Uuteen blogiin

Minusta tuntuu, että on aika siirtyä uuteen blogiin ja jättää Mummanpesä taakse. Tämä nimi on aina tuntunut minusta tyhmältä. Hain jotain muuttolintunimeä kuvaamaan siirtyilemisiäni,  mutta kaikki ehdotukseni olivat varattuja. Aloitin mummanpesän joulukuussa 2016. Kirjoituksia on 435. Kerron näissä yhden ikääntyvän ihmisen päivistä, ajatuksista ja kokemuksista. Uuteen blogiin pääset tästä tai kirjoittamalla portinkautta.blogspot.com.

Tulvapelto

Tekee mieli johonkin laittaa tämä näkymä, jota en ole ennen nähnyt. Pyörälenkkini varrelle oli ilmaantunut tulva-alue. Pieni joki peltojen keskellä oli aivan täysi. Kauempana oli kuin lintujärvi, täynnä lokkeja ja joutsenia. Lisää sateita on tulossa. Voi viljelijöitä. 

Siirtolainen

Koko päivän on satanut tasaiseen tahtiin, ilman taukoa. Katselen ikkunasta pisaroitten pompahtelua lätäköihin Torpan tulotiellä. Pidän tulta puuhellassa. Tulin eilen kauniissa säässä. Heleä vihreys ympäröi talon. Käki kukkui, lintujen eloisa elo oli kuultavissa ja nähtävissä.Nyt ei lintuja näy, paitsi tikka palaa toistuvasti hakkaamaan tuvan nurkkaa, siellä on siis lahoa ja jotain syötävää. Ajelin illalla nurmikoita, vaikka ruoho ei ollut kovin pitkää, oli vielä bensaa jäljellä. Sain ajoleikkurin tyhjenneen pyörän pumpatuksi ja homma onnistui. Työnnettävä leikkuri sopisi seinänvierille ja pensaiden alle paremmin, mutta en saanut sitä syksyllä käyntiin, mikä vika lie taas tullut. Torpan kesähommat ovat siis alkaneet.

Täytyy sanoa, että BookBeat on kätevä. Sain sen äitienpäivälahjaksi. Se on oikea kirjojen aarreaitta. Kaikki uutuudetkin ovat heti saatavilla. Luen Sofia Lundbergin uusinta kirjaa "Kuin höyhen tuulessa". Junassa kuuntelinkin jonkin aikaa, mutta heikoilla kuulokkeilla kuulin huonosti. Lukemisen voi vaihtaa välillä kuunteluun ja taas toisinpäin, jos haluaa. Matkoja varten kannattaisi hankkia matkalaturi. Lukeminen puhelimelta on helppoa, joskin sormen virhetökkäys voi siirtää tekstin väärään kohtaan. Luen muutenkin makuullani, joten kevyt laite on kätevä. IPadini on niin vanha, ettei sovellusta saa enää siihen asennetuksi. 

Tuntuu kuitenkin siltä, kuin olisin petturi tai uskoton, kun käytän e-kirjoja. Kuinka käy painettujen kirjojen ja kirjastojen, jos tämä tyyli laajenee? Täällä syrjäkylällä e-kirja on paikallaan, kun kirjastoautokaan ei kulje. 

Laitoin ylläolevan linja-auton ikkunasta otetun kuvan paikalliseen Facebook-ryhmään. Tuli pian 300 tykkäystä. Simpsiön vuori menisi asiaa tuntemattomilta helposti ohi, mutta lapualaanen sydän sykähtää, kun se tulee näkyviin. "Voin asua missä päin maailmaa vain, kunhan Simpsiö näkyy", kirjoitti yksi kommentoija. Rauha leviää minussakin, kun sen näen. Jyväskylä on kaunis, kiva ja parhaista nuoruusvuosista minulle tuttu kaupunki, mutta eihän minussa pääse jyväskyläläisyys kehittymään, kun aina tulen tänne lakeuden laidalle. 7. kerta tänä vuonna. Kauanko vielä pystyn?

Pilvet

Kesään kuuluu myös pilvien seuraaminen. Poutapilvet tuovat kesäisen tunnelman paremmin kuin armottoman pilvetön helletaivas. Jälkimmäisestä jätti ikävän muiston kesä 2018. Pilvet tuovat vaihtelua kesäpäivään. Uhkaavat sadepilvet heinänkorjuupäivän taivaanreunalla ovat ydinmuisto. Ukkospilvet tekivät minut aivan sairaaksi 14-vuotiaana. Seuraavan vuoden toukokuussa rukoilin polvillani vintin lattialla salaa muilta, että pelkoni otettaisiin pois. Se tapahtui! Nyt seuraillen mielelläni pilvitapahtumia. 

Olin aivan poikki, kun palasin perhevisiitiltä kuumassa bussissa. Eilen virkistyin pyöräilemään. Tämän päivän pyöräretkelle rajaa toi kaukainen jyrinä. Keski-Suomen maisemissa, lintujen helskeessä on kiva ajella, kunhan hyväksyy vastamäkien pyöräntalutuksen ja ehtii kotiin ennen ukkosadetta. Sähköpyörälle olisi täällä käyttöä.

