sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Korkeakoulua

Mitähän elämää tämä on? Omannäköistä (kaikessa muotitermi nykyään),täyttä elämää vai elämästä sivuun jäänyttä, hiipuvaa jatkoaikaa? Mielelläni ajattelisin, että eletään täyttä elämää loppuun asti, keskitytään siihen hyvään, mitä on. Elämässäni on monia hyviä asioita, joita osaan arvostaa ja usein on ihan hyvä ollakin. Kun katselen hiljaisena yksinolon sunnuntaina ikkunasta sumuista kerrostaloympäristöä, on kuitenkin varjomainen olo.
Miten elämän luokittelisi? Kasvu ja valmistautuminen, voimien, perheen ja työn täysinäinen aika, luopumisen alku, vanhuuden vaiheet. Moni kokee elämän olevan lopussa, kun työura päättyy. Minulla ei ollut niin, vaikka olin ollut hyvinkin työkeskeinen. Eläkevuodet kahdestaan olivat odotettua, rikasta omaa ja perhepiirin elämää. "Eläkkeelle työstä, ei elämästä" oli Pienen eläkekirjani alaotsikko.

Uusiin vaiheisiin tarvittaisiin uusia keinoja, mutta jatkuvasti huomaan, että entisillä tavoilla joutuu pärjäämään. Ei minusta tule nytkään aktiivista yhdistysihmistä eikä osallistuvaa vastuunkantajaa enkä ala käydä eläkejärjestön päivätansseissakaan. Taitaa olla elämäntaidon korkeakoulun aika.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Harjurinteillä




ÄOli upeata nostaa aamulla kahdeksan maissa pää tyynystä ja nähdä hohtava aamurusko vuoren kaaren takaa. Valo voittaa tänäkin vuonna!


Eilen tuli kaunis päivä, kun maitosumu hälveni iltapäivällä. Oli melkein kuin entisajan maaliskuussa. Lähdin katselemaan harjumaastoa. Pakko oli todeta lopullisesti, että hiihtohaave on jätettävä näillä mäkisillä laduilla. Ylöspäin en pääse ja alaspäin en uskalla. Mäet eivät ole jyrkkiä, mutta pitkiä. Jostain pitäisi löytyä tasaisempaa maastoa, "peltua" pohjalaiselle! Sama mäkiongelma koskee lempiharrastustani pyöräilyä lähimaisemissa. Mutta rinteiltä löytyi katujen ja latujen välistä runsaasti risteileviä, tallattuja polkuja. Hyvä siellä on kapuilla isojen mäntyjen alla. Korkeammalla on ihan oikeata luontometsää. Minnekähän ne kaikki hiljaiset polut vievät?Pitänee taas kaivaa sauvat esiin ja kokeilla, kestääkö olkapää, kun on pehmeä maasto.

Maisemia on, kun vain olisi parempi kamera!

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ruokasoodaa ja kotoilua

Valkoinen, uusi softmattoni joutui hajuamaan parvekkeella jo puolitoista viikkoa. Sinne se oli nytkin kokeilun jälkeen palautumassa, kun mieleeni tuli ruokasooda. Ripottelin sitä matolle kauttaaltaan. Vetelin lastalla jauhetta syvemmälle ja odottelin puolisen tuntia, ennenkuin imuroin perusteellisesti. Ja kas kummaa, haju katosi ja matto on päässyt tehtäväänsä tilan avartajana. Samantien tein pari muuta soodaohjeen mukaista operaatiota: Kurlasin arastamaan alkaneen kurkkuni ja kuorin kasvojen ihon. Eikö ole hienoa tänä kemikaalialtistuksen aikana!

