Varautumista

Ei oikein huvita kirjoittaa, kun ei voi sanoa, että kaikki hyvin ja paremmin. Moni käy kuitenkin katsomassa blogia, niin kirjoitetaan. Uskon, että sydän toimii aivan hyvin, mutta ei tämä muu olotila sydäntä helli.  Närästys ja pahoinvointi olivat eilisiltana niin pahana ettei koskaan. Kaurapuuro on melkein ainoa, jota pystyn syömään. Paino putoaa edelleen. Ja se niskakipukin heräsi taas. Eilen oli uusien sepelvaltimopotilaiden koulutusta neljä tuntia. Aivan hyödyllistä tietoa, mutta niskalleni kai liian pitkä aika kannatella päätä pystyssä. Tk- lääkäri on laittanut tutkimuksia niin, että joutuu jo väsyneellä päällä ponnistelemaan, kuinka ne kaikki varataan ja kuinka niihin valmistaudutaan ja missä paikassa ne tehdään. Ensi viikolla on kaksi vatsatutkimusta, ultra ja gastroskopia. On vaikea ymmärtää, miten nämä kaikki yhtä aikaa aktivoituivat. Kuuntelen rentoutusvideoita ja yritän vaikuttaa kehooni, mutta eipä se juuri toimi.
Yhtäkkiä huolestuin siitä, etten muista Torpan metsäveroilmoitukseen ensi vuoden puolella tarvittavia asioita enkä löytänyt yhtä paperia. Pää tuntui sekavalta. Yleensä minulla on veroasiat omassa kansiossaan tallessa. Nyt olen tilannut metsänhoitoyhdistyksestä tarvittavat tiedot. Joku muukin pystyisi melkein ilmoitukset tekemään, jos minä en pysty.

Leppoisaa luettavaa

Tässä sairastellessani olen lueskellut jonkin verran. Luin pikku hiljaa Saara Villan kirjan "Äidin lokikirja". Hän on tehnyt kirjaksi äitinsä Kyllikki Villan matkamuistiinpanot heidän yhteisiltä laivamatkoiltaan kuusikymmenluvulta alkaen. Ensimmäisellä matkalla Saara oli viisivuotias. Minua kiinnostavat päiväkirjamuotoiset tarinat, nimenomaan jos ne ovat autenttisia tai lähellä sitä. Ne voisivat nykyään olla blogipäivityksiä. Olen lukenut joskus myös Kyllikki Villan "Vanhan rouvan lokikirjan". Kai niissä viehättää harvinainen elämäntapa. Suuren osan vuodesta Villa vietti rahtilaivoilla melkein kuin pakkomielteenä ja teki siellä käännöstöitään. Asuminen laivalla on kuin hotelliasumista, pääsee valmiiseen ruokapöytään, hytti siivotaan  ja satamissa voi seikkailla vieraissa maissa. Rahasta oli aina pulaa ja oli jännitystä, tuleeko joku raha jonkin matkanvarren maan ja kaupungin tiettyyn pankkiin. Niistä hän sähkötteli omaan pankkiinsa, jopa pyysi KOPia pyytämään joltain kustantajalta hänelle ennakkoa, kun rahat olivat muutoin lopussa. Kuusikymmenluvun asioinnit olivat kovin toisenlaista kuin nykyään! Lapsi sai puuhailla laivalla tuntikausia omiaan laivamiehistön kaverina. Nyt ei varmaan kukaan niin huolettomasti luottaisi vieraisiin ihmisiin. Maissa lapsi osasi usein toimia paremmin kuin äiti. Suhdetta voi kuvata vapaaksi kasvatukseksi. Hyvin se varmaan tässä tapauksessa toimi. Yhtenä vuonna Saara ehti kouluun  vasta marraskuun lopussa. Vastapainona äidin mielestä oli että lapsi oppi vieraissa olosuhteissa paljon ja oli hänellä koulutehtäviä mukana.
Tämän jälkeen lainasin Kyllikki Villan kirjan "Elämän korkea keskipäivä". Sekin on kirjoitettu päiväkirjan muotoon. Esipuheessa Villa kuitenkin kertoo, että kirjan rakkaustarina on fiktiota, muu lähinnä tosipohjaista. Taitaa jäädä kesken. Tulee mieleen suosikkini Maija Asunta-Johnstonin päiväkirjamuotoiset kirjat Unkarin talonsa elämästä, ensimmäisenä "Punapukuisen naisen talo". Myöhemmässä kirjoissa hänkin ottaa mukaan tietääkseni fiktiivisiä mieshahmoja ja -suhteita. Ei minusta kannattaisi sekoittaa päiväkirjaa ja täyttä fiktiota. Toki nämä päiväkirjatkin ovat kirjallisia kuvauksia, mutta pohjaavat tosiasioihin.
Dekkareita ja muuta jännitystä en nyt lainkaan siedä, en televisiossa enkä kirjoissa.