Lomakohde

Olen päässyt tutustumaan kotimaalomailuun Vierumäellä. Majailen etätöitä tekevän pojanperheen kanssa hyvinvarustetussa chaletissa. Vieraskieliset nimet periaatteessa kyllä ärsyttävät tässä niinkuin  ruokienkin nimissä, mutta kiva rivitalohuoneisto tämä on. Alueella on urheiluopiston lisäksi laajat golfkentät ja muita aktiviteetteja. Mökkejä ja huoneistoja on isot alueet, näyttää olevan suosittu paikka. Tällaiselle lomailulle on tyypillistä aktiviteettikeskeisyys, sellainen mikä ei ole kevätsiivousta, klapintekoa, pihanhoitoa, katon korjausta, matonpesua, saunanlämmitystä, omaisuuden valvontaa. Perusmökkikansalle on tärkeätä omistus ja oman tontin rauha, toisille harrastukset ja vaivattomuus. Näen tämän muodon edut, mutta taidan olla perinteistä lajia. Karavaanarit, veneilijät, mitähän kaikkia lomailun muotoja onkaan. Helpoimmat järjestelyt on niillä, jotka lomailevat kotona, tekevät vain lyhyitä vierailuja sukulaisiin, kulttuuritapahtumiin jne tilanteen mukaan ja. Minun lapsuudessani lomailua ei tunnettukaan. Eläkeläisellä ei tietysti ole lomaa, mutta vaihtelua voi kaivata.

Tulin maanantaina absurdeissa tunnelmissa. Kävin nimittäin viikonloppuna koronatestissä, kun oli vähän kurkkukipua. Tulos ei tullut ennen bussini lähtöä. En uskonut tartuntaan ja lähdin, kun sovittu aika koitti. Bussissa tunsin itseni vuoroin rikolliseksi tai kaduin, että menin minimaalista oireista koko testiin tai kaduin lähtöäni. Perillä hiippailin maskin peitossa etäällä muista ja enimmäkseen ulkona, kunnes tekstiviesti tuli. No pääsin vapauteen, kun negatiivinen vastaus tuli.  On silti vähän ristiriitainen olo. Eihän korona ohi ole, sairaaloissa on jatkuvasti kymmeniä vakavasti sairaita ja bussissa voi saada tartunnan.

 Lapsenlapsi oli kasvanut paljon yhdeksässä kuukaudessa. Olen pyöräillyt ja käynyt uimahallissa tämän väsymättömän energiapakkauksen, iloisen västäräkin sekä äitinsä kanssa. Nyt hän jatkoi isänsä kanssa pyörälenkille. Minä makailen ja tunnen rajallisuuteni. Katselen puita ja nurmikoita, jotka vihertyivät päivässä.

Erakkona

Olen viettänyt kaksi leppoisaa viikkoa erakkona omassa hiljaisuudessani, luonnon rauha ympärilläni. Erakkona olen tietysti ollut talvikodissanikin, ei vieraitten ihmisten näkeminen kadulla seuraa ole. Täällä maalla olen katsellut valon lisääntymistä, seuraillut ja ruokkinut  pihapiirin lintuja.Tiheässä kuusessa pesii pikkulepinkäinen, jollaista en ole ennen nähnytkään. Huonolaatuinen kuva on otettu ikkunan läpi, erotat kotieläimeni kuitenkin.

En ole tehnyt juuri mitään. On ollut kylmää, talon varjoissa on vieläkin lunta. Tähän aikaan vuodesta ulkona ei ole paljon tekemistäkään, kun en juurikaan haravoi olkapään takia. Varon kipeätä polveani enkä ole lenkkeillyt. En ole viitsinyt lämmittää ulkosaunaakaan.Pyöräily sopii ja olen päivittäin ajellut noin kymmenen kilometriä. Tänään ajelin hiukan rohkeutta kysyvän metsätien, siis karhu tai susi mielessäni. Jumppakaan ei sovi, paitsi asahi (Vantaan jumpat). Olen lukenut tai kuunnellut kirjoja Book beatistä ja katsonut Netflixistä elokuvia, molemmat puhelimella. Käy se niinkin. Kuuntelemalla osaan seurata vain asiatekstiä kuten Tommi Hellstenin "Enää en pelkää". Romaaneissa kuultu tuntuu etenevän liian hitaasti, on vaikea hahmottaa. Ehkä vielä opin. Pari vanhaa oikeata kirjaakin on löytynyt, kuten kiinnostava "Kaarina Hannuntytär", Juhana-herttuan "avovaimo" 1500- luvun Turun linnassa.  (Kaarina Maununtytär oli Erik-veljen puoliso). Puhelu tai kaksi päivässä, parin ystävän tapaaminen. Pullakahveja joka päivä.

Leppoisaa vanhuutta, hyväksyn sen jo aika pitkälle. Voi ajatella, että saan nauttia siitä, mistä voin. Voin olla laiska tai en jaksa enempää, en ole entiseni.  Kuuntelin sydänviikolla Sydänliiton luentoa eteisvärinästä. Luennoitsija mainitsi useaan kertaan lääkkeen ja toimenpiteen, jota ei voi käyttää vanhoille eli  yli 75-vuotiaille. Heidän elimistössä ei enää kestäisi sitä. Ai minuako tuo koskee? Sisimmässäni elättelen ajatusta, että en ole oikeasti vanha, kunhan polvi paranee ja sydän ei reistaile. Televisiosta katsoin laihaa miestä hoitopaikan käytävällä. Hitaasti hän pyöritti pyörätuoliaan, pissapussi riippui tuolinselästä. Olenko minä joskus tuossa tilassa? Voiko tuo todella koskea minua? En usko, vaikka tiedän. Suojamekanismit toimivat vielä. Elämänpyörä pyörii omaa kierrostaan, ihminen sopeutuu hitaasti siihen mihin on pakko.  

