Väriterapiaa

Ihana syysviikko on täydentänyt vaihtelevan kesän. En saa kännykälläni ruskan täyttä hohtoa esiin, mutta näettehän kaikki ympärillänne luonnon loiston ennen värien sammumista.
Löysin mahtavan puolukkapaikan. Nuo sangolliset on haettu tunnissa. Kuivaa, hyvää marjaa on mukava perata pihapöydän ääressä istuen. Puolukkaa  on riittänyt jaettavaksi. Tänään odotan aurinkoa, että metsä taas kuivahtaisi eilisen märän sumupäivän jälkeen, ennenkuin menen jatkamaan. Omenia on liikaa. Uusi omenaohjeeni on uuniomenasose, helppoa ja hyvää. Olen jakanut omenaa naapureille ja silti suurin osa jää metsän peuroille kärrättäväksi. Saisi tulla poimimaan! Se huolestuttaa, että viljapellot ovat vieläkin korjaamatta.


Talvipesään siirtyminen lähestyy. Illalla ympäristö pimenee yhä aikaisemmin. Taas melkein yllättää se, että pimeän tulo täytyy ottaa huomioon. Olen nauttinut tästä kesästä. Oli monia aurinkoaamukahveja tuvan portailla, oli kauniita auringonlaskun maalaamia puunlatvoja illalla, oli voimia puuhailla ulkona. Luin jostain lauseen, että aivot tarvitsevat kaksi vuotta tottuakseen uuteen elämänvaiheeseen. Ehkä siinä on perää, ehkä aivoni ovat sopeutuneet yksin elämiseen. Ei enää me, vaan minä.Tunnen monesta asiasta iloa ilman tietoista ponnistusta. Iltaisin katson kuitenkin aina aurinkovalojen syttymistä pimeään. Hän aina hankki ja asetteli niitä. Ostin uudet valot hänen muistokseen.

Sadonkorjuuta

Palasin tänään Helsingin reissulta ihaillen kaunista ruskaa auringonpaisteessa. Avulias ystävä kuljetti junalta perille. Hyvä viikko takana ihanan lapsen ja perheensä kanssa. Aina pitää ehtiä myös musiikkitalolle. Ilmaiset päiväkonsertit sopivat ohjelmaan tälläkin kertaa.
Lapsen kanssa nostettiin kahden siemenperunan sato.
Retromummolla on toinenkin rooli: tulen opettaneeksi lapselle videoiden klikkailua iPadilta. Muutoin heillä ei sitä harrasteta.

Ei se oman tahdon harjoittelu niin helppoa ole, usein suorastaan kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua. Metrossa kuulutettiin Siilitie. Lapsi ilmaisi ponnekkaasti: -Ei ole Siilitie. Vaikuttikos se mitään? Ei tietysti, vähän vinoja hymyjä vain. Kehitä siinä sitten oma tahto!

Torpalla odottivat omenat maassa ja puussa, Laviakaan ei aivan kypsää vieläkään. Puuhellaa kun piti lämmittää joka tapauksessa, niin pilkoin saman tien puolitoista sangollista kattilaan (kuorineen, siemenkodat pois), kiehauttelin, lisäsin vähän sokeria kun eivät ole kypsiä, kanelia, vaniljasokeria, ja tehosekoittajalla muusiksi. Jauhoin kuivuneet pihlajanmarjat punertavaksi jauheeksi, aika pahan makuista, mutta kai terveellistä. Hellanuuni kypsyttää samalla omena-kaurapaistoksen.
Puolukkaa, omenoita tällä viikolla, pientä sadonkorjuuta. On ihanaa, jos tämä upea syyssää jatkuisi, niin viljelijät saisivat pellot korjatuiksi, nämä meidänkin vuokrapellot.

