Muistivihosta

Kiitos teille kaikille, jotka olette lähettäneet minulle sähköpostia ja kertoneet omista muistoistanne! Koulukaverini Leena oli löytänyt ensimmäiseltä oppikouluvuodelta muistivihon, josa oli minun piirrokseni ja värssyni! Rajasin kuvista pois nimeni ja syntymäaikani. Lisäksi hänellä on isänsä peruja  kirjailija Martta Haatasen kirjoittama kirja "Kirkastettu sydän", joka on elokuvan pohjana. Siitä en tiennyt. Pappilan perheen sotatarina on kovin koskettanut ihmisiä.

Neljäkymmenluvulla

Katsoin naapurini kanssa hänen tallentamansa vanhan elokuvan  Kirkastettu sydän. 
Se kertoo kirkkoherra-runoilija Väinö Havaksen ja hänen suuren perheensä elämästä jatkosodan aikana siihen saakka, kun jännityksellä pelätty viesti tuli. Tytär Mirkku Havas-Kallion haastattelu oli 10.11.-18 Keskisuomalaisessa. Tytär on koko ikänsä pohtinut syytä siihen, miksi kymmenen lapsen isä lähti vapaaehtoisesti vielä sotaan. Elokuva antaa siihen vastauksen. Velvollisuus isänmaata kohtaan oli voimakkain eetos.
Vuonna 1943 tehty elokuva sopi tähän minulla näköjään meneillä olevaan historiaboomiin. Filmin rytmi on hidas ja viipyilevä, sisäisille tunnoille tilaa antava ajankuva, suuressa perheessäkään ei kuvata mitään kiirettä tai hälinää. Elokuva on viimeksi esitetty televisiossa 18.10 tänä vuonna, mutta sitä ei enää löydy Yle Areenasta.
Naapurini muistaa, kuinka heidän ollessaan aamiaispöydässä polkupyörää taluttava kirkkoherra kääntyi heidän pihaansa. Ensimmäisellä kerralla viesti oli veljen haavoittuminen, sitten toisen veljen kuolema. Minun lapsuuskotiini oli tullut viesti pojan, setäni, kaatumisesta. Minä kuulin näistä myöhemmin kerrottavan.

Viisikymmenlukua

Tilasin kirjastosta miehen ystävän ja puoluekaverin, Martti Puran, kirjoittamia kirjoja "Miehen tie: Viisikymmenluvun lapsi ja toisena Kuusikymmenluvun nuori. Enemmänkin kirjoja omasta elämänvaiheistaan  hän on eläkkeellä ollessaan kirjoittanut. Viisikymmenluvun lapsuuden maalaiskylän runsaudessa oli paljon minullekin tuttua. Oli monenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä, keskustelujen kuuntelua, eläimiä, luontoa, leikkejä, nuorisoseuran ohjelmia, töitä ja puuhia. Alle kouluikäisenkin reviiri oli tutussa naapurustossa siihen aikaan laaja. Traktorien tulo oli suuri asia hänelle niinkuin aikanaan miehelleni. Jälkimmäisestä kerrottiin seuraavaa tarinaa. Iltarukouksen aikana alkoi kuulua lähestyvän traktorin pörinää. Pikkumies sanoi Taivaanisälle: -Siunaa mua nyt tavallisen äkkiä, että mä pääsen kattomaan Tallilan uutta Zetoria. (Nimiä en muista, ne piti tähän keksiä, ehkä veljet muistavat). "Joskus minua on vähän huvittanut, kun väitetään, ettei maalaislapsilla olisi virikkeitä kasvuympäristössään", kirjoitti Pura. Ainakin viisikymmenluvun maaseudulla virikkeitä riitti niitä erikseen järjestämättä.