Olen monasti miettinyt erään minua nuoremman ja terveen  pariskunnan päätöstä myydä aikanaan kotinsa ja muuttaa yhdessä yksityiseen palvelutaloon, käyttää varansa hoitoonsa niin ettei kummankaan tarvitse tulla omaishoitajaksi tai lähiomaisten nähdä päivittäistä vaivaa ja huolta. Minä en pysty ajattelemaan niin pitkälle.

Talvikotini, joka oli lievän koronan sairastupana, on nyt vapautunut. Lähiaikoina on tulossa  mieluista sosiaalista elämää ja kulkuneuvoja. Kuinkahan jaksan? Sitä kysymystä ei ollut ennen.

Kuusen tarina

Vanhetessa moni ihminen kiinnostuu historiasta, sukuhistoriasta ja yleisestä. Ihminen silloin sijoittaa itseään ajan, ihmisten ja olosuhteiden virtaan.

Olen ennenkin kertonut isosta kuusesta, joka näkyy Torpan ikkunaan. Eilen menin taas sen juurelle taputtelemaan vankkaa runkoa, tai runkoja. Niitä on kaksi, vaikka kauempaa näyttävät yhdeltä.

Iäkäs naapuri kertoi, että enoni Veikko ja naapurin samanikäinen  Jussi olivat kymmenvuotiaina kiertäneet kahden nuoren kuusen varret yhteen. Siitä ne jatkoivat kasvuaan. Tämä on tapahtunut noin 1933. Kuuset ovat pian satavuotiaita. Ne ovat jatkaneet vakaata kasvuaan sotien ja monien muutosten vuosikymmenten aikana. Koskaan ympäristö ei ole ollut niin hiljainen kuin nyt. Työn ja ihmisten ääniä ja hyörinää on vähän. Viljelytyöt sen näköpiirissä sentään jatkuvat, tapahtuvat muutamana päivänä vuodessa suurin konein.

Lintujen kevätmuutto ja pesiminen on kyllä toimeliasta kuusen lähimetsissä. Yöpakkasista ja päivittäisistä lumikuuroista huolimatta vilkas hyppely, lentely, viserrys, vihellys täyttävät metsiköt. Rastas tuntuu omineen kuuset pesäpuukseen, säksätti koko ajan, kun olin puun alla.

Olen istuttanut pihapiiriin muutamia puita. Tammen istutin yli kymmenen vuotta sitten. Sen taimen on ystäväni mies kasvattanut siemenestä. Tammi on nyt ehkä viisi metriä korkea. Se voi kasvaa vanhaksi ja suureksi, nähdä monia vuosikymmeniä enemmän kuin minä.

Harmaan valkoista

Hiljainen, harmaanvalkoinen  olo, levollinen jäämisen tunne, tyhjentyminen, kun viikonloppukulkijat lähtivät.

Talvi tuli takaisin, joko kesä oli? Kaksi vuotta kukkinut ja talvehtinut pelargoni kurottaa taas uuteen kasvuun. Toinen samanlainen ja samoin käsitelty oli kuollut, heitin pois. Kummallista kaikessa elävässä, että toinen jo sortuu, kun toinen samanikäinen vain porskuttaa

Pikalähtö

En tiennyt vielä aamulla herätessäni, että illalla katselen kaunista iltaa Torpan maisemissa. Tein äkkilähdön, kun tein tilaa koronaepäillylle nuorelle. Olisikohan siirtyilyistä kotiboksieni välillä jotain hyötyä aivotoiminnalle, kun piti löytää uusia reittejäkin? Entinen bussilinjani oli juuri käytön vähyyden takia  lakkautettu, tuli esiin kun yritin ostaa lippua, mutta löysin bussi-juna- bussi-bussi-taksiyhteyden toista reittiä. Ei näissäkään välineissä montaa matkustajaa ollut, yksi tai kaksi vaunussa. Kauanko kannattaa ajaa niitäkään?

Sain tyttäreltä kehuja nopeasta päätöksenteosta. Itse asiassa olen tänä talvena jahkannut lähtöjeni kanssa edestakaisin, mutta näköjään tarvittaessa osaan olla ripeäkin. Ja on hyvä mieli, että antamalla kotini käyttöön sain autetuksi ongelman ratkaisussa, kerrankin jotain hyötyä minusta.

Täällä Torpalla kevät etenee ja maa tuoksuu, lunta on vielä ojissa. Maa odottaa kuivumista ja uutta siementä multaan. Linnut visertävät joka puolella eikä pöly lennä. Ilta on täällä valoisa pitempään kuin Jyväskylässä.

Huomasin kyllä, että alan viihtyä kaupungissakin, kun on ollut ohjelmaa, lääkäreitä ja pyöräilyä ja kyläilyä ilman maskia. Normaalikyläily tuntui aivan oudon hyvältä ja vielä kuitenkin vähän epäilyttävältä. 

Lääkärikäynneistä maininta, että mammografiaan ei kuulemma enää tarvitse mennä kahden vuoden välein, ellei ole ilmennyt varsinaista ongelmaa. Yli 75- vuotiaiden mammografian hyödystä ei ole näyttöä.  Asiat oli hyvin, siitä tiedosta maksoin taas 500 euroa. Saatan jatkossa jättää kontrollikäynnit tekemättä.

Myöhäisaikuisuus

Kuuntelin Ikisluentoa persoonallisuudesta ja hyvinvoinnista eri  elämänvaiheissa, liittyen professori Lea Pulkkisen johtamaan seurantatutkimukseen. Luennoitsijan, gerontologian tutkimuskeskuksen dosentti Katja Kokon ikäluettelossa oli loppuelämän vaiheena vain myöhäisaikuisuus, alkaen kuusikymppisestä eteenpäin, sisältönä luopuminen. Vanhuutta ei mainittu ollenkaan. Luennoitsija arveli, että uutta luokitusta tarvittaisiin eliniän noustua niin, että ikääntymisen myönteiset vaiheet ja sisällöt todettaisiin eläkeiän alkuaikoina. 