Elämän hallinnasta

Talvista tänään

Se mikä tällaisessa elämäntilanteessa eniten syrjähtää, on elämän hallinnan tunne. Onhan se kolauksia saanut tässä viime aikoina muutenkin, mutta oman kehon yllättävät riskit vievät vahvimmin hallinnan tunteen elämästä. Sydän ja pää tuntuvat isoimmilta riskeiltä, mutta on paljon muitakin haavoittuvia kohtia ihmisessä. Uusi kelakortti on myönnetty perusteella: sairaus on vaikea ja pitkäaikainen. Heti en tajunnut, mistä on kysymys. -Akuutti tilanne, sanoi lääkäri rasituskokeen jälkeen. -Sokki, sanoi sairaanhoitaja, kun en reagoinut muutoin kuin soittamalla matkaperuutukseni lasten tietoon. Olin vain tyytyväinen, että pääsin heti hoitoon, vaikka en ambulanssin tarvetta ymmärtänytkään.
Olen toki aina tiennyt, ettei elämä ole kaikin osin itse määrättävissä, mutta terveyden ja toimintakyvyn tuntu on antanut itseluottamusta ja halua pitää itsestäni huolta. Vuosia sitten televisiossa oli jokin terveyskampanja, jossa laskettiin, kuinka paljon milläkin terveystoimella,  kuten painonhallinnalla ja liikunnalla, elinvuosia lisättiin. Pidin kampanjan vuosilupauksia silloinkin kyseenalaisina.
Tässä täytyy löytää jokin uusi asenne elämään. Siihen kuuluu nöyrtymistä elämän laeille ja uudenlaista luottamusta siihen, mitä minulle tapahtuu. Ylpeydelle ei ole sijaa. Itsestään ja lääkityksestä huolen pitäminen kuuluu asiaan. -Operaatiot eivät ole tämän taudin hoito, ne ovat vain tämän hetken pelastus, toistettiin minulle sairaalassa.
Uusi identiteetti, sydänpotilas, löytänee toivottavasti ajan mittaan vertaisväkeä. Jos hyvin käy, voisi tulla päiviä, jolloin asian voi melkein unohtaa. Tai sitten seuraa uusia toimenpiteitä tai yllätyksiä. Tähän elämänvaiheeseen pitää suostua, mutta helppoa se ei yhtäkkiä ole. Terveestä olosta saisi toivottavasti välillä iloita. Olen iloinen siitä, miten eräs ystäväni on oman yllättävän, toisenlaisen sairautensa avuttomien viikkojen jälkeen löytämässä tasapainon ja pystyy kävelemään normaalisti! Ja autolla ajokin on taas turvallista.
Nyt tuntuu todelliselta sanoa, että "elämä on suuremmassa kädessä", ei minun omassani.

Pientä iloa

Pieneen saint pauliaan on puhjennut kukkia tähän marraskuun pimeyteen. Koskaan ennen en ole saanut tätä kasvia kukkimaan. Tämä on ollut Mummanpesässä hyvä kukkavuosi, kun kaktukset kukkivat todella runsaasti ja kliiviakin oli itsekseen kukkinut parvekkeella, kenenkään sitä näkemättä. Vain rippeet kertoivat asiasta.
Minulle on tulossa lisää tutkimuksia, odottelen aikoja niihin.

