Olen kuullut monenlaisesta surusta.Sellaisestakin,ettei ole jäänyt mitään surtavaa, kun kaikki suhteet ovat päättyneet kalseaan tai rikkinäiseen eroon. Tai kun lähisuhteet ovat muuttuneet väkivallaksi ja alistamiseksi. Syitten ja seurausten ruskeata vyyhtiä ei pysty selvittämään. Tai kun elämä kuluu päivästä toiseen pitkin tyhjää uomaansa, eikä kaivattua vapautusta tulekaan. Tai kun se olemassaoleva parisuhde on vieras ja pelottava tai aina uudelleen pettymystä tuottava.Tai kun niitä omia ihmisiä ei löytynytkään. Kuolintapa voi olla vaikea hyväksyä.
Minun suruni on enimmäkseen hopealta hohteleva kudos, ryijymatto.Jossakin reunassa on tahraa, joka himmenee ajan myötä, mutta pysyy. Se on pitänyt hyväksyä, kun ei muuta voi.
Miten voi löytää kohtalonpettymyksen alla ihmisarvoisen elämän tunnun, elämälle mielen, tarkoituksen, ilonkipinänkin?
Sururyhmissä ja ryhmien jälkitapaamisissa havaitsi, että avoimesti surtu suru sulkeutuu jossain pisteessä, joka on itse kunkin oma. Sen jälkeen pettymykset ja tahrat unohtuvat, jos ne on aktiivisen surun aikana kyennyt myöntämään. Jos suru on suljettu ja vielä kiillotettu liian aikaisin tyyliin 'kuolleista ei saa ajatella pahaa' - pettymykset pyrkivät velkomaan. Pitkäikäisten avioliittojen päättyessä toisen kuolemaan, moni on jäänyt suremaan sitäkin, että olisi toivonut itse lähtevänsä ensin. Jos elämän päättymiseen ei itse puutu, sitä ei voi valita. Kovin harvoin lähdetään yhdessä. Olemme mieheni kanssa puhuneet usein kuolemasta siitä näkökulmasta, miten kumpi tahansa jääkin yksin, sitten jatkaa elämäänsä. Se poistaa pelkoja ja toivottavasti auttaa aikanaan surun yli. Ennen eläköitymistä leskeytyneen ystäväni olen huomannut toivuttuaan ottaneen vastuulleen toisten auttamisen surussa ja surusta.
VastaaPoistaUskoisin, että elämänvaiheiden summailu ja tulevan kaavailu yhdessä on avuksi jälkeenjäävälle. Muistelen usein, mitä puhuimme ja varsinkin hän puhui, puhui kauniisti menneestä ja tulevasta. Vielä enemmän olisin voinut kysyä.
Poista