En ollut kuullutkaan tuollaista luokitusta. Niitähän on monia, kuten että varsinainen vanhuus alkaa 75-vuotiaana.  Erään ikäihmishaastattelun mukaan koettu vanhuus alkaisi 81-vuotiaana. Kolmannen ja neljännen iän käsite on tutumpi. Terveys/sairaus määrittelee iän kokemusta enemmän kuin ikä numerona.

Myöhäisaikuinen, kuulostaa melkein samalta kuin aikuinen, vaikka sisältönä olikin luopuminen. Senköhän luokan olen tähän asti hyväksynyt itselleni, kun en ole oikeasti myöntänyt vanhuuden tunnusmerkkien  lisääntymistä. Nyt kun jalka kipuilee lonkasta sääreen ja valvottaa yöllä, mikään asento ei ole hyvä, on noustava ylös. Otan särkylääkettä ja kipuvoidetta,  laitan puoli kuppia kofeiinitonta kahvia keskellä yötä, juon parvekkeella. Katson vastapäisen ikäihmistalon ikkunoita. Missään ei näy  valoja, nukkuvatko kaikki muut vanhat koko yön, eikö muita mikään valvota?

Tuntuisi helpottavalta unohtaa aktiivisuuteen pyrkivä velvoite itseään kohtaan ja hellittää, antaa olla. Tehdä vain mitä mieli oikeasti haluaa. Olla tekemisensä jo tehnyt, ottaa parvekeikkunoiden pesijä tai antaa lasien harmaantua. On leppoisaa nukahtaa sohvalle iltapäivällä. Hyväksyä uusi ikäkausi. 

Sääriippuvainen

Vaihtelevatko mielialasi sään mukaan? Meteorologinen herkkyys vaihtelee, toiset ovat sääriippuvaisia, toiset melkein immuuneja sääilmiöille. Hiukan sitä on tutkittukin ja eroja havaittu. Aurinkoisuus, kuu, ilmanpaine, kosteus, lämpötila ja tuuli vaikuttavat ihmisiin monin tavoin, aurinkomyrskytkin on mainittu. Aurinko yleisesti piristää. Hellittämätön porotus on kuitenkin monelle ahdistavaa. Jos on sairauksia, vaikutukset tuntuvat enemmän kuin terveillä ja oireet lisääntyvät. Vanhastaan muistetaan vanhusten kolotusten pahenevan säämuutosten edellä. 

Minä taidan olla kovinkin meteomaani, sääriippuvainen. Kun tänä aamuna aurinko tervehti tupaan tullessani, on elämä heti kohdallaan.

Huhtikuun räntää

Hiljaista on, harmaata, räntää satelee viistosti, lumi madaltuu tuvan ympärillä. En ole käynyt ulkona tänään. Pääsiäisaika oli mukava, oli vieraita, oli paljon kuunneltavaa pääsiäisohjelmaa. Vapaa-aikataloissa olivat asukkaat paikalla. Nyt on tiellä  mennyt vain postiauto. Yhden talon tyhjentyminen tuntuu ohi kulkiessa. Sukulaisen kuusi, jota hän ei antanut kaataa, seisoo paikallaan kuin muistomerkki.

Polvi kipeytyy kävelystä. Pyöräily sopisi paremmin, mutta on kylmää ja tuulista, räntää ilmassa. Elämä muuttuu paljon, kun liikunta käy hankalaksi. Jääkaapin ovi käy usein, ajankuluksi. Sisaren kanssa totesimme, että meillä on kuitenkin vielä paljon menetettävää, ennenkuin ollaan siinä vaiheessa, ettei pääse itse kääntymään sängyssä. Se on hyvä huomata.

Tässä olossa ei tarvitse yrittää eikä tehdä mitään. Voi katsella uneliaasti sadetta, lintujen pyrähtelyä puissa, ikkunan avatessa kuulla joutsenten kirkasta kilinää ja tööttäilyä suolla. Oikaista päivälevolle. "Olla olemassa niinkuin Lehtimäki ja Soini", kuten mieheni sanoi. Olla olemassa ilman mitään mainittavaa tarkoitusta ja roolia, vain kantaen hiljaista, vanhenevaa elämää niinkuin näissä muissakin taloissa asuvat, sillä oikeudella, että on annettu elämä elettäväksi. Tai olla pian kuin talon kivinavetan raunio, ennen täynnä karjaa ja lypsytouhuja, nyt entisten polvien muistoa kantamassa.

Virtaavat vedet

Vesien virtaaminen ja solina tai isommassa paikassa kohina ovat kevään ääninä kuin omiakin jäitä sulattelevia. Pyörämatkan päässä Torpalta on joki ja koskikohdassa mylly, jossa isä kävi nuorena miehenä jauhattamassa viljoja. Menen sinne aina kuin isän jalanjäljissä. Juuri nyt joki virtaa runsaimmillaan. Näillä main ei ole tulvia. Meidän pieni luomammekin luo jäitään.

Luonto vapautuu pimeän vallasta ja aletaan odottaa uutta elämää, vihreätä kasvua. Siinä me ihmiset kuljemme mukana. Pääsiäisen ilossa ja toivossa, kärsimyksen ja vapautumisen universaalissa jakamisessa, sanomassa jota pääsiäisajan runsas musiikki syvällisesti kuvaa.

