Apteekkiasiaa

Ostin reseptivapaita Posirex Honey-Lemon imeskeltäviä kurkkutabletteja. Kotona luin tietoa potilaalle- paperia.
Imeskelytabletteja saa antaa yli kuusivuotiaille joka toinen tunti. Muut lääkevalmisteet: " Kerro lääkärille tai apteekkihenkilökunnalle, jos parhaillaan käytät, olet äskettäin käyttänyt tai saatat käyttää muita lääkkeitä. Yhteisvaikutuksia muiden lääkkeiden kanssa ei ole kuitenkaan todettu." Voi kun en lukenut apteekissa, pitääkö minun mennä takaisin apteekkiin kertomaan, että otin aamulla Primaspania, voinko nyt ottaa Posirexiä? Tässä on lääkelistani, mitä tehdään? Vai pitäisikö soittaa lääkärille eli pyytää  soittoaikaa? Mitähän minulle vastattaisiin?😳

Mumma Hesassa

Olenko tosiaan elänyt kaikki nämä vuodet, ajattelin, kun näytin nelivuotiaalle ikääni. Seitsemän kertaa kaikki sormet ja sitten neljä yhteistä vuotta. Vuosikymmenet pikavilistivät mielessäni, kun avasin ja suljin sormiani. Koettakaas näyttää ikänne itsellenne! Jollakin tavalla elämänkulku on kiinteytynyt mielessäni jatkumoksi, josta usein jokin jakso nousee pohdittavaksi uudelleen. Jotakin aikaa voi olla ikävä, jotakin arvostaa, jotain haluaisi unohtaa, jotakin eläisi toisin jos voisi. -Sinä voit elää sata vuotta, sitten varmaan kuolet, kuolet ennen kuin minä. -Toivottavasti.

Lapsiperheen puuhissa tunsin olevani taas elossa, kuin olisin saanut jatkoaikaa vaikean ajan jälkeen. On mukavaa, että ikäihminenkin voi toipua. Viihdyin toista viikkoa Helsingissä niin hyvin, tavaten välillä ystäviä, sukulaisia ja entisiä työkavereita, että melkein aloin katsella vuokra-asuntoa. Tai katselinkin ilmoituksia.
No niin. Nyt kyllä väsyttää ja vaivojakin  taas muistui mieleen, mutta hyvä oli tulla takaisin viileään tupaan. Vadelmatarhan marjoneet varret odottavat poistoa. Omat rutiinit palaavat. Moneen kertaan luettuja loruja kertautuu mielessäni: Hikkori tikkori toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hikkori tikkari toikki.

Elokuuta

Elokuun lopulla tuntee jo syksyn lähestymisen. Kaksi alati odottavaista hupulaistani seurailevat ikkunasta syksyn merkkejä.
Kylätien varrella lepäävät kypsyvän ohran, kauran ja kuminan tuoksut pyöräilijän ilona.
Käsityöt tulivat ohjelmaan ja saman tien niskakivut lisäilmiöineen. Voi harmi, käsityöt olisivat niin mukavaa ajankulua ja tuliaiset omatekoisia. On pinkkiä tällä kertaa!


Kirjastoauto pysähtyy lähistöllä. Vain minä käyn siellä kesäaikaan, muut eivät enää jaksa, talvella ei käy kukaan. Viimeksi lainasin Antti Eskolan postuumisti julkaistun "Vanhanakin voi ajatella". Kiinnostavinta minulle siinä ovat hänen omat kokemuksensa ikääntymisestä (kuten pukeutumisen vaiheiden muutos erillisiksi operaatioiksi), lapsuuden elementteihin kuuluneiden radiohartauksien merkityksestä uskon kasvulle ja kuolemaan valmistautumisesta. Elämänkokonaisuuden lanka näyttäytyy selvästi. Harva pystyy näin loppuun asti elämäänsä luotsaamaan. "Jotain muutakin on", on hänen uskontunnustuksensa.
Toinen kiinnostava luettava oli Sally Salmisen Katriina, 1930- luvun bestseller. Luin sen aluksi ruotsiksi, kun se oli lainattavissa. Siinä oli hauskaa, oli vanhaa kieltä ja Ahvenanmaan murretta. Myöhemmin sain sisarelta lainaksi suomenkielisen kappaleen. Kirjaa käännetään nyt uudelleen.

Kirjastoaulani on nostalginen maitolaituri, jota täällä sanotaan nimellä kuskipukki. Ennenvanhaan sellaiset olivat nuorison kokoontumispaikkoja ja aamuvarhain myös maitotonkkien viejät saattoivat tavata samalla asialla olevia naapureitaan. Sekin muistuttaa ajasta ja elämänmuodoista, jotka ovat iäksi kadonneet.