Vuoritiellä

Olen kuvannut eläkeaikaa vihreäksi laaksoksi työelämän ja vanhuuden vuorten välissä. Onneksi ymmärsin iloita eläkelaakson niittypoluista, kumppanuudesta ja terveydestä ennenkuin  vuoritien nousuni alkoi. Aika, jolloin "peljätään mäkiä" niinkuin Raamatussa vanhuutta kuvataan. Muistan, kun Espoossa olin tätejäni vastassa junalta. Meille oli muutaman sadan metrin matka. -Pysähdytään vähän tässä mäessä, sanoi Anna-täti. En ollut koskaan huomannut, että siinä oli vastamäkeä. Seuraavana vuonna hänen sydämensä loppui.

Olen ajatellut usein mieheni viime vuosia. Nyt ymmärrän paremmin kuin silloin, että hän väsyi seuraamaan sokeriarvoja, verenpainetta, monen lääkkeen vaikutuksia, sydämen ahdistavia ja outoja tuntemuksia yöllä. Hän alkoi puhua "taas yksi päivä lähempänä kuolemaa"- kommentteja ja kiitellä eletyn elämän lahjoista. Tunnistan ne ajatukset itsekin, vaikka odotan että oloni tästä kohenee. Hänellä oli kuitenkin minut vierellään. Yksinäisinä iltoina tuntemusteni kanssa ikävä puristaa rintakehää. Soitin ajanvaraussoiton psykologille. Kahteen viime vuoteen on mahtunut monta menetystä. Surun kanssa on helpompaa, kun voi tehdä helposti asioita, jotka virkistävät ja tuovat iloa. Sairaana pitää heikentynein voimin selviytyä hyvin vaativista asioista. Nytkin pitää etsiä ilon ja kiitoksen aiheita. On niitä. Tänäänkin tytär tuli aamupäiväksi kirjoittamaan töitään ruokapöytäni taakse ja kävimme yhdessä lounaalla.

Eilisiltana sain aktiivisella rentoutuksella yläverenpaineen nousun talttumaan. Tunnin ajan korviin nousi alkavan paineen kohina, mutta se laantui rentoutuksella. Tänään en ehtinyt.  Yöksi on onneksi pehmeän olon antava lääke kuin ystävä.

Verenpaineita

Eilen palasin bussilla pikkumummolaan neljän tunnin matkan. Melko hyvin se sujui, lopussa tuli vähän tukala olo. On tämä kummallista, kun ennen niin leppoisat matkat ovat rasittavia. Minun pitäisi jo olla paremmassa kunnossa.
Vähän aikaa kotona oltuani tuli taas se spontaani, tuntuva verenpainehumahdus, jossa yläpaine nousee 150-160:een eikä laske moneen tuntiin. Se on minulle paljon, kun muulloin verenpaine on matala. Siinä tilassa on vaikea nukkua, vaikka ei mitään sydänkohtausta epäilisikään. En enää usko, että se on psyykkistä. Menin taas lähipäivystykseen. Sydänfilmissä ei näkynyt poikkeavaa. Sovittiin, että otan toisen pienen beetasalpaajan illansuussa. Tk-lääkäri hankkii asiaan konsultaation.
Kaikilla ei ole mitään oireita pallolaajennuksen jälkeen.  Ehkä matka oli minulle liian aikaisin. Oli kuitenkin mukava olla pojan perheessä ja tuntea lapsen ilo tapaamisesta. Jos tätä verenpainejuttua ei olisi tullut, matkan tarkoitus olisi toteutunut: saisi ajatella jo muita asioita.

Matkalle

Perjantaina rohkaistuin lähtemään pojan perheen luo Helsinkiin. Heinolan kohdalla alkoi täpötäydessä bussissa tuntua olo tukalalta. Perille selvittiin, mutta väsyin liikaa. Heikompi  tämä kunto on kuin luulin. Yhtä ja toista taiteilua on tarvittu, että olo tuntuu tasapainoisemmalta. Ei se  itsetarkkailu niin vain katoa, vaikka on ihmisiä ympärillä. Kun jokin tuntemuksen muutos epäilyttää, alkaa pelko nostaa pulssia ja verenpainetta. En tiennyt, että olen näin hermoileva. Surun ja syöpädiagnoosin kanssa oli helpompi tottua elämään kuin oman sydämen reistailun kanssa. Yritän rauhoitella itseni. Joskus se onnistuu paremmin, joskus heikommin. Ei sydänfilmeissä ole operaatioiden jälkeen näkynyt mitään poikkeavaa. Pitäisi olla toipumishotelleja, joissa saa heti mennä puhumaan sairaanhoitajalle tuntemuksistaan, kunnes toipuu ja rauhoittuu. Onhan tämä vähän noloa, etten ole reipas niinkuin yleensä. Sallin jotenkin itselleni tämän heikkouden, kun en juuri muuhunkaan pysty.