Riskien maailma

Minun sukupolveni kasvoi sodanjälkeisessä niukkuudessa, mutta nyt tuntuu, että turvallisessa maailmassa. Toki sotien jäljet ja muistot  ja sodan mahdollisuus olivat olemassa, mutta lähimaailma oli yksinkertaisempi ja puhtaampi  kuin nykyhetken lapsilla, metsästä ja luonnosta alkaen. Ei tarvinnut pelätä karhuja eikä ollut hirvikärpäsiä eikä punkkeja. Liikennettä oli vähän ja me lapset saimme maalla kulkea vapaasti naapurista toiseen ja ajaa aikuisten pyörällä pitkin maantietä.  Jos ihmisiä piti pelätä, se oli joku tietty outo kyläläinen tai vakiokulkumies. Alkoholia käyttivät vain kylän tietyt miehet, jotka istuivat ajoittain metsässä ryyppäämässä ja puhumassa sodasta. Ovet olivat auki, pyöriä ei lukittu, yöksi sentään pantiin yleensä ovi  reekeliin. Minua harmittaa jatkuva kaiken lukitseminen.

Suurin asia on tietysti terrori, joka on koskettanut meitä vasta lähivuosina. Sitä on maailmassa toki ollut kauan, mutta ei lähellä. Kasvavien lasten maailmankuva on uhkaa ja riskejä täynnä. Ajatteleva nuori joutuu muodostamaan kantaa ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon, islamiin, monenlaisiin vähemmistöihin, arvioimaan terroriteon riskipaikkoja. Internet tuo kaiken lähelle. Riski voi olla omassa koulussakin tai koulumatkalla. Minua järkyttävät nuorten tyttöjen raiskaukset ja hyväksikäyttö.
Kotiväkivaltaa on aina ollut, mutta alkoholinkäytön ja huumeiden hurja yleistyminen vaikuttaa yhä useampien lasten kotiturvallisuuteen ja nuorten omaan elämään. Mitähän minä ajattelin 12-15-vuotiaana? En muista kuin tykkäämisjuttuja ja murrosikäistä uhmaa. Muistanko väärin?

 Minulta ovat ehkä muutenkin matkustushalut huvenneet, kuljen lähinnä vain Torppa- mummanpesä- "intervallikoti"- kolmion välejä,  mutta ajatus jatkuvasta riskin tietoisuudesta lentokentillä, kulkuvälineissä ja matkakohteissa vie loput lähtöhalut. Ihmettelen miljardien ihmisten matkustusvirtaa.
Eihän maailma ole pohjolassakaan turvallinen ollut, kun ajattelee satojen vuosien ajalta sotia, ryöstöretkiä ja nälänhätää, mutta oma kokemus ja ajatus lasten maailmasta on muuttunut. Täytyy usein panna kädet ristiin ja kutsua enkeleitä lasten suojaksi. Lapsenlapsi nukkuu päiväuntaan, mumma odottelee hänen heräämistään. Sitten mennään katsomaan, löytyykö keväällä takapihan nurkkaan piilottamiemme kolmen perunan kohdalta uusia perunoita.Ensin vain vatkataan vispipuuro.

Odottajat

Oho, tänään postiauto pysähtyi meidän laatikolla!

Muistatko?

Olen viettänyt hiljaista viikkoa. Flunssa tokeni alkuunsa, mutta on ollut viileää, sumuista ja hämärää. Olen lämmitellyt tupaa ja ollut aika paljon yksin. On päiviä etten ole tavannut ketään enkä joka päivä ole puhunut puhelimessakaan. Olen lepäillyt ja odotellut puolukan ja omenan kypsymistä. Kahtena päivänä olenkin nyt käynyt marjassa tuolla kosteilla, kylmillä rinteillä. Sato on täällä niukanlainen eikä aivan kypsä. Samalla katselen ympäröiviä viljapeltoja, joilta ei vieläkään ole päästy satoa korjaamaan. Siinä on kysymys viljelijän toimeentulosta eikä harrastuksesta.

Muistini on ollut viime päivinä jotenkin tahmea ja  hidasteleva, siis ainakin nimimuisti, koskien lähinnä julkisia henkilöitä. Ensimmäistä kertaa tapahtui, että en muistanut nimeä, jonka olen tiennyt aina. Hain yhden lapsuusrannan nimeä, sen matalan, ihanan hiekkarannan, joka on Putusen ja Ketolan välissä ja jossa harvemmin käytiin. Isä siellä kävi uimassa heinätöitten välissä. Huolestuttavaa. Piti kysyä seuraavana päivänä naapurintytöltä: Nuottaniemi! Sen muistin, että siinä on n.