Näkökulma

Korona pitää meidät kotona. Huusholli näyttää liian tutulta, tylsältä, kuluneelta. Yksiössä ei ole paljon muuntelun mahdollisuuksia. Komeron seinän voisi ehkä maalata, mutta ei. Monet kuulemma tekevät remontteja, mutta enhän minä mitään isompaa jaksa ajatellakaan. Päätin vain vaihtaa vähän tekstiilejä, sohvan ja tyynyjen päällisiä. Petasin sänkyni eri tavalla. Tein jalkopäähän tyynyistä lukusopen. Puusohvalla selkä kipeytyy, vaikka pehmikkeitä on, mutta tässä ei kipeydy. Unioppaiden mukaan sänkyä saisi käyttää vain nukkumiseen, mutta nythän olen toisin päin, se on eri juttu. Käperryn nurkkaukseeni, katselen kulmaan, jonne en ole ennen katsellut, taulua joka ei ole ennen ollut edessäni. Se tuntuu yllättävän virkistävältä. Ei tullut vaihtelu kalliiksi!

Taikavuori

Thomas Mannin kuuluisa kirja Taikavuori kertoo Hans Gastorpin  asettumisesta keuhkotautiparantolan hitaasti soljuvaan rytmiin ja toistuvaan aikatauluun. Mann kuvaa ajan kulun elämyksiä. Jos tapahtumia ja vaihtelua on paljon, kuluu aika nopeammin, mutta jälkikäteen se tuntuu pitkältä, täyteläiseltä ajalta. Kun taas elämä on tapahtumattoman samanlaista, aika kuluu hitaasti, mutta jälkeenpäin aika tuntuu kutistuneen ja kadonneen. "Milloin päivät ovat toistensa kaltaisia, ne kaikki ovat kuin yksi ainoa, ja täydellisen yksitoikkoisuuden vallitessa vaikuttaisi hyvin pitkäkin elämä lyhyeltä tuokiolta ja sujahtaisi ohi kuin huomaamatta".

Tämä kuvaus selittänee, miksi monet ikäihmiset kokevat elämän supistuttua, että aika on alkanut kulua nopeasti. 

Meillä on nyt koronan varjossa oma Taikavuoremme elettävänä. Tuntuukohan tämä aika jälkeenpäin lyhyeltä?  Kuinkahan siihen saisi sen taianomaisen mystiikan kuin Mann sai parantolaelämän kuvaukseen?

Kiikkustuolissa

Luin läpi Torppapäiväkirjani vuosilta 1998-2004, eli torppakauden alusta asti. Käsialani on harmillisen huonoa, kun olen kirjoitellut sängyssä maaten, mutta sain selvää. Olin enon kuollessa 53- vuotias. Jaksoimme tosi usein ajaa Espoosta lähes 400 km matkan viikonlopuksikin, molemmat olimme innostuneita puuhamaastamme. Silloin jaksoi vielä touhuta aamusta iltaan. Olin osa- aikavapaalla, 2 viikkoa töissä ja kaksi vapaalla puolen vuoden ajan. Yksi viikko meni muurarin apuna takan purussa ja uuden muuraamisessa, yksi navetan välikattojen purussa naapurin kanssa. Ne sujuivat hyvin.  Useimmat asiat muistan, mutta en muistanut, että niinkin usein ajoin pyörällä kotikylään, kävin hautausmaalla, kiersin järven, kävin keittämässä veljelle ruokia, kävin uimassa, pyöräilin takaisin (yht.40 km). Sitten vielä usein muuta puuhaa, ehkä maalasin seinää tai olin kasvimaalla, illalla seuroihin tai kylään tai saunanlämmitys. Nyt riittää useimmiten yksi ohjelma päivässä. Yllätyin, että useamman kerran kesäisin kirjoitin: Kävin pyörällä kirkolla (yht. 50 km), kävin ostoksilla ja tädin luona ja äitiä katsomassa. Luulin, että tein tuon vain kerran tai kaksi. Hiihtelin peltojen takaisiin metsiin, seurasin moottorikelkkajälkiä. Vieraita oli usein, jouluisin oli väkeä monena päivänä. Vakiovieraista on nyt monta kuollut.

Muutaman kerran kyllä kirjoitin iltamyöhällä sydäntuntemuksista. Oliko niitä jo silloin? Kävelylenkit lyhenivät, kun isovarpaitten nivelet kipeytyvät, nivelrikko ärtyi  ja 2004 pitikin tehdä leikkaus. Väsymys- ja masennuskommentit  liittyivät työkuvioihin ja muuhun elämään, Torpalla olo oli rentouttavaa ja innostavaa, vaikka käynnit olivat työntäyteisiä.

Ehkä on hyvä muistella entisiä aikoja, kun elämä on supistunut. Kiikkustuolissa muistelun aika on nyt. Ennen korostettiin vanhuutta ansaittuna lepoaikana, nyt aktiivisen toimijan aikana. Kumpaa lähempänä on päivän  saavutus, 10 kierrosta suksilla kentän ympäri, puoli tuntia, loppupäivä oleilua? On myönnettävä itselleenkin, ettei ole sama kuin ennen. Mutta elämästä kiitos.