Ei ole ihan helppoa olla vierailulla toisenlainen kuin on ollut aiemmin. Se tuntemus tulee vain minusta itsestäni. Mutta ihanaa on olla mummaa ikävöineen pikkulapsen kanssa! Viereen, sylkkyyn, kainaliin.

Iltarukous

Nukkumaan alkamisen hetki on nyt ollut päivän vaikein hetki. Samoin oli vuoden verran Torpan asuntomurron jälkeen. Niin myös miehen kuoleman jälkeen. Ahdistus ja pelko pitää voittaa, että voi nukahtaa. Siihen keinona on panna kädet ristiin.
Tänä syksynä on sopinut lapsuudesta tuttu Levolle lasken.
Levolle lasken, Luojani
Armias, ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi
Taivaaaseen ota tykösi.
Loppujakeet ovat erityisesti olleet painottuneita.

Eilisiltana rukoilin apua rinnan ja kurkun poltteluun. Mieleeni nousi äkkiä kuin valokuvana rukous:
Tule Jeesus lapses luo
Armos, siunaukses suo.
Tue pientä, horjuvaa
Johda tietä oikeaa.
Mistä se tuli? Ei meillä sitä koskaan ole käytetty, en tiennyt sitä osaavani, vaikka se yleisesti tuttu lieneekin. Sanoin sen sana sanalta monta kertaa.

Lastemme iltarukous oli:
Rakas Jeesus, siunaa meitä
Anna meille enkeleitä,
Siivillänsä meidät peitä
Älä meitä koskaan heitä.
.....järveen, lisäsi kerran pieni poikani.
Poika parka, oli rukoillut joka ilta, ettei Jeesus heittäisi häntä järveen. Asuimme järven rannalla. Selitin tietysti sanaa toisin. Tämä muisto  alkoi naurattaa minua niin, että rinta hytkyi. Ja rentoutui!
Levolle lasken, Luojani, armias, ole suojani.

Onnekas

-Sinä kuulut onnekkaisiin, sanoi tänään sairaanhoitaja, joka vieraili Promeq- ryhmässämme puhumassa uniasioista. Onnekas, koska pääsin ajoissa avun piiriin. Toisin käyminen ei ollut kovin kaukana.
Viiden naisen ja kolmen miehen ryhmämme lounasti Vanhan Fredan tunnelmallisessa salissa. Kerroimme jo kysymättä kuulumisiamme toisillemme. Monella oli sairausasiaa pinnalla, mutta myös matkoja, konsertteja, retkiä, vitsejä. Yksi stressasi jo sukujoulun laittamista.
Promeq on siis yksin asuvia ikäihmisiä tutkiva monen yliopiston projekti. Tänään oli kolmas ryhmätapaaminen, kaksi vielä jäljellä. On mukava tuntea edes muutamia ihmisiä kaupungista. Minulle  riittää ryhmässä tapaaminen, vaikka turvallista käsivarttakin tarjottaisiin. Yleensä ikäihmisryhmät ovat naisryhmiä. Niissä on etunsa.

******
Yritin muutama viikko sitten tutustua kerrostalossa käytävällä vastapäätä asuvaan hentoiseen naisihmiseen, minua vähän nuorempaan varmaankin. Olen nähnyt hänen vilahtavan ovestaan  sisään. Olimme samalla bussipysäkillä. Bussissa menin hänen viereensä istumaan. - Mehän ollaan naapureita, sanoin. Hän ei vastannut. Bussi oli täynnä influenssarokotukseen meneviä eläkeläisiä, kuten minäkin. -Oletko sinäkin tulossa rokotukseen, koetin jatkaa. Ei vastausta. No ei sitten. Hän jäi pois ennen minua. Hän sanoi nätisti kiitos, kun nousin antamaan tietä. Ei hän ainakaan mykkä ole.