No tämähän on tuttua meille ikäihmisille, ainakin monille, mutta kirjoitan siksi, että yksi kokemus kirkasti muistini pitkäksi aikaa. Maaliskuussa olin työpaikkani eläkeläisjuhlassa, jossa minua oli pyydetty kertomaan syksystä 1989, jolloin tämä eläkkeelle lähtijä tuli töihin. Valmistelin kevyesti tarinan tulokurssista ja sen aikaisesta työtilanteesta, jotka helposti muistin. Paikan päällä, juhlasalissa, jossa kokouksia ja kursseja siihen aikaan pidettiin, mieleeni avautui huikean paljon liki kolmenkymmenen vuoden takaisia asioita, joita en ole ajatellut ainakaan kymmeneen vuoteen. Kerroin siinä puhuessani osan niistä. Olisin voinut jatkaa muistelmia vaikka kuinka laajasti, koska aivan kuin elin sitä aikaa, mutta olihan puheelle pantava raja.

Tämä mieleen palautuminen oli hienoa, mutta siitä seurasi myös yleinen muistin piristyminen. Kuukausikaupalla, näihin asti, muistin vaivattomasti nimiä. En toki odota itseltäni liikoja, koska nimimuistini on jo koululaisesta saakka ollut valikoiva, lähinnä vain välttämättömät aktiivimuistiin varastoiva, mutta nyt muistin näyttelijöiden ja kirjailijoidenkin nimiä hyvin.
Elelen lähellä ensimmäisten parinkymmenen vuoteni maisemia, mutta sitä seuraaviin yli neljäänkymmeneen vuoteen on niukasti kosketusta. Nekin vuosikymmenet ovat siis vielä tallennettuina päässäni. Menneisyysmatkailu ja muistelu siis ravistivat aivojeni muistipaikoista pois tahmaa, hämähäkinseittiä ja sumua. Mitä tästä pitäisi ikäihmisen päätellä? Millainen elämäntapa pitäisi vanhuksen aivot toiminnassa?

Syyspesä

Taisin vähän vilustua, kun kastuin märissä metsissä, kurkku on karhea. Ulkona on  kosteaa, sumuista, hämärää. Nyt on ihana pysytellä lämpimässä, tehdä pesää tännekin!

Kyllä maalla on mukavaa!

Pieni kierros ympäristössä sateitten välillä: Puhtaita pihlajanmarjoja kuivamaan ja pakastimeen, vähän kantarellia, omaa perunaa, käsin valitut puolukkamaistiaiset. Ja kypsymistä odottava omenarunsaus ohi kulkiessa. Tuli puuhellaan, perunat kiehumaan ja yhden hengen kantarellikastike tulemaan. Mieleni kiittää ja iloitsee syksystä!

Rauha heidän muistolleen

Kaksi suruviestiä on viime aikoina elänyt mielessäni.
Ensimmäinen on Pertti Alajan kuolema. Hän oli viimeinen esimieheni kymmenen vuotta sitten lyhyen aikaa. Tulimme hyvin toimeen. Hän oli minua kohtaan niin kannustava ja rohkaiseva, että ajattelin: Mitähän minusta olisi voinut tulla, jos olisin kohdannut sellaista aiemmin? Opin kuinka hänen kanssaan toimitaan, vaikka kaikki eivät sitä osanneet. Kun luin toukokuussa lehdistä hännen sairaudestaan, lähetin hänelle sähköpostia ja kerroin kiitokseni. Hän vastasi ja kertoi syöpänsä kulun. Vaihdoimme vielä kuulumisia molemmin puolin. Hän odotti leikkausta toiveikkaana, mutta sitten ilmaantui surutieto lehtiin. Olen iloinen, että sanoin sanani hänen eläessään.

Hän oli antanut minulle 2007 julkaistun runokirjansa "Hyvää yötä, Kleopatra". Nyt vasta huomasin, että yksi sen osastoista käsittelee kuolemaa.

Puhuttelevin on lyhyt runo.
"Suru tulee eletystä kuolemasta."

Toinen runo:
"Kysyn vastakuolleelta miltä tuntuu.
Keltaiset muistot pyörivät
          kuin mereltä puskeva pyrylumi.
Rutistan hiutaleita hellästi.
Untuvaa, karitsan suortuvaa."

