Erakkona

Olen viettänyt kaksi leppoisaa viikkoa erakkona omassa hiljaisuudessani, luonnon rauha ympärilläni. Erakkona olen tietysti ollut talvikodissanikin, ei vieraitten ihmisten näkeminen kadulla seuraa ole. Täällä maalla olen katsellut valon lisääntymistä, seuraillut ja ruokkinut  pihapiirin lintuja.Tiheässä kuusessa pesii pikkulepinkäinen, jollaista en ole ennen nähnytkään. Huonolaatuinen kuva on otettu ikkunan läpi, erotat kotieläimeni kuitenkin.

En ole tehnyt juuri mitään. On ollut kylmää, talon varjoissa on vieläkin lunta. Tähän aikaan vuodesta ulkona ei ole paljon tekemistäkään, kun en juurikaan haravoi olkapään takia. Varon kipeätä polveani enkä ole lenkkeillyt. En ole viitsinyt lämmittää ulkosaunaakaan.Pyöräily sopii ja olen päivittäin ajellut noin kymmenen kilometriä. Tänään ajelin hiukan rohkeutta kysyvän metsätien, siis karhu tai susi mielessäni. Jumppakaan ei sovi, paitsi asahi (Vantaan jumpat). Olen lukenut tai kuunnellut kirjoja Book beatistä ja katsonut Netflixistä elokuvia, molemmat puhelimella. Käy se niinkin. Kuuntelemalla osaan seurata vain asiatekstiä kuten Tommi Hellstenin "Enää en pelkää". Romaaneissa kuultu tuntuu etenevän liian hitaasti, on vaikea hahmottaa. Ehkä vielä opin. Pari vanhaa oikeata kirjaakin on löytynyt, kuten kiinnostava "Kaarina Hannuntytär", Juhana-herttuan "avovaimo" 1500- luvun Turun linnassa.  (Kaarina Maununtytär oli Erik-veljen puoliso). Puhelu tai kaksi päivässä, parin ystävän tapaaminen. Pullakahveja joka päivä.

Leppoisaa vanhuutta, hyväksyn sen jo aika pitkälle. Voi ajatella, että saan nauttia siitä, mistä voin. Voin olla laiska tai en jaksa enempää, en ole entiseni.  Kuuntelin sydänviikolla Sydänliiton luentoa eteisvärinästä. Luennoitsija mainitsi useaan kertaan lääkkeen ja toimenpiteen, jota ei voi käyttää vanhoille eli  yli 75-vuotiaille. Heidän elimistössä ei enää kestäisi sitä. Ai minuako tuo koskee? Sisimmässäni elättelen ajatusta, että en ole oikeasti vanha, kunhan polvi paranee ja sydän ei reistaile. Televisiosta katsoin laihaa miestä hoitopaikan käytävällä. Hitaasti hän pyöritti pyörätuoliaan, pissapussi riippui tuolinselästä. Olenko minä joskus tuossa tilassa? Voiko tuo todella koskea minua? En usko, vaikka tiedän. Suojamekanismit toimivat vielä. Elämänpyörä pyörii omaa kierrostaan, ihminen sopeutuu hitaasti siihen mihin on pakko.  

Olen monasti miettinyt erään minua nuoremman ja terveen  pariskunnan päätöstä myydä aikanaan kotinsa ja muuttaa yhdessä yksityiseen palvelutaloon, käyttää varansa hoitoonsa niin ettei kummankaan tarvitse tulla omaishoitajaksi tai lähiomaisten nähdä päivittäistä vaivaa ja huolta. Minä en pysty ajattelemaan niin pitkälle.

Talvikotini, joka oli lievän koronan sairastupana, on nyt vapautunut. Lähiaikoina on tulossa  mieluista sosiaalista elämää ja kulkuneuvoja. Kuinkahan jaksan? Sitä kysymystä ei ollut ennen.