Odotellessani pari viikkoa sitten Suomalaisen messun alkua aloin jutella naisen kanssa, joka hänkin oli tullut hyvissä ajoin ostamaan lippua. Kerroimme sairautemme, asumisemme, harrastuksemme, perheemme. Nimet jäivät sanomatta. Konsertin jälkeen olimme samalla naulakolla. Hän toivotti minulle siunausta ja minä myös hänelle. Ehkä tapaamme sydänyhdistyksen piirissä.

Korvaperäistä

Sellaistakin hiukan löytyi, siis asentohuimauksen väläystä lääkäritädin kääntelyssä. Pahoinvointilääke toi heti ruokahalua. Verenpaineen alhaisuutta voi vähentää jättämällä pienen beetasalpaajan pois, sanoi sydänosaston lääkäri, ja ottaa jos tuntuu tarvitsevan. Yöllä paine meni lähelle viittäkymmentä ja herätti minut.Gastroskopiaan tehtiin lähete. Joutunen sen siirtämään, kun gardiologin mukaan nyt ei voi ottaa koepaloja verenohennuksen takia. Kyllä tämä kai aikamoista elimistön säätöä nyt on, kun on monia uusia ja outoja asioita ja lääkkeettömänä eläneellä lääkearsenaalia. Eiköhän tämä ala rauhoittua hiljalleen. Ei tässä hätiä mitiä. Hyvin tällä paikkakunnalla on kyllä päässyt lääkäriin. Sydänperäistä kun on mukana, niin pääsee.

Vatsaperäistä

Kyllä tästä mummanpesästä nyt oikein sairastupa tuli! Mielelläni kertoisi kysyjille, että olo on nyt hyvä. Eilen oli kuitenkin iltaan asti voimakas pahoinvointi. Arvelen, että kolme viikkoa syöty haponestäjä,vahva Somac on vienyt vatsahapot ja uusi antibiootti tekee pahoinvointia, kuten lääkekuvaus ilmoittaa. Päätin lopettaa molemmat, kun jälkimmäinen olikin lievään ja jo neljä päivää sitten häipyneeseen vaivaan. Tärkeät sydänlääkkeet täytyy saada pysymään sisällä. Ja mitä vielä, sängyssä kääntyessä häivähti asentohuimaus parina yönä. Sellainen minulla oli pahana viisitoista vuotta sitten. Vatsan kääntö tuntui tutulta. Kuka minua on näin pahalla silmällä katsonut? Tein sitten netistä löydettäviä harjoitteita, Rahkon ja Eplyn manööverejä. Ei kai niistä haittaa ole. En tunne selvää huimausta.Verenpaine on koko ajan matala, alapaine 60. Liekö beetasalpaaja turha.Sitä en tietysti omin päin lopeta.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulta on mennyt ruokahalu. Se alkoi jo ennen operaatioita. Vajaassa kahdessa viikossa on mennyt kolme kiloa. Sairaalassa söin, mutta kotona ei tahdo löytyä sopivaa syötävää. Muutama kilo vielä, niin ylipaino katoaisi. Tytär toi Foodmap- kirjan, joka kertoo oirevatsalle sopivista ja sopimattomista ruuista. Yllätys oli, että avokado ja persimoni olivat kieltolistalla. Niitä olen viime päivinä saanyt syödyksi. Omenaa ja varsinkin vadelmaa söin syyskuussa paljon, kun niitä Torpalla yllin kyllin kasvoi. Niilläkö hankin vatsaoireet takaisin vuosikymmenen takaa? Tänään aloitin kaurapuurolla ja mustikoilla. Keitetty vesi laskee paremmin kuin suoraan hanasta otettu. Olen aina syönyt liian nopeasti. Nyt sitten istun ja opettelen pureskelemaan ruokani kunnolla. Sydänpuoli lienee kunnossa, tämä on uskoakseni vatsaperäistä. Opettelen syömään! Epäilen kyllä, että ennen pitkää ruokahalu palaa entistä kovempana!
 Kiitos tuesta teille kaikille,jotka olette moninaisin viestein ottaneet yhteyttä! Terveenä oppii ajan mittaan pärjäämään yksinkin,mutta pelottavan sairauden aikana yksinolo ei ole hääviä. Nukahduslääke tuli tarpeeseen,uusi asia sekin. Minulla on ystäviä, jotka eivät halua olla lapsilleen vaivaksi vanhuudessaan. En minäkään haluaisi, mutta nyt olen kiitollinen ihanalle tyttärelleni.Pojan perhe hakisi minut heille toipumaan,mutta en jaksa enkä uskalla vielä lähteä näiden hoitopaikkojen läheltä. Alkaa jo kyllästyttää tämä sairastelu. Kai minä tästä äkkipysäyksestä vielä toivun tolpilleni etten aina tarvitse peräänkatsomista, vaan olisin itsekin avuksi!