Kyllä tällä paikkakunnalla tarjontaa riittää: kulttuuria, seurakuntaa, yhdistyksiä ja liikuntaa kätevien yhteyksien päässä. Tarjonnan ja osallistumishalun välillä on minulla jokin suhde. Jos tarjontaa on yllin kyllin, tulee ähky, jos sopivasti, se tuntuu ainutlaatuiselta. Eilisiltana löytyi läheiseltä uimahallilta uintimaksuun sisältyen kuntosali, vauhdikas jooga sekä uinti ja sauna. Taitaa kyllä itää yöunien takia uskoa, että enimmät liikunnat kannattaa sijoittaa aamupäivään.
Aika usein nousevat vertailuna mieleen edellisen kotipaikan palvelut. On täällä hyvät systeemit, mutta joskus nousee mieleen sateenkaariuimalan korkea avaruus ja hiljaisten aikojen rauha. Tai Kaijaleenan joogan syvällinen lepo. Kirkossa näyttää siellä olevan musiikkiopiston opettajien tämänvuoden konsertti. Ne ovat olleet hienoja tilaisuuksia. Menisin varmasti, jos olisin siellä. Torpan pihapiirikin piirtyy silmien taakse. Menee melkein kolme viikkoa, ennenkuin sinne pääsen. Silloin on kutsu veljen palvelusuunnitelman tarkistukseen. 
Tänään ajattelin pitää kotipäivän. Puusohvalla voi helposti torkahtaa lukiessaan. Nousin kovin varhain paperilehden lukuun, kun sellainen pitkästä aikaa kopsahti aamuyöstä postiluukusta.











keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Hyvän mielen päivä

Ajatustensa jakaminen blogissa tulee useimmin mieleen surullisena kuin hyvillä mielin. Eilen oli niin hyvä päivä, että tuli mieleen kuvata sellaista päivää.
Hitaat aamut ovat edelleen elämän luksusta. Aamukahvin jälkeen luen iPadilta sängyssä Hesarin ja Lapuan Sanomien näköislehteä ja selailen Facebookia ja muita lehtiä. Paperilehtiä olisi mukava lukea, kun posti tuodaan luukusta eteisen lattialle, mutta olen niin paljon muualla,  ettei se ole järkevää. Otin kyllä nyt vastaan Keskisuomalaisen kahden viikon ilmaistarjouksen muuttajille. Siitä ajasta olen kuitenkin poissa viisi päivää. Nyt olen liki kaksi tuntia lojunut sängyssä, kun aloin kirjoittaa tätäkin sängyssä selälläni. Aurinko nousi aamuruskosta näkyviin vuorten takaa.

Kävin eilen kampaajalla, laitettiin raitoja ja kampaaja halusi laittaa minulle lopuksi kiharakampauksen. Tämä uusi kampaaja sanoi, että minulla on paljon kahden sentin uutta hiusta. Lapuan vakikampaaja oli sanonut hiusteni kovasti ohentuneen suruaikana ja  siksi aloin syödä "hiuspillereitä". Nyt näkyi siis tulosta. Terveisiä Sirpalle!
Tytär ja tyttärensä tarvitsevat uusia juhlavaatteita ja avustin niiden hankinnassa. Oli kiva löytää edullisesti sopivat vaatteet. Itse menen vanhalla harvoin käytetyllä, mutta etsin itselleni pari puseroa  70% :n alennusmyynnistä. Vähemmän hauskaa oli nähdä itsensä sovituskopin realistisessa peilimaailmassa. Moneen vuoteen en ole sellaisessa käynytkään, kun kirppiksellämme ei sellaista ollut. Tuli mieleen, että minun pitäisi enemmän pitää huolta ulkonäöstäni ja ostaa myös vähän lisää vaatteita, vaikka se onkin minulle vastahakoista. Housujen osto on sitä erityisesti. Siihen pitää alkaa kerätä voimia. Vai alkaisinko käyttää hameita?
Illalla etsin bussireitin Kuokkalan kirkkoon. Siellä kauniissa puusalissa rehtori Jukka Hautala puhui Siionin virsien uudistamisen teologiasta ja teetti vähän ryhmätyötäkin. Komeasti soljui körttivirsi täälläkin. Iltavirreksi veisattiin Maat metsät hiljenneinä. Siihen on palautettu luontoteemaa korostamaan säkeistö:
On kukka nupussansa,
Ja lintu laulultansa
Jo yöksi uinahtaa.
Hiljentyy luomakunta.
Luojaltaan pyytää unta
myös ihmismieli rauhaisaa.
 Hupaisaa oli, että me kolme bussipysäkille kirkosta tullutta naista olimme Lapualta lähtöisin!
Pysäkeillä tuli kylmä ja oli hyvä päästä sisälle lämpimään talvipesään ja laittaa heti teevesi tulemaan. Tämä tuntui hyvältä päivältä.


