Olenko tosiaan elänyt kaikki nämä vuodet, ajattelin, kun näytin nelivuotiaalle ikääni. Seitsemän kertaa kaikki sormet ja sitten neljä yhteistä vuotta. Vuosikymmenet pikavilistivät mielessäni, kun avasin ja suljin sormiani. Koettakaas näyttää ikänne itsellenne! Jollakin tavalla elämänkulku on kiinteytynyt mielessäni jatkumoksi, josta usein jokin jakso nousee pohdittavaksi uudelleen. Jotakin aikaa voi olla ikävä, jotakin arvostaa, jotain haluaisi unohtaa, jotakin eläisi toisin jos voisi. -Sinä voit elää sata vuotta, sitten varmaan kuolet, kuolet ennen kuin minä. -Toivottavasti.
Lapsiperheen puuhissa tunsin olevani taas elossa, kuin olisin saanut jatkoaikaa vaikean ajan jälkeen. On mukavaa, että ikäihminenkin voi toipua. Viihdyin toista viikkoa Helsingissä niin hyvin, tavaten välillä ystäviä, sukulaisia ja entisiä työkavereita, että melkein aloin katsella vuokra-asuntoa. Tai katselinkin ilmoituksia.
No niin. Nyt kyllä väsyttää ja vaivojakin taas muistui mieleen, mutta hyvä oli tulla takaisin viileään tupaan. Vadelmatarhan marjoneet varret odottavat poistoa. Omat rutiinit palaavat. Moneen kertaan luettuja loruja kertautuu mielessäni: Hikkori tikkori toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hikkori tikkari toikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti