Hyvä minä!

Kukas se kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse, puolustan itsekehuani. Olen viime päivinä raivannut sotkuisena rehottavan vadelmapuskaston uuteen kuntoon. Eilen leikkasin oksasaksilla pois marjoneet varret ja kannoin puitten taa. Sitä oli paljon! Ranteet ja peukalot särkivät illalla. Tarvittiin kipuvoidetta ja infrapunahoitoa. Tänään hakkasin rautakangella reiät maahan ja istutin koloihin heinäseipäitä. Yhden rivin olin tehnyt jo aiemmin, kun marjaoksat makasivat maassa. Vedin rautalankaa seipäästä toiseen ja näin tein kaksi riviä, joiden välissä on käytävä. Melkein kuin viinitarha! Rautalangat eivät kyllä erotu isosta kuvasta.
Näin tulivat enon heinäseipäät ja rautalankakieppi ladon seinältä käyttöön. Aika tavaran kaupitsee! Kyllähän se rautakangen survominen tuntui miesten työltä, mutta kun ei ole ketään ilmaantunut tähän miesten töitä tekemään, täytyy tehdä itse!

Toissapäivänä hoikensin reippaasti laajoina rehottavat
viinimarjapensaat. Niin tein  viime syksynäkin ja silti lamosivat. Täällä on helppo karsia oksia, toisin kuin taajamapihoilla, kun voi kantaa kaikki metsään tai ladon taa. Näin lankomiehen luona ihanaa, isoa viinimarjaa, lajiltaan kai Pohjolan jättiläinen, mutta sitä ei saa ainakaan tältä paikkakunnalta. Siihen vaihtaisin mielelläni.

Syystyöt eivät ole ohi, vaikka muutaman viikon päästä olisi aikomus siirtyä talvipesään. Omenapuissa on niin paljon omenia, ettei ole koskaan ennen ollut. Oksia on pitänyt tukea, etteivät katkeaisi. Ne ovat kaikki vielä raakoja. Ehtivätkö kypsyä ennen pakkasten tuloa? Mitä niiden kanssa teen? Puolukatkin  ovat vielä metsässä. Raakana en niitä poimi.