maanantai 23. tammikuuta 2017

Käsityön ylistys

Käsillä tehtävä työ, pieni ja vaatimatonkin, on harrastajansa mukana monenlaisessa elämäntilanteessa. Jos on levoton, yksinkertainen käsillä tehtävä tuttu liike rauhoittaa. Neuloessa, tai kutoessa kuten olen tottunut sanomaan,  voi muistella viimeaikaisia tapahtumia ja hymähdellä lapsenlapsen hupaisille puuhille. Yksinkertaisen sukan kanssa onnistuu tulevien menojen tai ruokaostosten suunnittelu tai television katsominen, Vaativampien seuraksi sopii radio tai äänikirja. Uuden mallin opettelu on aivojumppaa. Mutkikkaampi malli vaatii keskittymistä. Joskus olen niin hajapäinen, että ajatus karkailee ja unohdan vähän väliä, mikä kerros on menossa.  Jos ei ole mitään muuta tekemistä tai ei huvita mikään muu, on hyvä että on lankoja varalla. Kun alku on luotu, syntyy myös tavoite; saada valmiiksi. Junassa matka sujuu joutuisasti, jos välillä ottaa käsityön esiin. Kun on kotiutunut jostain, istuu tuoliinsa ja ottaa kutimensa, on kotona pesässään taas.
Nämä lähtivät jo sairaalle ystävälle.

Ennen neulominen oli välttämätöntä, kun kaupasta ei neuleita tai yleensäkään vaatteita saanut. Isoäitini kutoi kävellessäänkin, äitini yösydännä kutoi villaisia alushameita ja pitkiä sukkia. Langan saaminen villasta kerälle oli luku sinänsä. Nyt ruokakaupassakin voi ihailla lankakerien kauniita värejä.

Kun kutoo jollekin tietylle ihmiselle jotain, ajattelee samalla häntä. Lahjaan kutoutuu paljon hyvän toivottamista ja saaja tuntee sen, ainakin minä. Suomalaiset kutovat pakolaisillekin aikaa vieviä sukkia, mitä joku kolumnisti päivitteli. Jotkut ovat erinomaisen taitavia tekemään lukuisia lankoja vaativia kirjoneuleita tai muutoin vaativia ja isotöisiä käsitöitä. Minä olen pitkään tyytynyt perussukkiin, lapasiin, kaulahuiveihin ja joskus myssyihin.Tiedän, että taiturin silmin ne ovat puutteellisia esityksiä. Perhekunta ottaa niitä kuitenkin mielellään vastaan. Pieninkin sanoo: tossu ja vetää jalkaansa.

Blogin lukija oli innostunut Olgasukista, kun laitoin kuvan saamistani sukista. Hän antoi puolestaan vinkin Aililapasista. Nyt aloitin niiden teon. Ei sekään ole vaikea malli, kun vain keskittyy neljään eri kerrokseen.
Ensimmäistä Aililapasta pukkaa mallin mukaan

perjantai 20. tammikuuta 2017

Vapaa pudotus

Erk Erikson määritteli vanhuuden kehitystehtäväksi eheyden.Se sisältää koko elämänjuoksun uudelleen sulattamisen ja ymmärtämisen sekä omien elämänvaiheiden hyväksymisen, itselle riittävän elämän tilinpäätöksen tekemisen. Kuinka voi sitten hyväksyä elämäkseen ankean kohtalon ja vaikeita vaiheita?
 Ihmisen tietoisuuden tasoja on vaihtuvin määritelmin jaettu egoon ja itseyteen.Filosofi Maija-Riitta Ollila nimeää nämä käsitteet kirjassa "Uskollisuudesta ja uskottomuudesta" pieneksi minäksi ja vapaaksi minäksi. Pieni minä, ego, suuntautuu itsen ulkopuolisiin asioihin ja haluihin ja on niiden saavuttamisesta riippuvainen. Egojen taistelut kaatavat perheitä ja työpaikkoja.Vapaata minää, itseä kuvaavat ykseys,antaumus ja pyyteettömys.Kun egon määrittelemät asiat elämässä eivät toteudu, seurauksena on pienen minän vihaa, kateutta ja katkeruutta. Vapaata itseä luonnehtii kasvava sovinnollisuus."Vapaa minä on löytänyt sovinnon sielussaan, sovinnon yhteisössään ja sovinnon ihmisosansa kanssa, siinä rajallisessa määrin, joka on ihmiselle mahdollinen.
Epäonnistumiset pienen minän maailmassa voivat antaa vapaalle minälle mahdollisuuden. Vapauteen voi pudota." Tämä tuntuu mahdottomalta, mutta sen on moni kokenut.