Lukeminen nostatti mieleen omien muistojen tulvan ikävuosilta 5-15. Muistan erityisen hyvin kotini lähiympäristön pihapihlajat ja männyt navetan takana, kivet ja niiden jäkälät ja sammalet, mansikkapaikat, lehmät ja lampaat, kananpoikien tuoksun, uimareissut, järvenjään kuviot, heinäpellot, porukkaleikit, kirkossakäynnit jään yli, seurat taloissa. Ei meitä eikä ainakaan vanhinta lasta silloin ehditty koko aikaa vahtia, pienviljelijäkodissa riitti työtä aamusta iltaan. Kiipesin usein matalalle navetankatollekin jo nelivuotiaana, kun ei nähty. Minulle erään vuotta vanhemman naapurintytön Lean koti oli melkein kuin päivähoitopaikka. Hän sai opettajakummitädiltään piirustusvälineitä, palikoita, paperinukkeja, kiiltokuvia jne, joita meillä muilla ei ollut. Sinne aina karkasin sisaruksien hoitamisesta ja muista kotitöistä. Piirtelin paperinukkeja ja kirjoittelin värssyjä muistovihkoihin. Viivyttelin kotiintuloa, koska sain aina piiskaa karkaamisesta, äiti tunsi kurituksen  velvollisuudekseen. Helpottuneen nyyhkeen kanssa maistui sitten hyvä ruisleipä nälkäiselle.

Halusin viisivuotiaana lähettää Vaasa- lehden lastennurkkaan piirustuksen. Siihen tarvittiin kuulakärkikynä. Tiesin, että eräällä minua vanhemmalla Kyllikillä puolen kilometrin päässä oli sellainen. Hän suostui lainaamaan aarteensa ja piirsin kuvan, huoneen kuvan. Vein kynän huolella takaisin. Odotin kovasti piirustustani, mutta olin jo koulussa, ennenkuin kuva julkaistiin.  Radion lastenohjelmia kuulemassa ja televisiota katsomassa kuljin  taloissa, joissa näitä laitteita jo oli. Kouluun piti ilmoittautua järven toisella puolella olevalla koululla, jonne oli matkaa viisi kilometriä. Menin sinne yksin aikuisten pyörällä, kukaan ei ehtinyt minua viemään. Seisottiin ulkona ja osasin sanoa nimeni ja syntymäaikani. Varmaan minuun luotettiin, että kyllä tyttö pärjää itsekin.

Olen seurannut kolmea kotisynnytystä, eri huoneessa toki. Veljen syntymää en muista kaksivuotiaana, mutta sisareni syntymän muistan nelivuotiaana ja myös seuraavana vuonna kuolleena syntyneen pienimmän sisaren muistan lattialla laatikossa. Hän oli kuin nukke.
Paras lapsuudenmuisto on ehkä  kovan pakkastalven joululomalta. Pikkukamariin oli rakenneltu siskonpeti seinästä seinään, jotta tarkenisimme kylmässä talossa. Äiti toppasi illalla täkkejä ympärille  ja hyrisi iltavirsiä. Isä teki pystymuuriin tulet aamulla ennen navettaan lähtöä. Sai nousta sängystä vasta, kun huone oli jo lämmennyt ja tuli ritisi pesässä. Takan suuluukussa oli kaunis kuvio.

Aikamoista itsenäisyyttä vaadittiin, kun kovana pakkasviimatalvena 1955 ollessani kymmenvuotias minuun iski sitkeä poskiontelotulehdus. Kävin kevättalvella kymmenen kertaa linja- autolla yksin kirkonkylän lääkärissä. Siellä ontelot aina röntgenkuvattiin ja sitten punkteerattiin ja huuhdeltiin. Se ei ole hauskaa puuhaa. Usein odotin siellä peloissani koko päivän, aikuiset menivät ohi. Sain sanottua vasta iltapäivällä, että pian menee viimeinen linjuri.
Viisikymmenluvun lopulla menin lopulta pyrkimään kirkonkylän oppikouluun. Olin jo kuudennella luokalla, yleensä pyrittiin neljänneltä luokalta. Itse en erityisemmin ajatellut oppikouluun menoa, mutta opettaja oli aikaisempina vuosina tullut kotiin puhumaan asiasta. Kirjat ja kyydit piti itse maksaa ja oli koulumaksukin, rahaa oli vähän. Isällä oli ollut työllisyystöitä sinä talvena. Yllättäen hän sanoi: -Mene nyt pyrkimään, jospa siihen kouluun jostain aina rahaa löytyisi. Koetin  sitten itsekin hankkia rahaa. Sain aina vapaaoppilaspaikan .Kuulin, että sosiaalitoimistosta voi saada kouluavustusta. Muistan kunnantalon isot portaat ja sosiaalityöntekijä Lila Koskisen nimen, kun hoidin tätä hanketta. Piti hakea verotoimistosta isän verotodistus. Sain avustusta ainakin jonain vuonna. Aloin antaa myös tunteja muille koululaisille helpottaakseni isäni rahahuolia koulunkäynnistäni, ennenkuin pystyin saamaan kesätöitä ja elättämään itseni.
Minulle viisikymmenluku merkitsi ehkä eniten omaan pärjäämiseen perustuvan itseluottamuksen kehittymistä. Ehkä sen takia sydänongelmien äkillinen ilmaantuminen järkytti  perusturvallisuuttani niin, etten vieläkään pysty nukkumaan ilman lääkkeitä.