Toinen ilmoitus koski kotikylän naapurinäitiä, viimeistä heistä. Kävimme sisareni kanssa hänen luonaan edelliskesänä ja sitä edellisenä kutsuimme hänet kotimökkiimme kahville. Hän oli iäkäs, 91-vuotias ja asui loppuun saakka kodissaan yksin, lastensa tukemana. Hän oli uskomattoman viisas, valoisa,  tyyni, myönteinen, hyväkuntoinen ihminen, vaikka elämässä oli alusta asti ollut myös vaikeuksia ja köyhyyttä. Kävimme sisareni kanssa tyttären luona osanottokäynnillä. Muutamat viime päivät Aili oli sairaalassa, jossa vasta selvisi, että hänellä on laajalle levinnyt vatsasyöpä. Hän halusi tutkimukset: "Haluan tietää, mihin kuolen." Viimeisillä voimillaan hän hyvästeli läheisiään sairaalassa ja puhelimessa ja levitti loppuun saakka ympärilleen lempeätä valoa. Hänen kuolemansa oli kaunis. Pian on viimeinenkin naapurinäiti tavattavissa vain kotikylän hautausmaalla.

Hyvä minä!

Kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, puolustan itsekehuani. Olen viime päivinä raivannut sotkuisena rehottavan vadelmapuskaston uuteen kuntoon. Eilen leikkasin oksasaksilla pois marjoneet varret ja kannoin puitten taa. Sitä oli paljon! Ranteet ja peukalot särkivät illalla. Tarvittiin kipuvoidetta ja infrapunahoitoa. Tänään hakkasin rautakangella reiät maahan ja istutin koloihin heinäseipäitä. Yhden rivin olin tehnyt jo aiemmin, kun marjaoksat makasivat maassa. Vedin rautalankaa seipäästä toiseen ja näin tein kaksi riviä, joiden välissä on käytävä. Melkein kuin viinitarha! Rautalangat eivät kyllä erotu isosta kuvasta.
Näin tulivat enon heinäseipäät ja rautalankakieppi ladon seinältä käyttöön. Aika tavaran kaupitsee! Kyllähän se rautakangen survominen tuntui miesten työltä, mutta kun ei ole ketään ilmaantunut tähän miesten töitä tekemään, täytyy tehdä itse!

Toissapäivänä hoikensin reippaasti laajoina rehottavat
viinimarjapensaat. Niin tein  viime syksynäkin ja silti lamosivat. Täällä on helppo karsia oksia, toisin kuin taajamapihoilla, kun voi kantaa kaikki metsään tai ladon taa. Näin lankomiehen luona ihanaa, isoa viinimarjaa, lajiltaan kai Pohjolan jättiläinen, mutta sitä ei saa ainakaan tältä paikkakunnalta. Siihen vaihtaisin mielelläni.

Syystyöt eivät ole ohi, vaikka muutaman viikon päästä olisi aikomus siirtyä talvipesään. Omenapuissa on niin paljon omenia, ettei ole koskaan ennen ollut. Oksia on pitänyt tukea, etteivät katkeaisi. Ne ovat kaikki vielä raakoja. Ehtivätkö kypsyä ennen pakkasten tuloa? Mitä niiden kanssa teen? Puolukatkin  ovat vielä metsässä. Raakana en niitä poimi.

Kahden päivän kesä

Nyt vasta tulin saarimökille, jonne yleensä olen tullut jo toukokuussa ensikäynnille. Olen luopunut jo hallintaoikeudestakin, mutta yhtä tuttu tämä kallioinen saari on silmälle ja jalalle kuin ennenkin. Juuri nyt tulo loksahti kohdalleen säitä ja kyytejä myöten. Tuuli tyyntyi saunaa lämmitellessäni ja päivä pimeni kullanhohtoisen iltataivaan jälkeen täyden kuun kuutamoksi ja tähtitaivaaksi. Maiseman ja mökin vaikutelmat ovat imeytyneet minuun kolmenkymmenen vuoden aikana. Lyhytkin käynti avaa ikkunat kaikkiin tämän vesi- ja luontohoitolan kesiin.