"Ja kaikki raiteiltaan suistuneet tähdet
löytävät syvimmälle pudotessaan
aina takaisin ikuiseen kotiin".(Nelly Sachs)

torstai 19. tammikuuta 2017

Monta surua

Olen kuullut monenlaisesta surusta.Sellaisestakin,ettei ole jäänyt mitään surtavaa, kun kaikki suhteet ovat päättyneet kalseaan tai rikkinäiseen eroon. Tai kun lähisuhteet ovat muuttuneet väkivallaksi ja alistamiseksi. Syitten ja seurausten ruskeata vyyhtiä ei pysty selvittämään. Tai kun elämä kuluu päivästä toiseen pitkin tyhjää uomaansa, eikä kaivattua vapautusta tulekaan. Tai kun se olemassaoleva parisuhde on vieras ja pelottava tai aina uudelleen pettymystä tuottava.Tai kun niitä omia ihmisiä ei löytynytkään. Kuolintapa voi olla vaikea hyväksyä.
 Minun suruni on enimmäkseen hopealta hohteleva kudos, ryijymatto.Jossakin reunassa on tahraa, joka himmenee ajan myötä, mutta pysyy. Se on pitänyt hyväksyä, kun ei muuta voi.
Miten voi löytää kohtalonpettymyksen alla ihmisarvoisen elämän tunnun, elämälle mielen, tarkoituksen, ilonkipinänkin?

tiistai 17. tammikuuta 2017

Suru

Suru on syvemmällä kuin luulin. Päiviä on monenlaisia. On muita ajatuksia, miettimisiä, tekemisiä. Äkkiä jonain iltana, vaikka olisi mieluisia vieraita tulossa ja rakkaita ihmisiä pian tapaamassa, nousee syvältä rinnasta kasvoille, suupieliin ja silmiin murhe, yksin jäämisen autius. Joskus kirjoitin tässä hiljaisessa asunnossa ennakointia, millaista olisi, jos kukaan ei olisi tulossakaan, siis oma ihminen, juuri hän. Aavistus oli, mutta silloin sain kirjoittaa: Mutta vielä ei ole se aika. Nyt on.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Pesästä pihalle

"Kun hopeamaljassa hohtaa sun ruususi kuihtuvat.."
Nyt tuntuu, että yskätauti on jäänyt taa, vaikka kuivasti välillä yskitteleekin ja jalat väsähtävät. Tyttären perhe oli syömässä koulun ja harrastusten välillä. Voi jo katsoa pesästä uloskin päin. Voi ajatella, että menisi uimahalliin. Hiihtelykin olisi kivaa, mutta nuo lähellä olevat hienot harjurinteet ovat kyllä liian vaativia nousta, varsinkin ylöspäin liukuvien voimahiihtäjien jaloissa. Lakeudella eivät mäet haitanneet suksittelua tai pyöräilyä.

Kolmen viikon aikana tuli  kokemus "neljännen iän" hiljaisesta elämästä seinien sisällä voimien vähetessä. Ei se pelottavalta tunnu, jos ei ole kovia kipuja tai pelättäviä sairauksia ja jos on omaisia lähellä. Isompia vaivoja useimmille alkaa kuitenkin ilmaantua vuosien karttuessa. Se aika vaatii oman elämäntaitonsa, hyväksymisen, tyytymisen siihen, mitä on jäljellä, mahdollisten mielenkiinnon kohteiden etsimistä, jonkin sängystä ylös kannustavan aiheen hakemista, jonkin kipinän vaalimista, rukousta. Hyvän mielensä löytäminen on vielä vaativampaa sille, jonka elämää rajoittaa ja pahoittaa jatkuvasti jokin muu taho kuin oma keho tai mieli.