Minusta on hienoa muistaa aikaa, joka oli puitteiltaan täysin erilaista kuin nykyaika, vaikka en pysty niitä arvottamaan paremmaksi tai huonommaksi. Ei ollut puhelimia mutta posti kulki, ei nettiä mutta sanomalehti tuli, kylässä käytiin vaikka ei soiteltu ja sovittu, ei ollut juuri muita autoja kuin maitoauto ja linja-auto, linjureita kulki, kirjeitä ehdittiin odotella. Polkupyörällä päästiin naapurikyliinkin. Elämä oli kylässä, ei matkusteltu. Oli varakkaampia taloja ja monia, joilla oli huolena  toimeentulon raapiminen pienistä lähteistä niinkuin minun vanhemmillani. Monella tavalla voi ihminen elää.
Tuli liian pitkä kirjoitus, mutta muistoja virtaa. Ehkä teilläkin? Muistot ovat erilaisia samassa perheessäkin kasvaneilla. Olen kirjoittanut näistä lapsuuskokemuksista joskus ennenkin blogeissani  ja laajemmin jälkipolville tarkoitetussa muistelmatekstissä. Hienoa, että Pura on julkaissut muistojaan dokumenttina itse eletyistä menneistä ajoista.

Rakkauden kesä

Televisiossa oli äskettäin ohjelma nimeltä "Rakkauden kesä 1967". Siinä esitettiin vuosikymmenen nuorisomusiikkia ja tapahtumia, joista keskeinen oli Vietnamin sota. Musiikista en paljon tiennyt, mutta amerikkalaisten poikien lähettäminen kaukaisiin viidakoihin kauhistutti minua aikanaan. Se nosti sodanvastaisen "Make love, not war"- hippiliikkeen, minkä hyvin ymmärsin.

 Omassakin elämässäni se kesä oli rakkauden kesä, siksi se kiinnitti huomioni. Olimme olleet tammikuun lopussa kristillisillä teinipäivillä Saarijärvellä isoisina, Jykyn (Jyväskylän yliopiston kristillisen yhdistyksen) puitteissa. Siellä tämä nuori mies oli päättänyt puheenvuoroni aikana, että tuossa on hänen vaimonsa. Puhuin mieleni hämmingistä uskonasioissa sosiologian alkuopintojen ja isän sairastumisen myötä. Paluumatkan bussissa hän alkoi päättäväisesti toteuttaa ajatustaan. Suostuin lähtemään hänen kanssaan kahville Grillibaariin. Se oli minulle melkein ylellisyyttä, kahvi ja muhkea pulla. Radiossa soi Quantanamera.Kaksi tuntia vierähti siinä nopeasti.

 Kesäksi minun piti lähteä Ruotsiin kesätöihin pesulaan. Kesän aluksi lähdin viikoksi kotiin vanhempien luo. Koetin siellä saada hyväksyntää seurustelulleni. Sillä aikaa Seppo oli mennyt kyselemään minua vuokraemännältäni. Emäntä oli aina painottanut vahvasti, että meidän tytöt (neljä tyttöä rintamamiestalon yläkerrassa)opiskelevat, eivät kulje poikien perässä. Tapaamisessa hän muutti täysin mielensä seurustelustani, otti jopa myöhemmin kesällä Sepon asumaan taloon opiskelija-asuntolan sulun ajaksi. En pystynyt lähtemään Ruotsiin, en voinut jättää häntä niin pitkäksi aikaa. Sain kesätyöpaikan tilastotieteen laitokselta reikäkorttilävistäjänä. Niitä sitten naputtelin sen kesän ja suoritin jonkun arvosanan. Olimme salakihloissa. Marraskuussa hankimme kihlasormukset ja helmikuussa vuokraemäntä järjesti vihkitilaisuutemme tarjoilun kodissaan. Rahaa meillä ei ollut, mutta koetin myöhemmin työssä ollessani korvata hänen kulujaan. Menimme naimisiin, kun Seppo oli kuullut vapautuvasta kaksion puolikkaasta. Seppo osti viimeisillä rahoillaan minulle uutuuden: sähköllä kuumenevat papiljotit. Niillä laitoin hiukseni ja puin vuokraamon puvun päälleni. Sisareni sanoi: -Sinä vain iskit hunnun päähäsi ja niin mentiin. Kukkakimppu tuli halvimmaksi tulppaaneista. Opiskelijapastori vihki meidät pienessä Vanhan Pappilan kappelissa, johon vähäinen hääväki sopi. -Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako, oli hänen teemansa. Täytin hääpäivänä 22 ja hän seuraavana päivänä 21 vuotta.Niin tämä rakkauden kesä muutti elämäni. Se oli kuusikymmenluvun elämää ja tyyliä. Muistan sen usein, kun vilkaisen television hääjuhla- ja hääpukuohjelmia.

