Olinhan minäkin ennen...

Aika rajoittunutta tämä nykyinen elämäni on aktiiviseen elämään verrattuna. En pysty sanomaan, että tulipa sairastumisen myötä mielenkiintoinen aika, niinkuin jossain lehtijutussa kerrottiin jonkun pystyneen sanomaan. Ulkoilua, kaupassa käyntiä,terveellistä ruokaa, lääkkeistä huolehtimista, pari kertaa viikossa uimahalli, jooga, joskus lääkäri, radio, jotkut tv-ohjelmat, jotain seurakuntatapaamisia, aina ei jaksa lähteä. Käsityöt ovat mieluisia, mutta niistä tulee niskaongelmia, vaikka kuinka asettelee itsensä. Teen vähän kerrallaan kuitenkin. Tapasin tänään uuden fysioterapeutin. Hän sanoi, että monien asiakkaiden niska ei kestä käsitöitä. Eiväthän nämä päivän tekemiset ulkoisesti paljon eroa siitä, mitä ne olivat aiemmin eläkeaikana, mutta sisäisesti tuntuu aivan erilaiselta. Melkein aina olen yksin, joitain puhelinyhteyksiä on. Juttelen joissain tilanteissa satunnaisten ihmisten kanssa, mutta irrallisuuden tunne jää. Maalaiskylässä tuntee kuuluvansa moneen yhteyteen, vaikka olisi sielläkin enimmäkseen yksinään.

 Paljon keskustelen tämän iPadin kanssa: mikä sen ihmisen nimi olikaan, mitkä sen lääkkeen haittavaikutukset olivatkaan, koska se liike on auki, onko tässä kirjastossa se kirja, löytyykö tuo kirja Adlibriksestä, onko sen tuttavan talo mennyt kaupaksi. Ihmeesti sitä oppii löytämään tietoja. Äsken löytyi yksi nimi paikkakunnan ja puolueen perusteella, muuta en muistanut. Itseään tarkkailee väistämättä, kun muuta ei paljon ole. Viime viikon kaatumisen seurauksena oli selvästi lievää aivotärähdystä, muistikin takkuilee. Illalla asettelen tyynyn niin, että päälaen kuhmu jää sen yläpuolelle ja kipeä olkapää löytää kolon. Ikävin seuraus on pettymys, kun luulin jo olevani hyvässä vedossa. Nyt tuli uusi arkuus- jos pyörryn? Itsekeskeinen elämä on turhauttavaa. Vanhukselle tietysti on hyvä tavoite, että hoitaa itsensä ja omat asiansa. Vähän yli vuosi sitten en olisi pitänyt itseäni vanhuksena.
 Turhautuneena muistuttelen itseäni: Jaksoinhan minäkin ennen, matkustin työasioissa paljon, jaksoin pitkiä päiviä, oli perhe, oli paljon ihmisiä ja projekteja, stressiä myös, Torpan viikonloppuina puuhasin usein iltamyöhään, ruoka maistui, usein unikin. Yksinolon hetket olivat hyviä lepohetkiä. Blogeista ja päiväkirjoista voi lukea, millaista oli ja mitä ajattelin. Mökki- ja torppapäiväkirjoja on kymmenien vuosien ajalta, blogeja eläkeajalta. Nyt lienee aika katsella albumeihin koottuja kuvia ja muistella elämän parhaita kohtia tässä "kiikkustuolivaiheessa". Ainakin eläkeläisenä huomasin iloita siitä, mitä silloin vielä oli. Otin uudelleen pöydälle sisareni ottaman valokuvan, jossa minä ja mieheni istumme Isonkyrön herättäjäjuhlilla vuonna 2012. Se saa nyt jäädä esille, en yritä irtautua. Olen minä joskus ollut onnellinenkin! Entinenkin aika on minun elämääni, sekin on minussa, se pitää muistaa niin kauan kuin muistaa! Olen saanut elämältä paljon. Jospa vielä sopeudun tähänkin aikaan ja hyväksyn vielä tulossa olevat ikä-ja terveysmuutokset. En toivo pitkää elämää, onhan sitä nytkin jo paljon eletty. Elämäntaito on kysynnässä. Näin viime yönä pitkästä aikaa unta hänestä. Olimme käymässä nukkumaan. Aikuinen tytär tuli sänkyyn myös, aikoi tulla väliin niinkuin lapsena. Sanoin: -Mene isäsi toiselle puolelle, haluan olla hänen vieressään. Hän kävi toiselle reunalle. Me painauduimme toisiimme, otimme käsistä kiinni. Olin onnellinen.