Muuton ajankohtaan liittyi ajatus, että nyt vielä pystyy menemään mukaan uusiin toimintoihin, että on jotain omaa menoa ja elämää. Tarjontaa on. Eläkejärjestöjä, seurakuntien toimintamuotoja, liikuntaohjelmia, ikääntyneiden yliopistoa, retkiä, kansalaisopistoa, monenlaisia harrastusryhmiä. Aloitin tutustumisen Eläkeliitosta."Kerhossa" oli toistasataa puheliasta ihmistä, ei yhtään tuttua. Ihan mukava kokemus, tervetulleeksi toivotettiin. On vain niin erilaista kuin nuorena. Silloin oli suuri into tutustua ihmisiin ja nähdä maailmaa. Junamatkoiltakin jäi aina kirjeenvaihtokavereita. Nyt tärkeiltä tuntuvat vain entiset ystävät ja tutut paikat. -Minä käyn aina näillä retkillä, että on elämässä jotain odottamista, sanoi yksi pöytäkaveri. Niin kai. Kai se on elämäntaitoa. Kai pitää antaa itselle mahdollisuus.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Mattomyrkkyä?

Illalla tein joogaa lattialla. Huomasin, että sohvan alta levisi pahaa, outoa hajua. Siellä oli muovikääreessä kaksi toissapäivänä haettua ja hylätyksi tullutta  mattokokelasta. (Ei olisi minusta sisustussuunnittelijaksi, en osaa kuvitella kaupassa miltä matto näyttäisi kotona.) Samaa hajua olin nyrpistellyt jo mattoja sovitellessani.
No, kävin petilleni nukkumista varten. Taas yskä valtasi olemisen eikä unettamisesta tietoa. Voisiko tämä uusi yöyskä johtua matoista? Heivasin ne parvekkeelle. Villamaton muovisuojus oli revennyt, se oli siis auki, toinen oli suljettu. Tuuletin kunnolla. Ja kas kummaa, yskiminen lakkasi. Nukuin koko yön hyvin kahdeksaan asti!
Aamulla lueskelin mattojen hajuista ja olihan netissä tarinaa niistä ja muista uusien kalusteiden haitoista. En ollut tällaiseen ennen törmännyt. Joku kirjoitti, että pitää ostaa Torista, että joku muu on jo tuulettanut. Onko minusta tullut allerginen?

torstai 12. tammikuuta 2017

Pesäaikaa

Enpä ole tällaista tihkumalla jatkuvaa flunssasarjaa ennen kokenut. Tuntee jo itsensä pitaaliseksi, kun voi tartuttaa toisia. Pian tulee kolme viikkoa. En toki ole ainoa. -Minulla tuo kesti kolme ja puoli viikkoa, sanoi terveyskeskuksen hoitaja. Virusinfektio, lepoa vaan. Monta kertaa on tuntunut, että nyt alkaa parantua, ja lähden liikkeelle. Ei kai olisi kannattanut lähteä Torppaa lämmittämään uudeksivuodeksi. Sitten ilmenee uusi kurkkukipu tai yöyskä tai kuten nyt, poskiontelot varoittavat. Uusi apukeino on suolavesipiippu tai inhalaattori. -Se on paras apu yskään ja kurkkukipuun, sanoi farmaseutti. Koetetaan nyt sitä. Ostin ilmankostuttimenkin, kun huoneilma on liian kuiva. Ei se paljon auta, kun pakollinen ilmastointi imaisee kiireesti kosteudet nieluunsa.

Viime yö oli kumma, kun en nukkunut juuri ollenkaan, kaksi lyhyttä pätkää vain. Myrskytuuli kiersi ja kumisi, minä yskin. Tropit eivät tuntuneet missään. Koko aikana ei ole tähän asti tarvinnut yskiä yöllä, kun on pysytellyt vatsallaan.  Panin valot ja luin, sammutin valot, ei nukuttanut yhtään. Se on hyvä puoli yksin asumisessa, että ei häiritse toista, jos yöllä kuhkii. Puoli viideltä keitin kahvia, luin nettilehtiä. Ei ollut paha olla, yö meni aika äkkiä, ehkä torkahtelin huomaamattani. Ajatus ehti kiertää lukuisia alueita. Ei ole työhönlähdön stressiä, on rauha sairastellakin pesässään. Naapuritalossa ei näkynyt valoja, nukkuivat kaikki. Lopulta luin Mumman raitamattoa vuodelta 2013, kun en muuta keksinyt. Oli siellä tosiaan muutamia kivoja sanamuotoja, joista jotkut ovat maininneet. Silloin en tiennyt sitä, mitä nyt tiedän. Se tekee oman historian lukemiseen sävynsä, löytyy kuin aavistuksia, mutta myös  hetken huolettomuutta.