Olinhan minäkin ennen...

Aika rajoittunutta tämä nykyinen elämäni on aktiiviseen elämään verrattuna. En pysty sanomaan, että tulipa sairastumisen myötä mielenkiintoinen aika, niinkuin jossain lehtijutussa kerrottiin jonkun pystyneen sanomaan. Ulkoilua, kaupassa käyntiä,terveellistä ruokaa, lääkkeistä huolehtimista, pari kertaa viikossa uimahalli, jooga, joskus lääkäri, radio, jotkut tv-ohjelmat, jotain seurakuntatapaamisia, aina ei jaksa lähteä. Käsityöt ovat mieluisia, mutta niistä tulee niskaongelmia, vaikka kuinka asettelee itsensä. Teen vähän kerrallaan kuitenkin. Tapasin tänään uuden fysioterapeutin. Hän sanoi, että monien asiakkaiden niska ei kestä käsitöitä. Eiväthän nämä päivän tekemiset ulkoisesti paljon eroa siitä, mitä ne olivat aiemmin eläkeaikana, mutta sisäisesti tuntuu aivan erilaiselta. Melkein aina olen yksin, joitain puhelinyhteyksiä on. Juttelen joissain tilanteissa satunnaisten ihmisten kanssa, mutta irrallisuuden tunne jää. Maalaiskylässä tuntee kuuluvansa moneen yhteyteen, vaikka olisi sielläkin enimmäkseen yksinään.

 Paljon keskustelen tämän iPadin kanssa: mikä sen ihmisen nimi olikaan, mitkä sen lääkkeen haittavaikutukset olivatkaan, koska se liike on auki, onko tässä kirjastossa se kirja, löytyykö tuo kirja Adlibriksestä, onko sen tuttavan talo mennyt kaupaksi. Ihmeesti sitä oppii löytämään tietoja. Äsken löytyi yksi nimi paikkakunnan ja puolueen perusteella, muuta en muistanut. Itseään tarkkailee väistämättä, kun muuta ei paljon ole. Viime viikon kaatumisen seurauksena oli selvästi lievää aivotärähdystä, muistikin takkuilee. Illalla asettelen tyynyn niin, että päälaen kuhmu jää sen yläpuolelle ja kipeä olkapää löytää kolon. Ikävin seuraus on pettymys, kun luulin jo olevani hyvässä vedossa. Nyt tuli uusi arkuus- jos pyörryn? Itsekeskeinen elämä on turhauttavaa. Vanhukselle tietysti on hyvä tavoite, että hoitaa itsensä ja omat asiansa. Vähän yli vuosi sitten en olisi pitänyt itseäni vanhuksena.
 Turhautuneena muistuttelen itseäni: Jaksoinhan minäkin ennen, matkustin työasioissa paljon, jaksoin pitkiä päiviä, oli perhe, oli paljon ihmisiä ja projekteja, stressiä myös, Torpan viikonloppuina puuhasin usein iltamyöhään, ruoka maistui, usein unikin. Yksinolon hetket olivat hyviä lepohetkiä. Blogeista ja päiväkirjoista voi lukea, millaista oli ja mitä ajattelin. Mökki- ja torppapäiväkirjoja on kymmenien vuosien ajalta, blogeja eläkeajalta. Nyt lienee aika katsella albumeihin koottuja kuvia ja muistella elämän parhaita kohtia tässä "kiikkustuolivaiheessa". Ainakin eläkeläisenä huomasin iloita siitä, mitä silloin vielä oli. Otin uudelleen pöydälle sisareni ottaman valokuvan, jossa minä ja mieheni istumme Isonkyrön herättäjäjuhlilla vuonna 2012. Se saa nyt jäädä esille, en yritä irtautua. Olen minä joskus ollut onnellinenkin! Entinenkin aika on minun elämääni, sekin on minussa, se pitää muistaa niin kauan kuin muistaa! Olen saanut elämältä paljon. Jospa vielä sopeudun tähänkin aikaan ja hyväksyn vielä tulossa olevat ikä-ja terveysmuutokset. En toivo pitkää elämää, onhan sitä nytkin jo paljon eletty. Elämäntaito on kysynnässä. Näin viime yönä pitkästä aikaa unta hänestä. Olimme käymässä nukkumaan. Aikuinen tytär tuli sänkyyn myös, aikoi tulla väliin niinkuin lapsena. Sanoin: -Mene isäsi toiselle puolelle, haluan olla hänen vieressään. Hän kävi toiselle reunalle. Me painauduimme toisiimme, otimme käsistä kiinni. Olin onnellinen.

