sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Muistatko?

Olen viettänyt hiljaista viikkoa. Flunssa tokeni alkuunsa, mutta on ollut viileää, sumuista ja hämärää. Olen lämmitellyt tupaa ja ollut aika paljon yksin. On päiviä etten ole tavannut ketään enkä joka päivä ole puhunut puhelimessakaan. Olen lepäillyt ja odotellut puolukan ja omenan kypsymistä. Kahtena päivänä olenkin nyt käynyt marjassa tuolla kosteilla, kylmillä rinteillä. Sato on täällä niukanlainen eikä aivan kypsä. Samalla katselen ympäröiviä viljapeltoja, joilta ei vieläkään ole päästy satoa korjaamaan. Siinä on kysymys viljelijän toimeentulosta eikä harrastuksesta.

Muistini on ollut viime päivinä jotenkin tahmea ja  hidasteleva, siis ainakin nimimuisti, koskien lähinnä julkisia henkilöitä. Ensimmäistä kertaa tapahtui, että en muistanut nimeä, jonka olen tiennyt aina. Hain yhden lapsuusrannan nimeä, sen matalan, ihanan hiekkarannan, joka on Putusen ja Ketolan välissä ja jossa harvemmin käytiin. Isä siellä kävi uimassa heinätöitten välissä. Huolestuttavaa. Piti kysyä seuraavana päivänä naapurintytöltä: Nuottaniemi! Sen muistin, että siinä on n.

No tämähän on tuttua meille ikäihmisille, ainakin monille, mutta kirjoitan siksi, että yksi kokemus kirkasti muistini pitkäksi aikaa. Maaliskuussa olin työpaikkani eläkeläisjuhlassa, jossa minua oli pyydetty kertomaan syksystä 1989, jolloin tämä eläkkeelle lähtijä tuli töihin. Valmistelin kevyesti tarinan tulokurssista ja sen aikaisesta työtilanteesta, jotka helposti muistin. Paikan päällä, juhlasalissa, jossa kokouksia ja kursseja siihen aikaan pidettiin, mieleeni avautui huikean paljon liki kolmenkymmenen vuoden takaisia asioita, joita en ole ajatellut ainakaan kymmeneen vuoteen. Kerroin siinä puhuessani osan niistä. Olisin voinut jatkaa muistelmia vaikka kuinka laajasti, koska aivan kuin elin sitä aikaa, mutta olihan puheelle pantava raja.

Tämä mieleen palautuminen oli hienoa, mutta siitä seurasi myös yleinen muistin piristyminen. Kuukausikaupalla, näihin asti, muistin vaivattomasti nimiä. En toki odota itseltäni liikoja, koska nimimuistini on jo koululaisesta saakka ollut valikoiva, lähinnä vain välttämättömät aktiivimuistiin varastoiva, mutta nyt muistin näyttelijöiden ja kirjailijoidenkin nimiä hyvin.
Elelen lähellä ensimmäisten parinkymmenen vuoteni maisemia, mutta sitä seuraaviin yli neljäänkymmeneen vuoteen on niukasti kosketusta. Nekin vuosikymmenet ovat siis vielä tallennettuina päässäni. Menneisyysmatkailu ja muistelu siis ravistivat aivojeni muistipaikoista pois tahmaa, hämähäkinseittiä ja sumua. Mitä tästä pitäisi ikäihmisen päätellä? Millainen elämäntapa pitäisi vanhuksen aivot toiminnassa?

2 kommenttia:

  1. Minua on jotenkin ärsyttänyt senioritoimintaan pesiytynyt muistelemisen into. Postauksestasi sain viimein jonkinlaista valaistusta siihen, mihin tuo into perustuu.
    Elämäntarinan merkintöjen työstäminen on kyllä synnyttänyt sen oivalluksen, että jokaisella tekstin läpi käymisen kerralla aukenee uusia muistoja paikoista, ihmisistä, tapahtumista.
    Työmuistin pintavaahdosta karisseita nimiä on joskus vaikea palauttaa. Osa keskustelustamme kotona muodostuu lausahduksista: luin jostakin...en nyt muista mistä... - tai - milloin se oli, kun...
    Erityisen vaikeaa on hahmottaa kauanko jostain tapahtumasta on aikaa. - Oliko se viime vai toissa kesänä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on kalenteri lähinnä entisten tapahtumien muistamista varten, aivan viime ajoiltakin. Usein selaan: koska se olikaan? Uusia muistettavia on niin vähän, että muistan ne.

      Poista