 

Vuodesta toiseen

Kuuntelin Ikis-yliopiston luentoa "Onko entisajan viisikymppinen tämän ajan seitsemänkymppinen"? Laaja vertailu 1910-luvun ja 1940-luvun alkuvuosina syntyneiden välillä kertoi, että monilla mittareilla mitaten nykyiset seitsemän- kahdeksankymppiset ovat paremmassa kunnossa kuin vanhempi vertailuryhmä oli. Kävelynopeus, puristusvoima, kognitiiviset testit  osoittivat, että kaikki tulokset olivat parantuneet, ja erityisesti naisten. Raskas työ, sota-ajat, heikompi ravinto ottivat iän myötä veronsa. Enkä kyllä koskaan nähnyt äitini sukupolven naisia lenkillä, turhaan kävelemässä! Olisipa sitä ihmetelty. Luennoitsija arveli, että tarvittaisiin lisäkäsite keski-iän ja vanhuuden välille ajalle 65-80. Vanheneminen vaivoineen ei ole poistunut, mutta myöhentynyt. Murtumat, kaatumiset aloittavat usein heikentymisajan. Dementian lisääntymisestä ei puhuttu mitään.

Minä olen pitänyt itseäni liikunnallisena ja aika hyväkuntoisena, mutta se onkin kovin suhteellista. Soitin parille ikäiselleni tutulle, joiden kanssa harvemmin soittelen. Toinen tuli juuri 12 kilometrin mäkiladulta hyvissä voimin, toinen tekee kymmenen kilometrin kävelylenkkejä. Enhän minä jaksaisi sellaisia ja nuorempanakin minulle riitti vitosen hiihtolatu.En edes kuvittele vertaavani itseäni häneen, joka päivittäin polkee kymmenien kilometrien pyörälenkin. Huomenna lupasin kävellä tuttavan kanssa, joka helposti tempaisee kymmenen kilometriä vauhdilla. Hän tietää, että tehdään muutaman kilometrin lenkki, hän voi jatkaa siitä. Ennen minua aina moitittiin liian nopeasta kävelystä, nyt mennään ohi. Polvi  haittaa jonkin verran ja sydänjutut rajoittavat,  mutta aika vaatimatonta on liikkumiseni määrä ja kuntoni. Vuodessa on tapahtunut laskua.

Mielialat vaihtelevat. Välillä reipastan itseäni. Jonkinlainen lamaantuminen uhkaa. Pitää tsempata itseään, saada mieltä ja kroppaa liikkeelle. Teen lapsenlapselle lähetettävää synttäripakettia kokoon. Rokotussoittoni tuli ja ensimmäinen rokotus on ensi viikon perjantaina. Ilman koronaa lähtisin silloin synttärimatkalle.

Päivät ovat hiljaisia. Kudon pyydettyjä rannekkeita, avaan radion. Pitäisi kuunnella enemmän radiota. Koronaeristyneenä voi aina rukoilla ja kantaa Jumalan eteen omiensa lisäksi ystäviä ja heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaankin elämän taisteluiden keskellä. 

Yöllä on vilkasta, viime yönkin lyhyinä unijaksoina olin häissä vaatesekoiluineen,  näin tulipalon, meillä oli sukulaisvieraita ja mieheni, jonka näin selvästi, halusi pitää kämmentään koholla istuimenani. Nauroin unessa, että enhän minä keijukainen ole. Niin että aika tasapainoista sosiaalista elämää, vuorokausirytmi vain toisinpäin!

Tyhjä talo

Tuntuu surulliselta, että Torpan lähinaapuri, iäkäs sukulainen, ei enää palaa tupaansa. Hänen elämänsä oli jo vaikeata viimeisen vuoden aikana, mutta hän asui kotona, lisääntyneitä sairaalajaksoja lukuunottamatta. Hän oli sairauksista huolimatta elämänhaluinen ja vakaa. Vaimo on jo kolme vuotta ollut palvelutalossa. Lapset ovat kulkeneet esimerkillisesti vanhempiensa apuna.

Olin heille aina tervetullut ja jatkoin käyntejä viime aikoihin. 

Sauli kulki äitini pyhäkoulussa koko lapsuutensa ja kävi useasti myös minua katsomassa, kun olin vauva. Hän oli 11-vuotias naapurinpoika, kun synnyin ja hän muisti senkin ajan hyvin. Hän oli enoni Veikon luotettu ja auttaja ja tiesi Torpan asiat hyvin. Hän oli alusta alkaen apuna minulle uusien asioiden haltuun otossa. Viime kesänä kyselin katoavaa paikallistietoa, kuten peltojen ja paikkojen nimiä - Riihipelto, Kivipelto, Lassinmäki, Saunamäki. Hän kertoi muutamia vanhoja asioita, jotka vain hän tiesi. Oman elämän kipukohdistakin puhuttiin.

Nyt on taas yksi talo tyhjänä, vähät ihmiset vähenevät kylästä, sukulaiset vähenevät entisestään. On yksi kyläpaikka vähemmän. Hän oli 14. edesmennyt pyhäpostipiirin 14 asutun talon alueelta minun Torppa-aikanani, 23 vuoden aikana. Aluksi joka talossa asui pariskunta, nyt enää kuudessä.

On kuin suuri puu olisi kaatunut maisemasta.

 

Harmaata

Vähän on harmaata tänään ja oli eilenkin. En keksi mitään valokuvakohdettakaan. Maalla niitä aina löytyy helpommin. Elämä on jonkinlaista odotustilaa. En minä sen rokotuksen usko elämääni paljon muuttavan, mutta voisi se soitto jo tulla. Taitaa olla niin, etten loppukuusta ole menossa Helsinkiin synttäreille. Lapsen joululahjat ovat vielä täällä, saa lähettää ne synttäreiksi. Jotkut tuntemani ikäihmiset kyllä tapaavat yllättävän paljon läheisiään, mutta en kai minä tässä vaiheessa tempaise itseäni junaan? Vai kävisikö siinä kuinkaan?