Tuttujen joukossa

Taas Pohjanmaalla! Eilen tulin bussilla niin, että ehdin kirkonkylän kirkkoon Suomalaiseen messuun. Olin sellaisessa Jyväskylässä vuosi sitten, iltana ennen sairaalaan menon yllätystä, tervein oloin. Nyt oli kuin vuosijuhla, kun elämä on jatkunut. Kai sillä on arvoa, vaikka vaikeata on ollutkin. Kirkossa ja seurakuntatalolla tapasin useita tuttuja, samoin kaupassa tänä aamuna. -Kyllä sinun pitää takaisin muuttaa, minulle sanottiin. On mukava, että rasittavista vaivoista huolimatta pystyn kulkemaan tämän verran. Viikko sitten olin Helsingissä.

Palvelulinjan bussissa Torpalle päin oli kylämme tuttuja ikäihmisiä ja kuulumisia vaihdettiin. Täytyy kertoa matkalta hupaisa juttu. Eräs Alkossa käynyt ja ostoksiaan maistellut mies, joka muulloin istuu hiljaa, puhkesi puhumaan: -Kun näin sinut ensimmäistä kertaa, sinulla oli hattu (lierihattu auringonsuojaksi), nätti mekko ja niin sievä ihminen. Kerralla olin myyty. Et sinä vielä vanhakaan ole, et sinä saa yksin olla. Veljellekin olen sinusta puhunut. Voisin tulla vaikka puita pienimään. Näitä hän toisteli moneen kertaan ja kurkotteli taputtelemaan päätäni. -Itsepäinen pohjalainen, oli hänen lopputoteamansa reaktioihini. Onneksi tämä huonosti liikkuva autoton kaveri  asuu yli kymmenen kilometrin päässä. Eipä tuollaistakaan ole ennen kuultu, siksi en näköjään malta olla kertomatta.

Perillä oli kiva yllätys, kun kuistilta sisään nostamani pelargoniat olivatkin elossa ikkunalaudalla, viileässä tuvassa olivat itsekseen pärjänneet kuukauden, nuppujakin avautumassa.
Tulin puolelta päivin. Pimeä tuli varhain, koko päivä on ollut pimeä, nyt illalla on pilkkopimeätä, yhtään valoa ei näy. Tuntuu, että aika kuluu hitaasti, tunnit ovat pitkiä. Ehdin valoisan aikana piipahtaa kahdessa naapurissa. Nyt on tupa lämmitetty, sade ropisee välillä ikkunaan, kynttilät palavat pöydällä. Täältäkin näkyy taas valot pimeään parin päivän ajan. Huomenna tulee sisareni. Viedään kynttilöitä haudoille. Kotikylän kirkossa luetaan vuoden aikana kuolleiden nimet ja heille sytytetään kynttilät. Veljellemmekin. Vietämme Pyhäinpäivää, emme Halloweeniä, vaikka nimi tarkoittaakin kaikkien pyhimysten päivän aattoa (All Hallows' Eve).