Viisikymmenlukua

Tilasin kirjastosta miehen ystävän ja puoluekaverin, Martti Puran, kirjoittamia kirjoja "Miehen tie: Viisikymmenluvun lapsi ja toisena Kuusikymmenluvun nuori. Enemmänkin kirjoja omasta elämänvaiheistaan  hän on eläkkeellä ollessaan kirjoittanut. Viisikymmenluvun lapsuuden maalaiskylän runsaudessa oli paljon minullekin tuttua. Oli monenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä, keskustelujen kuuntelua, eläimiä, luontoa, leikkejä, nuorisoseuran ohjelmia, töitä ja puuhia. Alle kouluikäisenkin reviiri oli tutussa naapurustossa siihen aikaan laaja. Traktorien tulo oli suuri asia hänelle niinkuin aikanaan miehelleni. Jälkimmäisestä kerrottiin seuraavaa tarinaa. Iltarukouksen aikana alkoi kuulua lähestyvän traktorin pörinää. Pikkumies sanoi Taivaanisälle: -Siunaa mua nyt tavallisen äkkiä, että mä pääsen kattomaan Tallilan uutta Zetoria. (Nimiä en muista, ne piti tähän keksiä, ehkä veljet muistavat). "Joskus minua on vähän huvittanut, kun väitetään, ettei maalaislapsilla olisi virikkeitä kasvuympäristössään", kirjoitti Pura. Ainakin viisikymmenluvun maaseudulla virikkeitä riitti niitä erikseen järjestämättä.

Lukeminen nostatti mieleen omien muistojen tulvan ikävuosilta 5-15. Muistan erityisen hyvin kotini lähiympäristön pihapihlajat ja männyt navetan takana, kivet ja niiden jäkälät ja sammalet, mansikkapaikat, lehmät ja lampaat, kananpoikien tuoksun, uimareissut, järvenjään kuviot, heinäpellot, porukkaleikit, kirkossakäynnit jään yli, seurat taloissa. Ei meitä eikä ainakaan vanhinta lasta silloin ehditty koko aikaa vahtia, pienviljelijäkodissa riitti työtä aamusta iltaan. Kiipesin usein matalalle navetankatollekin jo nelivuotiaana, kun ei nähty. Minulle erään vuotta vanhemman naapurintytön Lean koti oli melkein kuin päivähoitopaikka. Hän sai opettajakummitädiltään piirustusvälineitä, palikoita, paperinukkeja, kiiltokuvia jne, joita meillä muilla ei ollut. Sinne aina karkasin sisaruksien hoitamisesta ja muista kotitöistä. Piirtelin paperinukkeja ja kirjoittelin värssyjä muistovihkoihin. Viivyttelin kotiintuloa, koska sain aina piiskaa karkaamisesta, äiti tunsi kurituksen  velvollisuudekseen. Helpottuneen nyyhkeen kanssa maistui sitten hyvä ruisleipä nälkäiselle.

Halusin viisivuotiaana lähettää Vaasa- lehden lastennurkkaan piirustuksen. Siihen tarvittiin kuulakärkikynä. Tiesin, että eräällä minua vanhemmalla Kyllikillä puolen kilometrin päässä oli sellainen. Hän suostui lainaamaan aarteensa ja piirsin kuvan, huoneen kuvan. Vein kynän huolella takaisin. Odotin kovasti piirustustani, mutta olin jo koulussa, ennenkuin kuva julkaistiin.  Radion lastenohjelmia kuulemassa ja televisiota katsomassa kuljin  taloissa, joissa näitä laitteita jo oli. Kouluun piti ilmoittautua järven toisella puolella olevalla koululla, jonne oli matkaa viisi kilometriä. Menin sinne yksin aikuisten pyörällä, kukaan ei ehtinyt minua viemään. Seisottiin ulkona ja osasin sanoa nimeni ja syntymäaikani. Varmaan minuun luotettiin, että kyllä tyttö pärjää itsekin.