Ovat nämä päivät aika tyhjäkäyntiä, kun ne täyttää vain omalla itsellään ja keksimillään puuhilla. Soitin kaksi puhelua ihmisille, joiden kanssa en ole usein soitellut. Yksi ystävä soitti. Se on virkistävää, voi kuulla toisten elämästä ja voi jäädä joku ajatus. 

Olen pitänyt itseäni liikunnallisena, mutta aika vähiä liikkumiseni taitavat tosiasiassa olla. Fysioterapeutin toteamus lihasten surkastumisesta tässä iässä ei saanut aikaan aktiivisuutta, vaan pikemminkin lannistumista. Tänään oli  parempi päivä, kun tein rauhallisen kävelyn ja sitten saamani vinkin mukaan seniorijumpan ja kehonhuollon Vantaan ilmaisista nettijumpista.

Siniset varjot

Hiihdellessäni hankipelloilla olin vaan niin onnellinen siitä, että lähdin tänne ja pääsin tänne. Turhaan olisin jäänyt koko viikoksi odottamaan koronarokotusta, ei ole soittoa kuulunut. Lumi on kaunista, monen muotoista kidettä kantavaa, kovaa ja pehmeätä uutta lunta. 

Ihminen voi olla levollisesti tässä hetkessä ja samalla kantaa mielessään murheitten ahdingossa kamppailevien tilannetta, saada voimaa luonnon ajattomasta kiertokulusta. Vuosikymmenten aikana on näilläkin pelloilla kannettu ihmisten kaikenlaisia kriisejä ja ajallaan ne ovat jotenkin ratkenneet.

Veikko-eno

Sää on viilennyt, pohjoisen tuuli riipaisee kylmästi aukioilla. Hankihiihtelyni jäi tänään lyhyeksi. Kyllä täälläkin selvästi on sitä Saharan hiekkaa. Ruskehtava pinta erottuu paremmin silloin, kun aurinko ei paista.

Hain vintistä enon päiväkirjat tai kalenterikirjat vuosilta 1990 - 1998. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja vaimonsa kuoltua. Aluksi käsiala on selkeä, viimeisissä näkyy terveyden heikentyminen, kynän otteen haparoituminen. Olen lueskellut muistiinpanoja parikymmentä vuotta sitten ja etsinyt joskus jotain tietoa, mutta nyt luin niitä ajan kanssa. Hän on korjannut joitain kohtia liimaamalla päälle  paperia ja kirjoittamalla selvän merkinnän, kuin olisi ajatellut että joku muukin saa niistä selvän.

Joka päivä on kirjattu sää, päätekemiset, vieraat ja vierailut, puhelut. Hän ei vaikuttanut kovin yksinäiseltä, kun lähes joka päivä kävi minullekin tuttuja sukulaisia ja naapureita. Vaimon sukulaispoikia oli pitempiäkin aikoja apuna ja hän itse kävi naapureissa usein. Joku vei häntä usein hautausmaalle, hänellä kun ei ollut autoa.  Merkinnöistä piirtyy  kuva sen ajan tiiviistä sosiaalisesta kyläelämästä. Valtaosa mainituista ihmisistä on jo edesmenneitä tai eivät ole enää liikkeellä. 

Hän hoiti taloa ja tilaa huolella, äestämiset ja viljankorjuut, risusavotat, lumenajot, ruohonleikkuut ja haravoinnit on kirjattu tarkkaan. Tuona aikana hän laittoi kuitenkin pellot pakettiin, kesannolle. Monessa asiassa hän osti naapureilta  työ- ja remonttiapuja. Ja siivoukset, hän oli supersiisti. Ihmetyttää, miten hän sai kotipalvelusta siivousapua, vaikka pystyi ulkotöihin ja siivosi usein itsekin.  Aika usein oli kaksi kodinhoitajaa siivoamassa 2 - 6 tuntia. Pestiin ikkunat kaikin puolin, vaihdettiin kesä- tai talviverhot, matot olivat ulkona. " Nyt on puhrasta". 

Lääkärissäkäyntejä oli paljon, taksikyytejä usein noin 40 vuodessa. Rytmihäiriöt ja sokeritaudin seuranta olivat aluksi käyntien syinä, sitten yhä useammin jalkaongelmat, jotka johtivat amputaatioon ja pyörätuoliin. Proteesikin laitettiin, mutta se ei onnistunut hyvin, kipua oli paljon. Toisen jalan toimiessa hän kuitenkin pärjäsi kotona, imuroi, poimi viinimarjat ja haki puita tupaan.

Kun jotain vaihdettiin talveksi tai kesäksi, hän kirjasi aina tulevan ajan kysymyksen :" Missä kunnossa mahdan olla, kun keinu taas haetaan keväällä, onko Veikko ottamassa". Vuoden 1998 keväällä hän ei ollut enää ottamassa keinua vajasta. Toinenkin jalka oli menossa kuolioon ja niihin komplikaatioihin hän menehtyi vähän alle 75- vuotiaana. Hänelle olisi ollut liian vaikeata joutua asumaan muualle, kun tämä kotipaikka ja sen ylläpito oli hänelle kaikki kaikessa. Viimeisiin asti hän suunnitteli aina jotain remonttia ja maalautti ikkunanpuitteet viimeisenä keväänään, kipujen keskellä. Hän oli seurallinen, positiivinen ja lapsirakas ihminen. Omien lasten puute oli hänelle elämän kova kolhu. Minä olin kummitytär. Olisi pitänyt useammin käydä. Näen itseni istumassa tuossa sivupenkillä, ohikulkumatkalla, pari kertaa vuodessa. Mutta hauska oli aina käydä.