Tämä hetki meillä vain on, elellään tätä.  Poikkeusajat jäävät mieleen, pysähtymisessä on merkityksensä. Vähän kyllä harmittaa, että monta aikomaani tilaisuutta on mennyt ohi. Kolmetoista vuotta sitten olin kuukauden sairaslomalla jalkaleikkauksen takia. Istuin sängyssä ja hahmottelin eläkkeelle jäämistä. Ehkä nytkin jäsennän jotain.
Tytär tuossa pistäytyy kiireittensä keskellä kuin terveyden perikuva, on ilo katsoa. Tervehtyyköhän tästä ikinä? Viikon päästä pitäisi olla kunnossa ja Helsingin bussissa.











sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kuplan sisältä

Vietän edelleen aikaani kuin kuplassa, ihan levollisessa olossa kyllä. Yöllä uusi oire, kurkkukipu, herätti. Ei voi ulkoilla tai tavata ihmisiä ja tartuttaa juuri flunssasta parantuneita läheisiä. Puhelin on linja ulospäin. Menevien ihmisten maailma tuntuu kaukaiselta. Tunnit vain kuluvat iltaa kohti. Ilmankostutin suhisee, ilta hämärtyy kerrostalon ympärillä, parvekevalot syttyvät vielä, vuoren huipulla vilkuttaa linkkitornin punainen piste.
Joskus tuntuu, että mies on tässä lähellä, myhäilee asumispuuhilleni. Silloin tulee ikävä, ikävä juuri häntä, elämäni keskustarinaa. Ja kiitollisuus, melkein epäusko, että  sainko tosiaan elämääni sellaisen lahjan. Olisi  hienoa tavata hänet edes joskus, tuntea hänen lämpimän persoonansa ydin ja sielun kauneus, koskettaa, kertoa kaikki ja kuulla hänen oloistaan. Kaikki se hieno, kiteytynyt energia ei ole voinut kokonaan hävitä maailmankaikeudesta. Harvinaiset lahjahetket, taivaallisen rakkauden kosketukset ja unet ovat ainoat jäljellä olevat elämykset.

 Joskus taas tuntuu epätodelliselta, että minulla yksineläjällä on ollut aviomies, olen asunut hänen kanssaan yli 47 vuotta ja jakanut elämäni toisen kanssa. Kuinka olen osannut? Nyt tuntuu, etten osaisi enää jakaa arkeani kenenkään kanssa. Osaisinko hänenkään kanssaan, vai solahtaisiko elämä tuttuihin uomiin välittömästi?

perjantai 6. tammikuuta 2017

Yksiön puolustus

Ihmettelen tätä hyvänolontunnettani täällä linnunpesässäni. Tai oravanpesässä. Olen pysytellyt edelleen sisällä, kun yskä ei ole loppunut. Olen nukkunut täällä koko ajan hyvin. Olen järjestellyt, siirrellyt tavaroita ja huonekaluja, asetellut järjestykseen, joka on nyt toimiva ja niin avara, kuin se näissä neliöissä voi olla. Keksin nojatuolille uuden paikan, siitä on apua. Olemassaolevan järjestely on lempipuuhaani. Siinä yksi asia johtaa toiseen, niinkuin muistaakseni jollakin muullakin elämänalueella. Uuden hankkiminen on työläämpää. Punainen tuoli ehkä pitäisi vaihtaa. Pari mattoa ja ilmankostutin ovat ostoslistalla, ehkä uusi digiboksikin. Sen asennus olisi taas minulle arvoitus. Uusi kannettavani ja iPadini toimivat, alkuun kyllä sähläsin niiden kanssa. Ne eivät nyt vie tilaa niinkuin pöytäkone vei.