Niskalukko

Aikomus oli jo lopettaa tämä sairaushistorian kirjoittaminen, mutta jatkan kuitenkin. Toissailtana tuskastuneena niskakipuun rukoilin:-Herra, lähetä nyt parantajaenkelisi koskettamaan kipeää niskaani. Pyörin sängyssä, kun kivutonta asentoa ei tahtonut löytyä. Olin vaipumassa uneen, kun säpsähdin voimakkaasti. Jokin ikäänkuin napsahti ja sydän tuntui pomppaavan ulos rinnasta. Sydän läpätti, mutta sain nukutuksi. Aamulla huomasin, että niskakipu oli kadonnut! Jotain siis laukesi kaularangassa.
Ikävä ja vähän vapisuttava sydänläpätys jäi päälle koko päiväksi. Tein hakemuksen Kelan kuntoutukseen ja hoidin muitakin asioita. Puhuminen väsytti. Refluksioire oli hankalana. Iltapäivällä menin varattuun fysioterapiaan. Koko degeneroitunut  niska-alueeni kaipaa joka tapauksessa ohjeita. Hiki nousi pintaan kohta, kun tehtiin tutkimusta, varsinkin käsien nostossa. Fysioterapeutti sanoi, että menin kalpeaksi ja hikiseksi. Hän ei nyt jatka mitään, vaan minun pitäisi mennä päivystykseen. No kävelin sinne ja pääsin heti. Sydänfilmissä ei ollut mitään vikaa, vaikka läpätys jatkui. Lääkäri soitti keskussairaalan konsultaatioon ja he päättivät, että minun pitää mennä sinne tutkittavaksi. Vastustelin, kun kerran sydänfilmissä ei näkynyt mitään poikkeavaa. -Se on sovittu, sanoi lääkäri. Sinulla ei muulloinkaan ole aina näkynyt merkkejä, vaikka olisi pitänyt näkyä. Tytär vei taas polille. Nyt ensi kertaa koettiin oikein ruuhkapäivystys. Onneksi tytär sai tehdyksi kirjallisia töitään siinä odotellessa. Viisi tuntia meni, ennenkuin lääkäri vakuutti, ettei tässä ole huolen aihetta. Vaiva lienee toiminnallinen, lihasjuttu tai vastaavaa. Koetin kerjätä jotain rauhoittavaa, kun uusi tilanne pelottaa ja ahdistaa. Ei annettu, tulee riippuvaiseksi.
Tulin mielelläni kotiin tyttären kanssa, otin aiemmin annettua lihasrelaksanttia. Läpätys alkoi ainakin vähentyä. Yö meni aika hyvin. Nyt otan rauhallisemmin, olen toipilas, lepäilen. Koetan jo ajatella muitakin asioita kuin vain tarkkailla itseäni. Koetan ajan kanssa hoitaa kuntoon kolme eri ongelmaani, joiden oireet sekoittuvat toisiinsa. Muistelen välillä ihmetellen kesän ja syyskuun reipasta toimintakykyäni. Taitaa kroppa alkaa sanoa irti sopimuksia, vaikka voimia olisi.

