotikylän risteyksessä ja liittyi siitä mukaan.
Lyhyessä tilaisuudessa arkku avattiin, veisattiin virsi, sisaren mies, joka myös siunaa veljemme siunaustilaisuudessa, puhui, rukoiltiin, veisattiin, minä siunasin veljen ristinmerkillä ja sisar peitti kasvot liinalla, arkku suljettiin lopullisesti ja ystävät kantoivat arkun ruumisautoon. Minä olin mukana siinä autossa niinkuin vajaat kolme vuotta sitten, kun arkussa oli mieheni. Matkan aikana puhuttiin veljestäni tutuksi tulleen hautaustoimiston rouvan kanssa. Veli oli ollut isoisena hänen rippikoululeirillään. Matkaa kotikylään on 25 kilometriä. Ajettiin pitkänä letkana rauhallista vauhtia. Kierrettiin vielä kotikylä järven  ympäri ja pysähdyttiin  lapsuuskotimme risteyksessä, kodin joka oli veljen koti 65 vuotta. Siitä se tuttu kotimökki näkyi. Kirkonkellojen soidessa tultiin hautausmaalle. Arkku kannettiin kylmätilaan ja sateessa veisattiin loppuvirsi. Ihmiset tulivat kättelemään meitä lähiomaisia ja saimme kukkiakin. Veljen ruumis oli kulkenut viimeisen matkansa kotikylään juhlavalla tavalla.

Oli koskettavaa ja lohdullista nähdä, että veljen ilme oli niin rauhallinen ja hänellä oli kuin ilahtunut hymy huulillaan. Vaikutti aivan siltä, että hän oli viime hetkellään nähnyt jotain ihanaa. Oli hyvä katsoa häntä. Tuli vaikutelma, että hän oli päässyt Taivaan portille ja nähnyt uuden maan.

Tuolla taivaan asunnoissa
autuaissa Jumalan
itku on ja murhe poissa,
siellä ilo ainian.
Oli jos sinne minäkin
murheen maasta pääsisin.
Vk 626.