Pohjapiirros on asunnossa ensiarvoisen tärkeä. Pidän tässä siitä, että ovelta näkee asunnon läpi ulos. On väljä keittiötila-tuloaula, johon totuin nopeasti, kohtuullisesti komerotilaa, selkeä ruokapöydän paikka, makuualkovi, oleskelutila, tilava pesuhuone ja hyvä sauna.
Katsoin naapuritalossa myyntiin tullutta kolmiota. Se olisi minulle juuri kuin tilauksesta, mutta pohja on sokkeloinen, oven edessä on seinä, asunnon keskellä kulkee kääntyvä käytävä, tilavassa keittiössä on ovia niin ettei ruokapöydälle ole paikkaa. En mene katsomaan. Kerran kävimme katsomassa naapuritalossa kaksiota. En keksinyt, miten neliömäisen olohuone- keittiön voisi sisustaa.
Niinhän me puhuimme, että kun toinen jää yksin, niin hän voi tulla tähän asumaan. Ajattelin aina, että sitten 80 - 90- vuotiaana, kun ei enää paljon liiku. Tässä talossa pärjää pyörätuolissakin. Pikkumummolana tämä on palvellut kahdeksan vuotta ja lapsenlapset ovat mahtuneet tänne yöksi, kun on soviteltu vanhaan tyyliin ja itsekin alettu nukkua lasten aikaan. Nyt voi joillekin mahdollisille vieraille olla ongelma, että pitäisi nukkua samassa huoneessa. Useammille vieraille ei ole tilaa.
Kelaan tässä siis sitä, että en hankkisi isompaa, niinkuin viimeksikin kirjoitin. Ei viitsisi, jos tässäkin pärjää. Lankomiehen, miehen suvun Vanhimman, mielestä minulla pitäisi kyllä olla isompi asunto. Onhan minulla myös se Torppa. Jos tässä talossa tulisi kaksio myyntiin, menisin toki heti katsomaan. Vuosiin ei tässä ole ollut mitään myynnissä. Kaikki ovat eläkepäiviksi muuttaneita minun ikäisiäni tai vähän vanhempia.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Ihmisetön päivä

Lahjasukat
Piti oikein kaivaa blogi esiin, koska juuri huomasin yllätyksekseni, etten ole nähnyt tänään yhtään ihmistä muutoin kuin televisiossa. Se on harvinainen tapaus, en muista sellaista päivää. Syrjäkylälläkin aina joku kulkee tiellä, voi tulla tupaankin. Sisko soitti, muuta en ole tänään puhunutkaan. Poden edelleen flunssaa, pian kaksi viikkoa. Eilinen paluumatka mummanpesään ehkä lisäsi sitä, ainakin palelin. Kuume nousee iltaisin, vain 37.3, mutta minulla ei juuri sen yli nousekaan. Yskä jatkuu, vähän rintakipua, nuhaa, lievää päänsärkyä. Koetan nyt parantua pysymällä sisällä lämpimässä.
 Näistä ikkunoista harvoin näkee ihmisiä liikkumassa, näkymä ei ole tielle. Käväisin viemässä roskapussin ja näin, että molemmissa seinänaapureissani oli valot. En siis ole ainut tässä kerroksessa. Tässä on tuntuma siihen, kun ei pysty liikkumaan ja elelee yksin oman suljetun ovensa takana. Olen kuitenkin viihtynyt ihan hyvin itsekseni lämpimässä pesässäni.Tuli mieleen, etten yrittäisikään hankkia isompaa asuntoa. Kyllästyttää jatkuva asunto-operointi.
Opettelin Olga- sukan neulomista, kun sain sellaisella mallilla tehdyt kauniit sukat lahjaksi lapsuusystävältä. Ei se ole lainkaan vaikea malli, vaikka on näyttävä. Tein tyttärelle pienet nilkkalämmittimet, joihin lanka riitti. Piti palauttaa mieleen kahdella langalla luominen, että sain aikaan yhtä kauniin reunan kuin on lahjasukissani. Onneksi oli lankaa jäljellä.
Käsityö on yksinäiselle seuraa, niinkuin on kirja ja vanha talokin. Luen hitaasti talon kierrätyskirjahyllystä löytämääni Lois Bromfieldin kirjaa "Sateet tulivat",joka on "suurromaani Intiasta". Seuran takia blogiakin varmaan kirjoitan, vaikka seura on enimmäkseen piilossa verrattuna Facebookiin. Siihen taas kirjoitetaan niukasti jotain yleistä.
Kuinkahan täällä mennään lääkäriin? Terveyskeskus on tien toisella puolella. Varmaan vastaanotto on täynnä flunssapotilaita. Etsin ajanvarauksen numerot, mutta näin lievin oirein ei kannata soittaa.