Kotona taas

Yllättävä sukellus sairaalamaailmaan on toivottavasti ainakin hetkeksi ohi. Sain työntekijöistä ammattitaitoisen ja ystävällisen kuvan. Monisairaalla huonetoverillani oli vuosikymmenten varrelta kyllä muunkinlaisia  kokemuksia. Hän viettää vuodessa paljon suuremman osan sairaalassa kuin kotona. Illat sujuivat kuunnellen hänen värikkäitä kuvauksiaan sairauksistaan ja hoidoistaan.
Jotenkin se keskussairaalan laaja koneisto teki vaikutuksen. Täysihoitoon ja jatkuvaan ammattiapuun voisin pian laitostua!
Olo on muuten hyvä, mutta niskan kipukohta ei kestä pään painoa.Huomenna pitää etsiä siihen hoitoa.

Toinen kerta toden sanoo

No nyt on toinenkin suoni pallolaajennettu ja lääkestentti asennettu. Tämä suoni oli yhtä tukossa kuin ensimmäinenkin, 75%, mutta ei yhtä tärkeä suoni. Toimenpide sujui näppärämmin kuin ensimmäinen. Ei tullut mustelmaakaan. Toisen nivusen alalla on ainakin kahden kämmenen kokoinen mustelma sisäänmenokohdan ympärillä. Uskon, että nyt alkaa elämä sujua! Olen kiitollinen, että pääsin toimenpiteeseen nyt. Huomenna kotiin.
No, muistan toki otsikkoon liittyvät sananparret. Mieli on nyt kuitenkin luottavainen.

Uusi operaatio?

Tehtiin uusi rasituskoe sillä iloisella odotuksella, että huolet ovat turhia. Tulos oli kuitenkin, että tehdään uusi varjoainekuvaus ja pallolaajennus. Huomenna, sanoi lääkäri. Ehkä huomenna, hän oli sanonut hoitajalle.

Sydänosastolla

Tässä makailen sydänosaston petissä. Tytär toi illalla polille. Yö sujui rauhallisesti. Nyt ei ole muuta mittaria kuin sydänrytmin seuranta yön yli. Odottelen lääkäriä. Kello on puoli kymmenen. Katselen, kun kynnet kasvavat.

Sydämen kanssa

Ei tämä ihan helppoa ole. Luulin, että kaikki on kunnossa, kun pahin kohta on hoidettu. Tietenkin komplikaatioita voi aina tulla. Kun yhtä ja toista oiretta kuitenkin kehossa tuntuu, joutuu kamppailemaan sen kanssa, johtuvatko ne itsetarkkailusta, kuuluvatko ne asiaan vai ovatko jotain uutta. Olisi hienoa, kun voisi ainakin yönseudut olla suunnilleen sydänosastolla tai mittarillisen asiantuntijan lähellä. Minulla asioita hankaloittaa tämä outo juttu, että minulla on yhtäkkiä lääkitys neljään eri vaivaan. Sehän jo tuo monia ikäviä tuntemuksia. Eilen illalla tuli pettymys ja yllätys. Lähdin vähän haukkaamaan happea, kiertämään puolta kilometriä lähikorttelin ympäri. Puolessa välissä tuli samantapainen puristus kuin alunperin. Pysähdyin, hitaasti laahustin kotiin. Verenpaine oli korkealla ja oksetti. Lähdinkö liian aikaisin liikkeelle? Tukkiutuuko asennettu stentti? Alkaako se toinen vikakohta jo oireilla? Olen aiemmin kulkenut muutaman lyhyemmän käynnin ilman oireita.
Sairaalan lähtöohjauksessa ei juuri puhuttu alkuviikoista, paitsi että viikko rauhallisesti, kävellä voi heti, sitten voi jo mennä uimahalliin. Leikannut lääkäri soittaa kolmen kuukauden kuluttua. Keneltä nyt voisi kysyä? Turhaan ei huvita mennä sairaalan poliklinikalle, oli se yksi valvottu yö aika rankka terveellekin. Tosin sain rauhoittavan tiedon, että ne rintaviiltelyt eivät näkyneet sydänkäyrässä. Siinä näkyvä vika oli sama kuin sairaalasta lähtiessäni. Hätänumeroonkaan ei voi aina heti soittaa. Ohjauksessa ei puhuttu mitään tunteista, sokista, itsetarkkailusta, alkuoireista. Kerrottiin kyllä, että Kela ja sydänyhdistykset järjestävät sopeutumisvalmennuskursseja. Ei niihin kuitenkaan heti mennä eikä pääse, ennenkuin on B-lausunto saatuna. Sain myös vertaistukihenkilöiden numeroita. Voisikohan jollekin nyt soittaa?
Tunteet nostavat verenpainetta ja pulssia, on vaikea tietää, mikä on mitäkin. Paniikki voi kasvaa kehossa. Nyt ajatus kelaa, mikä mahtaa ajan mittaan muuttua. Moni kuulemma pärjää hyvin ja pystyy toimimaan melkein kuin ennenkin. Pitää vain koettaa rauhoittaa itseään ja ottaa Nitroa, panna kädet ristiin, yrittää nukkua. Tytär aikoo tulla nyt, mutta eihän hän voi tänne muuttaa. Pitää  oppia tulemaan toimeen itse.
Onhan tämä aika suuri muutos, kun lääkkeettömästä perusterveestä tulee yhtäkkiä elinikäisesti etenevän sairauden potilas, jonka oireet voivat olla vaarallisia. No myöhemmin : Soitin kahdelle vertaistukihenkilölle. Sain muutamia hyviä vinkkejä ja tietoja, mm beetasalpaajan vaikutuksista ja ystävällisen vastaanoton. Huomenna soitan tk:n sydänsairaanhoitajalle.