Ei minun ollenkaan pitänyt, mutta hiki päässä siirtelin taas huonekaluja. Joka järjestyksessä on jokin ongelma, edellisessä se että televisio on liian iso tupaan, tuvan vanha pitkä penkki ei ollut käytössä ja puusohvan edessä liian lähellä oli keinutuoli. Nyt on istuinsijoja edelleen liian vähän, kun kolmas keinutuoli oli liikaa. Eikä tuoleista näe päätä kääntämättä, sattuuko joku kulkemaan tiellä!Televisio on peräkamarissa toistaiseksi.Meikäläisen sisustusprojektit ovat tällaisia.

Viimeinen versio on toimiva!

Pientä hupia parisuhteista

Suosikkikolumnistini on paikallislehden Karmo Patreti (anagrammi),  jonka (itse)ironisissa Peräkamarista parrasvaloihin- pakinoissa on melkein aina jotakin, joka minua huvittaa. Viimeksi hän kirjoitti muun muassa parisuhteista. "Naimisihin mennes on tiätysti se hyvä puali notta voi unohtaa omat vikansa. Mitä sitä ny kaks ihmistä samoja asioota muisteloo."

Mökkihuussin peräseinän on vuosikymmenet peittänyt kuva, joka järisyttävästi kuvaa miehen tuskaa vaativassa parisuhteessa. Voisi se olla toisinkin päin.

Vesitutkielmia

Kauneimmillaan vesi on, kun se tyynenä tai läikehtivänä peilinä heijastelee taivaan värejä ja puitten kuvajaisia. Tai kun veden pinta väreilee niin, että aurinko luo kimalluksen sen pintaan.

Piti mennä katsomaan, mihin kohtaan aurinko nyt mökkisaaren maisemassa laskee. Puoli kymmneltä se laski matalan tason vasempaan laitaan, viimeksi käydessä vielä oikeaan. Ja syyskuussa jos käy, on jo kaukana vasemmalla mäen takana.

Kauneimmillaan ilta on, kun taivas hehkuu auringonlaskun jälkeen.

Mutta ihana on myös kaivattu sade! Rutikuiva sammalkin pörhistyi.

Uuden aamun kirkkaus viriää puoli viideltä.

 Ei vesi yhden pienen maton pesusta vuodessa voi pilaantua. Mäntysuovan tuoksu pitää joskus tuntea.

Hiljainen lepäily ulkona tuo linnut esiin. Joutsenperhe uiskenteli päivittäin lähistöllä ja kuikkaperhe, miten kauniit ovat niiden profiilit vettä vasten! Tikka nakutteli kauan ruokaansa kelomännystä. Sillä lailla lujasta pitää sen ruokansa hankkia!

Jotkut ovat tykänneet katsella näitä kuviani, vaikka ovat vain kännykällä otettuja. Niinpä laitoin niitä nyt oikein roppakaupalla! Haikein mielin aina lähtöä valmistelee. Ehkä en tule enää tänä vuonna, saa nähdä.

Kiitollisena

Tänä kesänä en kärsinyt helteestä ollenkaan, välillä jopa nautin lämmöstä, etenkin kun sitä ei jatkunut pitkään. Miehen hommaama ilmalämpöpumppu piti talon sopivan viileänä. Lisäksi kävin viilentymässä paljussa, joka lämpeni vain auringon lämmittämänä kolmeenkymmeneen asteeseen. Hän ehti nauttia haaveilemastaan paljusta vain kahtena kesänä.

Kaikki laitteemme ovat hänen hankkimiaan. Minä olin usein ensin vastahakoinen hankinnoille, minähän mieluiten vain kääntelen entisiä kaluja uuteen järjestykseen. Kuinka pystyisin nyt hoitamaan nämä isot nurmikot ilman päältä ajettavaa ruohonleikkuria? Nyt jo pärjään sen kanssa hienosti. Itse en uskaltaisi sellaista hankkia. Osan hänen laitteistaan olen antanut muille, kuten sirkkelin ja halkomakoneen, osa toimii edelleen arkeni apuna. Televisio on kyllä tänne liian iso, mutta sellainen joka toimii sittenkin kun se jokin antennitelevisioiden muutos tulee voimaan.
Saunassa on hänen pystyttämänsä Aito-kiuas, ihana löylyntuoja. Saunan makeaa tuoksua haistelen joskus ohikulkiessani muulloinkin kuin saunoessani. Otan puita hänen pinoistaan. -Kyllä niitä sitten äkkiä kuluu, sanoi hän, kun kieltelin häntä rasittamasta väsynyttä itseään.

Tänään on kulunut neljä vuotta hänen viimeisestä elinpäivästään. Niin kova oli elämänkumppanin äkkikuoleman isku, että terveyteni ei kestänyt. Nyt vointini on parempi. Käytän kiitollisena hänen antimiaan ja muistan liki viidenkymmenen vuoden yhteistä aikaa. Joskus se on alkanut tuntua melkein epätodelliselta. Olenko tosiaan joskus jakanut elämäni toisen ihmisen kanssa käytännössä enkä vain muistoissa?