Muistoteoksi pöllyytin matot lumessa ja pesin lattiat.

Lumikristallit

Aamulla oli -4 astetta ja hankikeli, ei kelkan-, mutta suksenkestävä. Hiihtelin lähipelloilla, katsastin rakennusten takakatot, lumilevyjä on putoillut ja räystäät ovat kovan paineen alla. Kauempana metsän laidassa näin ilveksen ja ketun jälkiä. Talon ympärillä on paljonkin jäniksen jälkiä. 

Ensisijaisesti ihailin valon kirkkautta ja miljoonien lumikristallien kimallusta pelloillani. Tunsin syvää iloa olemassaolosta ja tästä paikasta. Elämä tuntui taas elämisen arvoiselta.

Pelloillani. Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatuksissani sanoa niin. Yli kaksikymmentä vuotta ne ovat olleet enon ja isoisän peltoja ja paikkoja. Olen saanut tämän, tuntuu että ilmaiseksi, mutta ei se ihan niinkään ole. Perintö- ja kiinteistöverot, laajahkot pintaremontit ulkona ja sisällä, konehankinnat, sähkölaskut, vakuutukset ja muut ylläpitokustannukset muodostavat kyllä summan, jolla olisi viettänyt lomia hienoissa paikoissa ja nähnyt maailman ihmeitä. Eikä muu kuin käyttöarvo säily, sekin vain jos on käyttäjiä. Uusia korjaustarpeita syntyy. Syrjäkylän paikoista ei täällä

paljon makseta, jos kaupaksi saadaankaan. Syntymäkodin ylläpito on valinta, vaikka alunperin ei omani, vaan enon yllätysvalinta. 

Voi olla, että ilman tätä olisin kuitenkin haikaillut paikkaa kotiseudulta, etenkin lapsuuden kotikylästäni eli viereisestä kylästä. Siellä ne kuutamon, tähtitaivaan, hankikelien ja järven pohjamuistot ovat syntyneet. Niissä elementeistä on edelleen merkillisen vahvasti iloni aiheet. Portailtamme katsoen Otava oli samassa asemassa kuin Torpan portailtakin, ovi aamuaurinkoon. Muistan, kun pakkasiltana kävelin Maritan kotoa parin kilometrin matkaa kotiin ja suutarin kohdalta avautui kuutamomaisema alaspäin viettäville hangille. Suutarin riihessä oli hiljattain ollut ruumis, jolla pelottelimme toisiamme. Katsoin maisemaa: " Kuu paistaa heliästi, ruumis ajaa keviästi, etkös elävä pelkää". Piti lähteä juoksuun. Se taisi olla erityisen  läsnäolon hetki, kun se piirtyi mieleeni pysyvästi.

p

Lumen tuoksu

Oikeastaan ajattelin pysytellä talviboksissani, kunnes saan koronarokotteen. Minulle soitetaan maaliskuun aikana ajanvarauksesta, sellaisen tekstiviestin sain.

 Kun ex-naapurit soittivat ja tarjosivat kyytiä, päätin kuitenkin pienen empimisen jälkeen lähteä "hiihtolomalle" kuten hekin. Kyyti ovelta ovelle, maskin alla,  on luksusta minulle tavaroiden kanssa ja he saavat bensarahat. Tuo empiminen on kyllä lisääntynyt iän mukana, yli yön piti vatvoa, lähtisikö vai en. Lähdin katsomaan kattojen lumitilannetta hyvän sääennusteen kannustamana. Täällähän minulla on vielä jotain virkaa, talon kaitsijana.

Eli täällä taas! Lumet lohkeilevat, valuvat ja putoilevat tömähdellen tai jymähdellen  katoilta, vesipisarat tippuvat. Kattotimpuri oli käynyt avaamassa lumiesteen molemmille puolille urat, että lumi pääsee siitäkin. 

Sulava lumi tuoksuu, viittaa kevääseen. Piha ja tiet ovat liukkaita. Lumilapion ja sorkkaraudan avulla sain auki sen vajan oven, jossa kelkka oli. Sen avulla pystyy liikkumaan mukavasti.

Oletteko kutoneet kaksinkertaisia lapasia? Minulle tuli sellainen nyt vasta mieleen ja netisthän löytyi ohje, jossa kudotaan yhtä aikaa ulko- ja sisäpuolta. Ei se ole vaikeata, mutta hidasta. Kuinka olen pärjännyt ilman internettiä, kuitenkin suurimman osan elämääni?

Nyt saa kuunnella yön aikana lumien tömähtelyä katoilta. Se on aina minusta ollut hyvä  ääni, katot vapautuvat. Tulee muistoja mieleen, kun sitä ennen yhdessä kuunneltiin.

Ja illan tummumisen yllätys: taivaalla täysikuu! Kannatti tulla.

Haalistuminen

Tein syntymäpäivänäni lapsenlapselle kertomuksen niistä seitsemästä  vuosikymmenestä, joita olen vanhempi kuin hän, kymmenvuosittain päätapahtumat. Katsellessani videota en ollut tunnistaa itseäni: harmaantunut, löystynut, valahtanut naama ja pää siinä puhui. 

Niinhän se elämä vierii, kaikki aluksi kukoistanutkin hiipuu ja  haalistuu, ränsistyy, painuu maata kohti,  lopulta uupuu pois. Vaikea ajatella, että eloisa, energinen pikkutyttökin on siinä samassa ajan virrassa kuin minä ja tulppaanit.