Olen seurannut kolmea kotisynnytystä, eri huoneessa toki. Veljen syntymää en muista kaksivuotiaana, mutta sisareni syntymän muistan nelivuotiaana ja myös seuraavana vuonna kuolleena syntyneen pienimmän sisaren muistan lattialla laatikossa. Hän oli kuin nukke.
Paras lapsuudenmuisto on ehkä  kovan pakkastalven joululomalta. Pikkukamariin oli rakenneltu siskonpeti seinästä seinään, jotta tarkenisimme kylmässä talossa. Äiti toppasi illalla täkkejä ympärille  ja hyrisi iltavirsiä. Isä teki pystymuuriin tulet aamulla ennen navettaan lähtöä. Sai nousta sängystä vasta, kun huone oli jo lämmennyt ja tuli ritisi pesässä. Takan suuluukussa oli kaunis kuvio.

Aikamoista itsenäisyyttä vaadittiin, kun kovana pakkasviimatalvena 1955 ollessani kymmenvuotias minuun iski sitkeä poskiontelotulehdus. Kävin kevättalvella kymmenen kertaa linja- autolla yksin kirkonkylän lääkärissä. Siellä ontelot aina röntgenkuvattiin ja sitten punkteerattiin ja huuhdeltiin. Se ei ole hauskaa puuhaa. Usein odotin siellä peloissani koko päivän, aikuiset menivät ohi. Sain sanottua vasta iltapäivällä, että pian menee viimeinen linjuri.
Viisikymmenluvun lopulla menin lopulta pyrkimään kirkonkylän oppikouluun. Olin jo kuudennella luokalla, yleensä pyrittiin neljänneltä luokalta. Itse en erityisemmin ajatellut oppikouluun menoa, mutta opettaja oli aikaisempina vuosina tullut kotiin puhumaan asiasta. Kirjat ja kyydit piti itse maksaa ja oli koulumaksukin, rahaa oli vähän. Isällä oli ollut työllisyystöitä sinä talvena. Yllättäen hän sanoi: -Mene nyt pyrkimään, jospa siihen kouluun jostain aina rahaa löytyisi. Koetin  sitten itsekin hankkia rahaa. Sain aina vapaaoppilaspaikan .Kuulin, että sosiaalitoimistosta voi saada kouluavustusta. Muistan kunnantalon isot portaat ja sosiaalityöntekijä Lila Koskisen nimen, kun hoidin tätä hanketta. Piti hakea verotoimistosta isän verotodistus. Sain avustusta ainakin jonain vuonna. Aloin antaa myös tunteja muille koululaisille helpottaakseni isäni rahahuolia koulunkäynnistäni, ennenkuin pystyin saamaan kesätöitä ja elättämään itseni.
Minulle viisikymmenluku merkitsi ehkä eniten omaan pärjäämiseen perustuvan itseluottamuksen kehittymistä. Ehkä sen takia sydänongelmien äkillinen ilmaantuminen järkytti  perusturvallisuuttani niin, etten vieläkään pysty nukkumaan ilman lääkkeitä.

Minusta on hienoa muistaa aikaa, joka oli puitteiltaan täysin erilaista kuin nykyaika, vaikka en pysty niitä arvottamaan paremmaksi tai huonommaksi. Ei ollut puhelimia mutta posti kulki, ei nettiä mutta sanomalehti tuli, kylässä käytiin vaikka ei soiteltu ja sovittu, ei ollut juuri muita autoja kuin maitoauto ja linja-auto, linjureita kulki, kirjeitä ehdittiin odotella. Polkupyörällä päästiin naapurikyliinkin. Elämä oli kylässä, ei matkusteltu. Oli varakkaampia taloja ja monia, joilla oli huolena  toimeentulon raapiminen pienistä lähteistä niinkuin minun vanhemmillani. Monella tavalla voi ihminen elää.
Tuli liian pitkä kirjoitus, mutta muistoja virtaa. Ehkä teilläkin? Muistot ovat erilaisia samassa perheessäkin kasvaneilla. Olen kirjoittanut näistä lapsuuskokemuksista joskus ennenkin blogeissani  ja laajemmin jälkipolville tarkoitetussa muistelmatekstissä. Hienoa, että Pura on julkaissut muistojaan dokumenttina itse eletyistä menneistä ajoista.