Pallolaajennus

Maanantaina tapahtui sellaista, että suunnitelmat muuttuivat. Menin bussilla rasituskokeeseen matkalaukun kanssa, taskussa bussilippu Helsinkiin. Rasituskoe keskeytettiin muutaman minuutin jälkeen. -Nyt laitetaan lähete suoraan keskussairaalaan. Selvä sepelvaltimotauti, akuutti tilanne. Ambulanssi vei kolmensadan metrin matkan sairaalaan. Seuraavana päivänä tehtiin varjoainekuvaus ja yhden sepelvaltimon pallolaajennus. Toisessakin suonessa on plakkia, mutta vähemmän. Loppuelämän ajan on nyt lääkehoito apuna. Tädiltä peritty dosetti on ladattu. - Melko varmasti olet toisenkin kerran tällä pöydällä, sanoi toimenpidettä tekevä lääkäri. Mutta paremmassa kunnossa olet kuin edellisviikolla.

Kotiin lähetettiin seuraavana päivänä. Illalla tuli jokin kumma kohtaus, että verenpaine nousi yhtäkkiä hyvin korkealle ja aloin täristä kauttaaltaan. Tytär soitti ambulanssin ja vietin levottoman yön poliklinikalla. Ei siitä muuta selvinnyt kuin alkava tulehdus. Ei näy vaurioita sydänlihaksessa. Ehkä se oli elimistön viivästynyt sokkireaktio tilanteeseen. Olen tietoisessa olossani ottanut tämän hyvin rauhallisesti. Kyllä minä jo voisin omasta puolestani lähteä Sepon perään, se ei pelottanut yhtään, mutta en ketään rakkaistani millään  jättäisi.

Se "kiinni ottaminen" oli siis sydämen hapenpuutetta pienessäkin rasituksessa. Äkkiä se kehittyi, kun syyskuussakaan en tuntenut mitään oireita, vähän hengästymistä. Muita riskitekijöitä minulla ei oikeastaan ole kuin runsas sukurasitus isän puolelta. Nyt vähän lepäillään ja sitten aletaan liikkua. Tulee kai uusi identiteetti sydänpotilaana, jos alan kulkea sydänyhdistysten tilaisuuksissa. Perusterveenä sain kuitenkin olla 72 vuotta.

Katselin keskussairaalan toimintaa yöllä ja päivällä. On se aikamoinen muurahaispesä, kuhisee yöt ja päivät. Ihailin sairaanhoitajien ja lääkärien taitoja ja ystävällisyyttä. Hienoa, että heitä on, jotka jaksavat kolmivuorotyössä.

Tytär jäi täksikin yöksi seurakseni. Näin pian toteutui se, miksi tänne muutin.